Yhdestä Suomen merkittävimmistä työväenliikkeen hahmoista tehtiin elokuva ilman Elokuvasäätiön tukea
Punainen peto on kuuluisasta 1900-luvun alun Sosialidemokraattisen Puolueen vaikuttajasta Eetu Salinista kertova elokuva. Ohjaajapari Antti-Jussi Marjamäelle ja Veera W. Vilolle Salinin tarina on tärkeä, koska hän kamppaili nykyisenkaltaisessa polarisoituneessa ympäristössä rauhan ja yhteisymmärryksen puolesta. Historiallinen draama on tehty ilman Suomen elokuvasäätiön tuotantotukea.
Ohjaajapari Antti-Jussi Marjamäen ja Veera W. Vilon mukaan kyseessä ei ole findie-elokuva.
Tähän saatiin ihan hyvin rahoitusta, mikä ei ole ikinä mikään taattu juttu, Marjamäki kertoo.
Suurin osa elokuvasta on kuvattu Villilä-studiolla Nakkilassa, jossa Marjamäki on aikoinaan opiskellut elokuva-alaa. Elokuvassa hyödynnetään teatteritaiteesta ammentavaa lavastusta. Ohjaajien mukaan inspiraatio tuli ideasta yhdistää kahta eri taiteen lajia.
Minä olen myös teatteri-ihminen ja meillä on ollut ajatuksissa yhdistää nämä kaksi asiaa. Totta kai myös se vaikutti, että osa tuotantoporukasta tuli Porin teatteripiireistä, Marjamäki selittää.
Siinä missä Marjamäki toi mukaan porilaista teatteritekemistä, toi Vilo elokuvatietämyksen sekä elokuvantekijöitä muun muassa Turusta.
Minä olen suuri Lars von Trier -fani. Siksi katsoimme aika paljon Dogvilleä ja sen lavastamistyyliä tätä elokuvaa varten, Vilo kertoo.
Dogvillenkin kohdalla katsoja on ensimmäiset 10 minuuttia, että mitä ihmettä tapahtuu, mutta sitten siihen maailmaan vain tottuu, Vilo jatkaa.
Tuotantotiimi käytti paljon aikaa erilaisten lavasteiden kokeiluun katsoen, mikä toimisi elokuvassa parhaiten. Punaista petoa ei kuvattu lainkaan ulkona, vaan esimerkiksi hiihtämiset ja lumiukkojen rakentamiset on tehty teatterilavasteilla.
Joitakin haasteita niissä oli. Esimerkiksi Espoon kallioiden tekeminen oli kieltämättä aika haastavaa aluksi, Marjamäki kertoo.
Toinen oli hevosen tuominen studioon, sillä sen piti ensiksi antaa tottua ympäristöön, Vilo naurahtaa.
Historiallisen elokuvan tekemiseen ei liity pelkkiä lavasteisiin liittyviä haasteita, vaan myös pieniä yksityiskohtia ihmisten vaatteissa, puheissa ja itse tarinassa. Ohjaajakaksikko kiittää tietokirjailija Pertti Rajalaa, joka on kirjoittanut Salinista kaksi tietoteosta.
Hänelle riitti lopputeksteissä nimi erityiskiitoksissa, mikä on aika vähän verrattuna siihen, kuinka paljon hän antoi tähän elokuvaan, Marjamäki kertoo.
Rajala oli luvannut lähteä jopa Kansallisarkistoon tarkistamaan jotain, jos sille oli tarvetta. Tekijät kiittävät myös esimerkiksi Sotamuseota, joka tarjosi paljon valokuvamateriaalia sekä muuta faktaa elokuvan uskollista eloontuomista varten.
Meillä oli niin paljon faktatietoa käytössä, että osoittautui jo haasteeksi kasata niistä elokuva, Marjamäki kertoo.
Asiat alkoivat selvetä käsikirjoitusta tehdessä. Samalla into tuoda Eetu Salinin tarina valkokankaalle ja historiallinen kertoma alkoivat sovittua yhteen.
Tekijöille Salin on tärkeä, koska hän oli merkittävä hahmo itsenäistyvän Suomen vasemmistossa. Hän oli vaikutusvaltainen, valkoisten sekä vihaama että arvostama puhuja ja agitaattori. Nimen “Punainen peto” hän sai valkoisilta, jotka pelkäsivät hänen vaikutusvaltaansa.
Salin edusti ajalleen epätyypillisesti rauhallista linjaa yhdessä Väinö Tannerin kanssa. Hän torjui ja arvosteli suomalaisia kommunisteja, jotka halusivat ryhtyä aseelliseen vastarintaan valkoisia vastaan. Samalla hän kuitenkin kantoi vastuuta, tahtomattaan tai ei, punaisten tuomioista ja vainosta sisällissodan jälkeen.
Marjamäelle ja Vilolle Salinin tarinassa tärkeintä oli hänen kykynsä ajatella ja puhua kahden polarisoituneen osapuolen ulkopuolella.
Se Eetun hahmo, joka on tavallaan kapinallinen, mutta samalla tyyppi, joka halusi, että ihmiset ja eri puolet keskustelisivat yhdessä, se upposi nopeasti, Vilo kertoo.
Tekijät kokivat, että elokuvalla tulisi myös kommentoida nyky-Suomeakin repivää keskustelukulttuuria.
Samalla tajusin, että tämä tarina on pakko kertoa juuri nyt, kun katsoo kahtiajakoa esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa, Vilo jatkaa.
Jos emme ole valmiita kuuntelemaan toisiamme, se ei johda mihinkään hyvään.
Vilo mainitsee myös muut viime vuosien polttavat aiheet, kuten Israelin ja Palestiinan konfliktin, koronapandemian ja Suomen poliittisen polarisaation.
Käsikirjoitukseen tutustuminen oli Vilolle opettavainen kokemus.
Sitä lukiessa tajusi Suomen historian ja sisällissodan ihan uudestaan ihan uudella tavalla. Kuten sen, miksi sillä on ollut niin monta nimeä.
Sotamuseolta saadut kuvat järkyttivät tekijöitä.
Kun näki ne kuvat, joissa Tampereen Hämeentiellä makaa ammuttuja ja hakattuja ihmisiä, niin sitä miettii, että pystyisimmekö todella tekemään niin naapureillemme, Vilo miettii.
Joskus politiikassa se kultainen keskitiekin voi olla oikeasti hyvä asia. Meidän pitää pystyä kuuntelemaan toisiamme ja ymmärtämään toisiamme, Vilo lisää.
Punainen peto nähdään elokuvateattereissa kautta maan 2.10.
Mutta eivät katsojatilastot pelkkää murheenalhoa ole. Myönteinen näkökulma löytyy kotimaisista elokuvista, sillä ne toivat teattereihin liki kolmanneksen kaikista katsojista. 
Vuoden elokuvan titteli oli kahden kauppa. Viime vuoden tammikuussa ensi-iltansa saaneet 
Sisällöllistä sanottavaa painottavissa kärkielokuvissa hienoinen yllättäjä on suoranainen valopilkku. Veteraaniohjaaja Wim Wendersin Japanissa tekemä 
Jos vuosilistauksesta on tikulla kaivettava jotain poikkeuksellista, niin sellaiseksi voi halutessaan mieltää Yorgos Lanthimosin kahden elokuvan nousemisen listaukselle. 
Viimeinen listanoteeraus sijalla kaksikymmentä kirjattiin Mad Max -saagaa jatkaneelle 
Yllättävän helposti löytyi jatkoa teemoille. Kaikki alkoi pian näyttää lupaavalta, että ei tässä vain tähteitä lämmitellä. Kaikki tiedostivat, että nämä ovat Nikon leffoja, ja tästä pitää tehdä Nikon arvoinen.
Perhoset on muun muassa suositusta Aikuiset-sarjasta (2019–2022) tunnetun käsikirjoittaja Anna Brotkinin ensimmäinen pitkän elokuvan käsikirjoitus. Jenni Toivoniemi on aiemmin ohjannut muun muassa Göteborgin elokuvafestivaalin kilpasarjassa ensi-iltansa saaneen elokuvan Seurapeli (2020).
Näyttelijät olivat mahtavia. Kuvaaminen Seinäjoella oli raikas tuulahdus ja tuntui muutenkin antoisalta. Anna oli viettänyt paljon aikaa siellä ja Etelä-Pohjanmaalla tehden taustatyötä. Muun muassa siitä erityisyydestä syntyi elokuvan suomalaisuus ja henkilökohtaisuus. Sen ainutlaatuisuus.
Ensin on hyvä pohtia ilmiön syntyperää ja sitä, miksi ilmiö nousi niin suureksi. Sen suurimpana innoittajana voidaan pitää eräänlaista vastakohtien vetovoimaa. Barbie ja Oppenheimer ovat teemoiltaan erittäin kaukana toisistaan. Barbie on kertomus samannimisen maailmankuulun nuken elämästä, mutta samalla kantaa ottava ja feministinen kertomus. Oppenheimer puolestaan kertoo atomipommin kehittäjän, J. Robert Oppenheimerin elämäntarinan. Se, että näin erilaisista elokuvista puhutaan ikään kuin yhtenä kokonaisuutena, herättää ihmisissä hilpeyttä ja innostuksen elokuviin. Ihmiset ympäri maailman pukeutuivat elokuvien teemojen mukaisesti, usein jopa yhdistelemällä vaaleanpunaisia vaatteita ja fedora-hattuja.
Barbenheimerin tapauksessa on huomattava, että elokuvat saivat ensi-iltansa samoihin aikoihin. Vaikka elokuvien julkaisu niin lähellä toisiaan on normaalia, oliko tämä oikeasti sattumaa vai oliko taustalla jonkinlainen aavistus ilmiön mahdollistamisesta? Molempien elokuvien tuotantotiimit ja näyttelijät ovat itse mahdollistaneet ilmiön leviämisen kommentoimalla sitä humoristisesti. Tämä kertoo osaltaan siitä, että kyseessä ei ollut mikään harmiton markkinointikikka, vaan tarkasti suunniteltua markkinointia. Vaikka ilmiön humoristisuutta voi ihailla, on Hollywood-tuotantojen kohdalla pidettävä mielessä se tosiasia, että ne tavoittelevat maksimaalista voittoa kaikenlaisilla keinoilla, myös harmittoman oloisilla mainoskampanjoilla.
Olen kuitenkin enemmän huolissani pienen budjetin elokuvista. Elokuva-ala on kuitenkin paljon muutakin kuin suuria menestyselokuvia ja on hyvä pohtia, kuinka paljon menestyselokuvien tukeminen auttaa pienemmän budjetin tuotantoja. Toisaalta Barbenheimer voi vaikuttaa positiivisesti koko elokuva-alaan, jolloin se auttaa myös pienemmän budjetin elokuvia.
En ollut aikaisemmin ymmärtänyt, kuinka paljon aktivistit ovat saaneet aikaan vuosikymmenten aikana ja kuinka paljon tätä maata olisi jo ehditty tuhota ilman heitä. Minulla heräsi syvä kunnioitus ympäristöaktivisteja kohtaan ja halu tutkia juuri tätä aihetta elokuvallisesti lisää.
Minka kertoi minulle myöhemmin, että häntä on pyydetty mukaan kolmeen dokumenttielokuvaan, mutta hän päätti valita minut!
Se johtuu mielestäni esimerkiksi siitä, että ympäristöaktivistit herättävät monissa meissä inhottavia tunteita, jotka puolestaan kumpuavat häpeän tunteesta ja moraalisesta laiskuudesta tehdä itse asioille jotakin.
Valinta vuoden elokuvaksi on myös täysin ansaittu. Oppenheimer on atomiasetta ja valtaa käsitellessään liki pelottavan ajankohtainen ja filmimateriaalille kuvattuna suoranainen taidonnäyte perinteisen elokuvanteon ilmaisuvoimasta. Tiettyä perinteisyyttä löytyy myös listan kakkossijalta. Miesten karille ajautuvasta ystävyydestä kertova 
Kotimaisista elokuvista Aki Kaurismäen 
Elokuvien hajanaisuus näkyy muutoinkin vuosilistauksessa, ja on näkynyt jo muutaman vuoden. Taustalla on selkeitä selittäviä tekijöitä. Muutama vuosi sitten Film-O-Holicin vuosiäänestys avattiin kaikille Suomessa kyseisen vuoden aikana julkaistuille elokuville, jotka oli arvosteltu Film-O-Holicissa. Aiemmin äänestyksessä huomioitiin vain teatteriensi-illat, mutta nykyään mukaan kelpaavat niin suoratoistoissa, tallenteilla kuin festivaaleillakin julkaistut elokuvat. Lisäksi teatteriensi-iltojen määrä on kasvanut. Nykyisellään ensi-iltaan tulee neljästä viiteen elokuvaa viikossa, filmikopioiden aikaan määrä oli puolet tästä.
Vuosilistaus löytyy kokonaisuudessaan alta, kuten myös jokaisen äänestykseen osallistuneen oma listaus, jossa kukin on laittanut paremmuusjärjestykseen näkemänsä elokuvat. Vähimmäismäärä on ollut viisi, enimmäismäärä kymmenen elokuvaa. Listattavien elokuvien on oltava sellaisia, jotka ovat kyseisenä vuonna tulleet suomalaisen yleisön nähtäville ja ne on arvioitu Film-O-Holicissa.
Pakoja & haaveita -elokuvan teemana ja keskeisenä viestinä on, että kuolema ja elämä ovat väistämättömiä asioita ja että elämistä ei pitäisi pelätä pelon aiheistamme huolimatta. Elokuvan tapahtumapaikkana on maantie, jolla kuvataan satunnaisten ihmisten satunnaisia kohtaamisia ja lyhyitä hetkiä heidän elämästään.
Halutessaan tämän elokuvan voi sijoittaa moneenkin eri genreen, mutta omaäänisyyden puolesta puhuminen kautta linjan on kuitenkin ollut hyvinkin tarkoituksellista alusta saakka. Olen alun perin valmistunut näyttelijäksi, ja varsinkin silloin, kun vaihdoin teatterin ja näyttelemisen parista elokuvien ohjaamiseen, monet yrittivät sijoittaa minut väkisin johonkin lokeroon, koska eivät osanneet päättää, olenko näyttelijä, ohjaaja, vai mikä. En halua määritellä itseäni, mikä näkyy varmasti myös elokuvassa ja tekemisissäni. Lokerointi on mielestäni paitsi vaarallista, myös tylsää.
Olen itse aina pitänyt siitä, jos musiikki ei elokuvassa pyri alleviivatusti tarjoamaan tai tyrkyttämään tietynlaista tunnelmaa eri tilanteissa, kohtauksissa ja tarinassa. Tämä oli ohjenuora myös Pakoja & haaveita -elokuvassa, johon äänisuunnittelija Lotta Mäki ja säveltäjä Hans Appelqvist rakensivat äänimaailman. Tärkeää on, että katsoja voi itse rakentaa tunnelmaa, kun musiikki ja äänimaailma eivät tarjoa mitään alleviivattua.
Pakoja & haaveita -elokuvan tapahtumat sijoittuivatkin alun perin “kuolevaan kaupunkiin”, mutta monien vaiheiden kautta päätin vuonna 2019 lopulta sijoittaa ne maantielle. Aloin tavallaan tehdä uutta elokuvaa alkuperäiseen ideaan verrattuna, mutta kuitenkin kuoleman ja pelon kohtaamisen teemat olivat alusta alkaen samoja. Myös henkilöt ja heidän kohtalonsa olivat samankaltaisia jo ennen maantietä.
Kotimaisissa elokuvissa on kuvattu alkoholismia, mutta aiheena sitä ei käsitellä. Se on olemassa, mutta sitä ei käsitellä. Halusin käsitellä alkoholismia perheen näkökulmasta. Se voi vertautua muihin ongelmiin, joita perheessä mahdollisesti on.
Joulunvieton osion avulla tarkastelen, miltä kohtaamattomuus näyttää tässä ja nyt. Tarkastelun kohteena ei ole mikä tahansa perhe, vaan perhe omine tottumuksineen ja tapoineen. Heissä kuvastuva kohtaamattomuus ja puhumattomuus on hyvin suomalainen piirre, johon monet voivat samaistua. Haluan poistaa vähän siitä häpeästä, mikä liittyy esimerkiksi perhejouluihin tai parisuhteen ongelmakohtiin. Jakamalla yksityisiä hetkiä, jotka ovat rikkonaisia ja epätäydellisiä, voimme yhdessä nauraa niille ja huokaista helpotuksesta, että tämä ei ollutkaan jotain, mitä tapahtuu vain meidän perheessämme.
Elokuvan kuvaukset ovat aina vaativat ja ohjaajalle aika raskaatkin. Mutta oli todella ihanaa ja antoisaa päästä vihdoin tekemään elokuvaa, jota olin pitkään työstänyt.
On helppoa ratkaista ongelmat ihmissuhteissa niin, että lähdetään pois. Katkaistaan välit, otetaan irtiotto. Elokuvassa tulee esiin se, kuinka hienoa on, että ihmiset eivät anna periksi vaan jatkavat yrittämistä. Ihmisen elämä kun on pyristelyä ja tsemppaamista, joidenkin enemmän kuin muiden. Sitten tulee väistämättä päivä, jolloin joku onkin poissa. Yhtäkkiä elämä muuttuu, mutta jatkuu kuitenkin. Lopulta perhe kokoontuu taas mummolaan. Siinä on mielestäni jotain armollista ja kaunista.
Halusimme tehtaan johtajan, Aarnen, rooliin Hannu-Pekka Björkmanin. Saimme mahdollisuuden jututtaa häntä Lapualla, jonne hän oli tullut puhumaan näyttelijäntyöstä. Aloimme keskustella elokuvasta ja meillä oli alusta asti hyvä yhteys. 10 minuutin keskustelun jälkeen, kun esittelimme elokuvaa, Hannu-Pekka sanoi, että ”olenhan minäkin tässä mukana” vähän kuin sivulauseessa.
Meillä kävi hyvä tuuri, sillä he ovat kovassa nosteessa ja he ovat näytelleet upeasti. Koekuvaukset olivat Tampereella ja Seinäjoella. Seinäjoella oli avoin koekuvaus, johon tuli yli 600 ihmistä, Tampereella tuli noin parisataa. Teimme myös koekuvaukset huolellisesti ja ne kestivät kauan, koska halusimme, että näyttelijävalinnat ovat todella kohdillaan ja elokuva myös niiden ansiosta toimii.
Siunaustilaisuuden kuvaaminen oli yksi jännittävimmistä päivistä muun muassa siksi, että emme tienneet paljonko tulee väkeä. Heitä tuli paljon. Lapualaiset ja kaikki muutkin antoivat tukensa, osoittivat, että he ovat paikalla, auttavat ja tekevät kaikkensa. Yhteisöllisyys, mistä elokuva kertoo, oli vahvasti läsnä myös silloin. Siunaustilaisuuden kuvauksissa Hannu-Pekka Björkman sanoi minulle, että se oli parhaiten järjestetty suuri joukkokohtaus, missä hän on ollut. Se oli upeaa kuulla, sillä olemmehan uusia elokuvantekijöitä.
Elokuva kunnioittaa menetettyjen ihmisten muistoa ja valottaa lapualaisten rohkeutta ja voimaa. Ei peräännytty ja lähdetty pakoon vaan pelastushenkilökunta ympäri Etelä-Pohjanmaata, tehtaan työntekijät ja siviilit auttoivat. Kaikki tulivat auttamaan, jotta saatiin pelastettua se mikä pelastettavissa oli. Elokuvan muissakin elementeissä on juurikin tuo viesti: jos et uskalla toimia, voi tapahtua jotain pahaa, kun uskallat toimia, voit pelastaa paljon asioita.
Friedkinin kuoltua 7. elokuuta 87 vuoden iässä hänen merkittävää elokuvallista perintöään tärkeämmäksi vaikuttaa ainakin osassa kirjoittelua nousseen miehen temperamentti ja työtavat. Friedkinin äkkipikaisuus ja työtavat eivät koskaan ole olleet mikään vakan alla pidetty salaisuus, vaan niistä on tiedetty laajasti jo ihan siksi, että hän puhui tekemisistään itsekin avoimesti.
Nykyään taiteilijoita arvioidaan heidän taiteellisen työnsä ohella myös ihmisinä niin persoonallisine piirteineen, työtapoineen kuin paheineen. Pahimmillaan tällainen puntarointi on johtanut jopa joidenkin tekijöiden taiteellisten saavutusten jollei nyt suoranaiseen kyseenalaistamiseen, niin ainakin vähättelyyn. Menneiden asioiden osalta ei enää turvauduta vain jälkiviisasteluun, nykyään harrastetaan myös jälkimoralisointia.
Vuosituhannen vaihteen tuolla puolen yhteiskunnassa oli sallittu tai yleisesti hyväksytty monia sellaisia asioita, jotka nykyään tuntuvat jopa vastenmielisiltä. Ja mitä kauemmas historiassa mennään, sitä käsittämättömämmäksi nykyvinkkelistä katsottuna silloisen yhteiskunnan ”normaalius” käy. Menneiden ja varsinkaan edesmenneiden ihmisten oman aikansa käytöksen ja tekojen arviointi nykynäkökulmasta ei ole siksi mielekästä eikä rakentavaa.
Menneisyyden ymmärtäminen ei tarkoita menneisyyden tapahtumien ja tekojen kaunistelemista saati hyväksymistä nykyisyydessä. Menneisyyttä ei pysty muuttamaan ja se on usein myös painolastia, jota on kuitenkin mahdollista keventää tunnistamalla ja tunnustamalla tapahtuneita, jotka nykyisellään eivät ole hyväksyttyjä tai suotavia. Välillä tämä tunnistaminen vaatii yksittäisiä esimerkkitapauksia, joiden kautta yhteiskunnan rakenteessa olevat ongelmakohdat tulevat esiin ja niihin puututaan. Laajemmassa katsannossa yksilöiden sijaan on kuitenkin kiinnitettävä huomiota yhteiskuntaan, joka mahdollistaa tai on mahdollistanut näiden yksilöiden toiminnan. Tämä pätee niin vallan kuin taiteen kamareihin.
William Friedkinistä voi olla mitä mieltä tahansa, mutta näiden näkemysten ei soisi menevän hänen tuotantonsa edelle. Taiteilijan tuotanto on lähes poikkeuksetta tekijäänsä merkityksellisempää, koska taiteen merkitys konkretisoituu vasta aika- ja paikkasidonnaisessa vastaanotossa ja tulkinnassa.
Manaajasta ei tullut kauhuelokuvan toteemia siksi, että William Friedkin sai raivokohtauksia, laittoi näyttelijät kylmäkonttiin tai peläytteli heitä paukkupanoksilla. Manaajasta tuli yksi kaikkien aikojen kauhuelokuva, koska Friedkinilla oli ainutlaatuinen elokuvallinen visio William Peter Blattyn romaanista.
Seuraavan 2–3 vuoden aikana on tulossa ainakin kahdeksan saamelaiselokuvaa. Kautokeinossa toimii saamelaisyhteisö, joka on tehnyt merkittävän työn saamelaiselle elokuvateollisuudelle. Siellä on paljon nuoria ja taitavia ohjaajia, Giæver kehuu.
Laupias taksikuski ei ole tutkielma Bulgarian poliittisesta historiasta, vaan se pyrkii tarkastelemaan läheltä erään ihmisen elämää. Halusin tehdä elokuvan tavallisesta ihmisestä. Elokuvan, joka kysyy kysymyksiä yhteiskuntaan kuulumisesta, siihen identifioitumisesta ja henkilökohtaisesta vastuusta. Elokuvan, joka kiinnittää huomiota siihen, miten elämäntilanteemme riippuu paljolti omista valinnoistamme, sekä siihen, miten nuo valinnat vaikuttavat myös läheistemme elämään. Laupiaassa taksikuskissa on myös dokumentaarisia elementtejä.
Joku voisi kutsua sitä nostalgiaksi, mutta en ole varma onko nostalgia oikea sana. Ehkä hän kaipaa maailmaa, jota oli helpompi ymmärtää. Maailmaa, joka tuntui vielä ehyeltä. Maailmaa, joka ei ollut näin monimutkainen ja jossa oli helppoa, tai ainakin helpompaa, löytää paikkansa – ainakin jos oli Ivanin ja hänen ystävänsä Ludmilin (Gerasim Georgiev) kaltainen kommunismin ja kylmän sodan aikana kasvanut mies.
Miksi juuri taksikuskin työ? Määrittelen taksin ajamisen universaaliksi miehen perusduuniksi. Kun aikoinaan erosin puolisostani Suomessa ja harkitsin paluuta Bulgariaan, minulle huikattiin kotipaikkakunnaltani, että on sitten turha odottaa muuta työtä kuin taksikuskin työtä. Samoin monet ystäväni ovat päätyneet ajamaan taksia niin Bulgariassa kuin Suomessa, kun muuta työtä ei ole saatavilla.
Nautin työskentelystä kaikkien näyttelijöiden kanssa. Näyttelijöiden kemiat ja yhteistyö toimivat saumattomasti. Etenkin Alma Pöystiin ja Amos Brotherukseen saatoin luottaa alusta asti. Heillä oli vaativia, ratkaisevia kohtauksia jan he onnistuivat niissä.
Jossain vaiheessa tuntui, ettei siitä tule mitään, mutta sitten se alkoi loksahdella kohdilleen. Kirjoitin mitä tapahtuu ja sain sen ymmärrettäväksi ilman dialogia. Kun jouduin miettimään kuvaa ja ääntä, se alkoi tuottaa hyvää elokuvaa.
Aatami on jonkinmoinen mysteeri. Minulla on oma käsitykseni hänen taustatarinastaan. Hän etsii uutta onnea ja merkitystä elämälleen, Tommila kuvailee.
Roolihahmojen teot puhuvat puolestaan, eikä mitään sokerikuorrutusta ole. Tunnelmaa rakennetaan sanojen sijaan kuvilla. On aika nostaa suomalainen sotaelokuva uudelle tasolle, jossa kerronta ylittää tavanomaisen realismin. Tämä on oodi suomalaiselle miehelle ja toimintagenrelle, joka on aina ollut lähellä sydäntäni. Olen ylpeä tästä elokuvasta ja todella iloinen, että saimme tehdä tämän.
Katsojapulalle on yritetty löytää syitä. Varsinkin isoja Hollywood-tuotantoja oli laitettu jäihin ja siirretty, minkä johdosta niin sanottuja potentiaalisia kassamenestyksiä oli tyrkyllä aiempaa vähemmän. Ilman 
Kotimaisten osalta tilanne oli välillä suorastaan kaoottinen. Ruuhkaisimpina viikkoina vaikutelmaksi jäi, että kotimaisia tuotiin ensi-iltaan ilman mitään koordinointia. Monen elokuvan katsojasaldo jäi suorastaan surulliseksi. Yksikään suomalaistuotanto ei rikkonut 200 000 katsojan rajaa. Iloisin yllätys oli Klaus Härön 
Vuoden 2022 elokuvien listauksessa ei ollut selkeästi erottuvaa kärkeä. Baz Luhrmannin 
Kyseessä on kotimainen kauhuelokuva ja vieläpä esikoisohjaus. Hanna Bergholmin 
Kahdenkymmenen parhaan jälkimmäisen kymmenikön aloittaa japanilaiselokuva 
Top 20:n viimeisestä neljänneksestä huomionarvoisinta ovat listalle yltäneet kotimaiset. Ristiriitaisen vastaanoton saanut J-P Valkeapään 
Mehän kirjoitimme tässä oikeastaan koko perheen osuuden uusiksi. Alkuperäisessä romaanissa on kyllä huomioita ja vihjeitä, miten perhe kokee turbulentin tilanteen, kun Hamsteri pistää perheen isän Rurikin pään sekaisin. Elokuvassa perhettä ei vain voi laittaa pelaamaan Kimbleä sinne epäskarpille alueelle, vaan teimme käsikirjoittaessa profilointia ja kehitimme Veikon tekstin vihjeiden perusteella perheenjäsenten persoonia ja kirjoitimme elokuvan tarvitsemaa dialogia.
Erikoisin asia tapahtui, kun aloin syksyllä 2019 tehdä käsikirjoitusta. Ensimmäisenä päivänä työhuoneeni työpöydälle nousi hiiri. Itse romaanihan alkaa sillä, että Hamsteri puhuu hiirelle. Minä nimesin työpöydälleni tulleen hiiren Minniksi ja aloin kuvata sitä. Kuvasin sitä kokonaisen yön. Valaisin ja tein pöydälle ison herkkulautasen. Kamera kuvasi kahdeksan tuntia, ja kun kelailin sitä, huomasin, että herkkukasa vajuu koko ajan. Minni hamstrasi! Vei siitä herkkuja jonnekin koloonsa. Mikä todennäköisyys, mikä taiminki! Sitä ennen ei ollut nimittäin hiiriä näkynyt.
Minulla oli hahmoon yksi hakusana: Erik Tawaststjerna. Luennoitsija, besserwisser, mammuttimaisen Sibelius-elämäkerran kirjoittaja. Hänen tyylinsä olla arrogantti ja niin edelleen. Piirsin ja photoshoppasin hahmon, joka oli melkein yksi yhteen Peten tekemän hahmon kanssa. Siitä sitten tuli tämä englantilaistyyppinen siirtomaaherra, joka puhuu hieman ylenkatseisesti kaikista kauppaneideistä ja niin edelleen.
Mitään erityistä agendaa minulla ei ole, mutta koetan välttää mustavalkoisia asetelmia ja haluan elokuvissani esitellä ihmisiä parhaimmillaan, ei vain niin, että kuinka pahoja tai mätiä he voivat olla, koska sellaisia elokuvia tehdään ihan tarpeeksi.
Kuplan castingista vastannut Miina Vuorinen tiesi Stellan. Miina ehdotti minulle, että koekuvaan hänet. Tein niin.
Korostimme myös sitä, että saa mokata. Ensimmäisen pääroolin näytteleminen ei ole helppoa, varsinkaan nuorelle. Kun työryhmä on iso ja kamera tulee lähelle. Se on hankala tilanne kenelle tahansa. Mieleeni on jäänyt myös kova pakkanen. Leuat jäätyivät ja jääpuikkoja roikkui korona-maskista.
Halusimme pitää kerronnan intensiivisenä, ettei tule sitä kuuluisaa oloa ”Miksi katson tätä elokuvaa?”. Leikkauksella on suuri merkitys. Se on kuin toinen ohjauskierros. Olen onneksi saanut tehdä elokuvia leikkaaja Samu Heikkilän kanssa, lukuun ottamatta esikoiselokuvaani.
Kupla on hauska, lämminhenkinen ja koskettava, hyvän mielen elokuva. Se liputtaa muun muassa sen puolesta, ettei ydinperheen hajoaminen ole enää epäonnistuminen. Se on suvaitsevainen ja armollinen. Se on samantyyppinen kuin esikoiselokuvani Lapsia ja aikuisia, lähellä sen otetta ja tunnelmaa.
Elämän kolhimiksi joutuneista sivullisista, jotka päättävät tasata tilit kohtalonsa kanssa. Halusin tavoittaa edellä mainittujen kirjailijoiden teosten rikkinäisten ihmisten myötätuntoisen kuvauksen, tumman huumorin sekä eksistentialistisen ytimen.
Ilkka Heiskanen todella lunasti odotukset. Hän on äärimmäisen taitava näyttelijä. On ollut harmillista, kun hän on ollut paljolti sivurooleissa koko uransa ajan. Elokuvat ovat menettäneet paljon, kun hän ei ole ollut niiden pääosissa. Ihmisyys, joka hänestä välittyy, on magneettista eikä sitä voi olla huomaamatta. Jukka-Pekka Palolla on ollut samankaltainen tilanne. Hän on ollut elokuvissa pienissä rooleissa. Olen katsonut häntä paljon Kansallisteatterissa. Kun näin hänet Kauppamatkustajan kuolemassa, se oli minulle hyvin vaikuttava hetki ja jäi vahvasti mieleeni.
Teneriffa valikoitui espanjalaisen tuotantopalveluja tarjoavan yhtiön kautta. He suosittelivat Teneriffaa ja että se on aivan kuin Fuengirola, siellä esimerkiksi rakennuskanta on saman näköistä kuin Fuengirolassa. Kuvasimme pääosin Pohjois-Teneriffalla, lopun autiomaakohtaukset eteläosassa. Myös Teneriffalla on suomalaisia Suomi-baareineen ja muine Fuengirolan tyylisine elementteineen.
Äänisuunnittelu alkoi jälleen perustyöstä. Ensin ”putsattiin” dialogi, jonka päälle alettiin rakentaa äänimaailmaa alkaen hengityksestä, askeleista, joka ikisestä rapinasta. Keskustelimme ja pohdimme, mikä on oikea rapina, oikea ääni, kuhunkin tunnelmaan. Millaista tunnelmaa haetaan? Millä keinoin sitä tehdään? Se on aina uskomattoman kiehtova prosessi, joka alkaa melkein tyhjästä. Verrattuna aiempiin elokuviini tässä on dialogia suhteellisen ”normaali” määrä. Olen tehnyt elokuvia, jossa dialogia on vähän. Silloin äänimaailman rakentaminen on suurempi prosessi. Mielestäni ääni on puolet elokuvan kerronnasta. Äänikerronta on uskomattomien mahdollisuuksien lähde. Se vaikuttaa muun muassa tarinan kerrontaan. Sillä saattaa olla suuri voima, se voi esimerkiksi johdattaa katsojan tiettyyn tunnelmaan.
Asetelma on hupaisa, herkullinen ja ennennäkemätön. Ei ollakaan nerokkaita ja mestarillisia, kuten henkilöhahmot rikoselokuvissa yleensä ovat ja jollaisiin on totuttu. En ole nähnyt rikoselokuvaa, jossa juopot toimivat kuten tässä elokuvassa.
Tämän lisäksi HBO Max julkaisee uuden True Story Finland -sarjan marraskuussa. Ohjelma perustuu Aussi-formaattiin True Story with Hamish and Andy, joka käynnistyi viisi vuotta sitten. Amerikkalaisessa versiossa, joka starttasi sekin tänä vuonna, nähdään juontajina näyttelijät Ed Helms ja Randall Park.
Jaksot käynnistyvät saarnankaltaisella paatospuheella, jonka kerran kuultuaan mieluusti hyppää yli. Studion lavastus on kopioitu alkuperäisestä ja muistuttaa kumman paljon Fox-tv:n Melkein Mensa -kisailua. Kevyen intron jälkeen päästään tarinaan, joiden kuvitettujen pätkien ohjauksesta vastaa Teemu Niukkanen. Juontajat ovat siis ainoa toisteinen asia, mikä on erinomainen ratkaisu. Suomen kokoisessa markkinassa helposti taannuttaisiin käyttämään samoja vakionäyttelijöitä jaksosta toiseen, mutta formaatin ratkaisu toimii hienosti. Sen takia jokainen jakso tuntuu uudelta, eikä paluulta samaan vanhaan.
Minua ovat aina kiinnostaneet johonkin asiaan erittäin intohimoisesti suhtautuvat ihmiset. Tiettyyn asiaan kaiken energian panostaminen voi olla voimaannuttavaa, mutta myös tuhoisaa. Elokuvan Vili on entinen bodari, joka on käynyt tämän tuhoisan tien. Hän on pilannut jo terveytensä, ja siitäkin huolimatta hän jatkaa treenaamista.
Emme odottaneet, että Iina pääsisi niin hyvään kisakuntoon. Huomasimme testikuvauksissa, että emme tarvitsekaan hänelle stunttivartaloa, koska hän on uskottavassa kunnossa. Alun perin Iinalle oli tarkoitus palkata kisatilanteisiin stunttivartalo, johon hänen kasvonsa liitetään jälkitöissä. Vitsailin, että Iina on Suomen Tom Cruise – tekee itse stunttinsa ja pystyy melkein mihin vaan. Se, että hän saattoi tehdä kaiken itse, antoi meille paljon mahdollisuuksia.
Meillä oli hyvä, luova ja rento fiilis. Ilmapiiri oli kannustava ja avoin. Elokuvan tekeminen oli hauskaa, se on jäänyt erityisesti mieleeni. Iina Kuustonen ja Mikko Töyssy olivat loistavia näyttelijöitä, sillä he eivät ottaneet itseään liian vakavasti ja uskalsivat hullutella pöhköimmilläkin ideoilla. Toivon että tämä kaikki välittyy katsojille.
Todella pitkään en halunnut ajatellakaan näyttelemistä, mutta nyt ajattelen sitä paljonkin. Se on ihanaa, kuinka voi näyttelijäkollegoiden kanssa paneutua siihen niin paljon. Silloin kun näyttelee, on keskittynyt itseensä ja siihen omaan tekemiseensä, minkä takia on ihanaa olla mukana näyttelemisessä ilman, että sitä tarvitsee itse tehdä.
En ole todellakaan mikään taiteilijaelämäkerta-elokuvien ystävä. Ainoa mistä pidän, on lempielokuvani Miloš Formanin Amadeus, joka itseasia on tämän esikuvana. Elokuva vaati jonkun näkökulmahenkilön tai sellaisen, joka katselee Kikkaa. Alussa tuntui väkivaltaiselta ajatukselta sanoa, että Kikka oli tällainen. Amadeuksessa Mozartin tarina kerrottiin Salierin katseen kautta, tässä taas Kikan tarina kerrotaan hyvin erilaisen Paulan katseen kautta, ja se on nimenomaan rakastava katse. Ja tietysti katse on isona osana elokuvaa ja se, että me emme voi päättää, miten meitä katsotaan, vaikka haluaisimmekin.
Minulla on sellainen olo, että Kikka on persoonana ja ilmiönä tietynlainen peili, joka kertoo usein enemmän kommentoijasta itsestään kuin siitä millaisena näkee Kikan. Esimerkiksi jos näkee hänet feministisenä esikuvana, on se tarve saada hänestä tämä irti tai jos häntä paheksuu, niin sitten on tarve paheksua. Näen, että Kikka vastaa meidän tarpeisiimme todella paljon.
Hauskaa oli tehdä ylipäänsä koko epookkia, vaikka siis vannoinkin, ja vannomatta paras, etten koskaan enää ikinä tee epookkia, kun sinne pitää kaikki ihmiset pukea ja ei saa näkyä kadulla yksikään väärä asia. Mutta samalla se oli todella huumaavaa.
Mielestäni Sara tekee aika paljon niitä Kikka-eleitä, vaikka kaikissa haastatteluissa hän sanoo, että ei lähdetty tekemään imitaatiota, eikä nimenomaan lähdettykään. Se liittyi siihen, että haluttiin olla lähellä Kikkaa ja siihen, että hän on paljaana kameran edessä, mikä on kiinnostavinta ja tapa päästä lähelle katsojaa. Sillä tavalla ohjeistin Saraa tekemään oman tekemisen kautta mahdollisimman paljon.
Minusta tuntuu, että kun joku kuolee ja lähtee täältä, niin hänen elämänsä halutaan kirjoittaa johonkin tiettyyn muotoon, vaikka se on oikeasti paljon monipuolisempi. Siksi halusi tuoda tähän sitä rakkautta ja ihailua, mitä Kikka on saanut osakseen. Näin, että jotenkin hänen elämänsä ei vain latistuisi siihen kaltoinkohteluun, koska myös silloin on ollut ihmisiä, jotka ovat katsoneet häntä ihaillen ja hän on myös saanut osakseen sitä.
Tunnistin metsurissa pohjoisen ihmistä ja jotain sellaista, jota ei voi selittää. Metsuri oli itseni tavoin kotoisin pohjoisesta, tosin hieman Torniota idempää, Lapin ja Koillismaan rajoilta. Metsurin elämäntarina oli surullinen ja hän oli yksinäinen; perhe oli jäänyt pohjoiseen. Mutta hän tuntui hyväksyvän kohtalonsa eriskummallisella tyyneydellä ja positiivisuudella.
Tunsin myös ahdistusta ja pelkäsin tulevaisuuden epävarmuuden edessä. Koska olen taiteilija ja mielikuvitusmaailmoissani elelijä enkä filosofi, huomasin nopeasti, että käsikirjoituksesta alkoi tulla moraliteetin sijasta komedia. Halusin tehdä myyttisen tarinan, mitä se ikinä tarkoittaisikaan tänä päivänä. Unohtaisin psykologisen realismin, jota on valtaosassa elokuvista. Tutkisin ihmisyyttä paljaana. Elokuvan henkilöt olisivat arkkityyppisiä. Se oli vapauttavaa.
Mielestäni elokuvien teossa on vielä paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia. Mutta Suomessa on vaikeaa päästä tekemään valtavirrasta poikkeavia elokuvia, koska tekeminen on kallista ja satsataan valtavirtaelokuviin. Liian usein tehdään turvallisesti. Tilanne on kuitenkin ollut hyvä jo pitkään siinä mielessä, että kotimainen elokuva on ollut elävää ja katsojat ovat löytäneet sen. Mutta taide-elokuville, eurooppalaistyylisille elokuville on tilausta, monessakin suhteessa. Ulkomailla odotetaan, että Suomesta tulee sellaisia enemmän.
Päätimme kuvaaja Arsen Sarkisiantsin kanssa, että emme kopioi muita elokuvia, vältämme suoria referenssejä. Kuten minä, hänkin on tekstilähtöinen, ja ohjaajan näkemys on hänelle tärkeä. Suunnittelimme elokuvaa kuin taideprosessissa: katsoimme maalaustaidetta ja kirjallisuutta, ammensimme ajatuksesta ”mitä tämä on enemmän kuin mitään muuta.” Elokuvan tyyli alkoi löytyä. Näyttelijöiden kanssa se löytyi esimerkiksi niin, että mietimme, pitäisikö dialogia puhekielistää, kuten usein tehdään. Mutta silloin siitä häviäisi olennainen. Näyttelijätkin olivat sitä mieltä, että jos tekstiä muutetaan liikaa, niin kävisi.
Roolitin ja koekuvasin itse. Olin yllättynyt, että eturivin näyttelijämme tulivat ensikertalaisen elokuvaan. He suhtautuivat avoimin mielin. Jarkko Lahti oli juuri sopiva päärooliin. Hän on hyvä lukemaan tekstiä, syvällinen ajattelija ja lahjakas teknisesti. Kun valitsin hänet, uskoin jo silloin, että hän pystyy tuomaan elokuvaan sisältöä, joka on tekstissä. Ihailen hänen roolityötään yhä, ihailen kaikkien näyttelijöiden työtä, kun he pystyivät niissä raameissa tekemään suuren työn. Dialogi oli haasteellista, mutta he saivat sen toimimaan, komediallisuuden ja lakonisuuden toimimaan. Olin yhä luottavaisempi siitä kaikesta. Luotimme toisiimme. Ohjaajan ja työryhmän välinen luottamus on yksi elokuvan tekemisen tärkeä perusta. Meillä oli hauskaa. Se oli hyvä merkki.
Oli sitten kyse lapsista ja aikuisista tai keski-ikäisistä lapsista suhteessa vanheneviin vanhempiinsa, niin ne ovat teemoja, jotka minulla toistuvat. Iso asia, josta olen hyvin tietoinen, on se, että omat vanhemmat ovat sellaisia, joista ei tavallaan pääse koskaan irti. Jos sinä rimpuilet heistä irti niin jossain määrin kuitenkin kannat heitä mukanasi niin hyvässä kuin pahassa, ja mielummin hyvässä.
Ehdotin, että mitä jos tehtäisiin ensirakkauselokuvan sijaan viimerakkaus elokuva, vaikka ei varmuudella voida sanoa, mikä tulee olemaan viimeinen rakkaus. Tavallaan siitä, mitä rakkaus tekee, kun se tulee yhtä yllättäen kuin ensimmäistä kertaa, mutta siinä on eletty elämä takana.
Se oli haastavaa. Istuttiin kuvaajan kanssa päivän päätteeksi autoon ja todettiin, että ei ole todellista, onpa raskasta, mutta. Meillä oli joka päivä sellainen olo kuin aarteenmetsästäjällä, että saimme nämä maisemat ja näyttelijät talteen.
Katsojat olivat todella liikuttuneita. Minulla on jonkin verran kertynyt tuolla maailmalla sellaisia vakiokatsojia, jotka ovat nähneet useammankin minun elokuvani muun muassa Toronton elokuvajuhlilla aiemmin. Heiltä tuli kommenttia, että fantastista, oli ihan sinun oloinen elokuva, mutta englanniksi.
Kun perussuomalaisten gallupmenestys romahti ja puolue jakaantui vuonna 2017, se ja muu siihen liittyvä kiinnosti meitä. Teimme siitä fiktioelokuvan käsikirjoitusta. Kun tutkimme perussuomalaisten historiaa, Tony Halme tuli paljon esiin. Hänestä ei ollut tehty elokuvaa, vaikka aineksia siihen todella olisi: värikäs elämä ja suuri vaikutus populismin kehittymiseen Suomessa sekä perussuomalaisten nousuun. Ehdotimme tuotantoyhtiölle, että tekisimme hänestä dokumentin. Tuotantoyhtiö innostui siitä. Meistä tuntui, että elokuva toimisi paremmin dokumenttina. Fiktiona se olisi tuntunut meistä epäuskottavalta.
Sellainen kavalkadi ihmisiä oli antoisaa mutta tuntui myös haastavalta. Halusimme tehdä myös sen osa-alueen mahdollisimman hyvin. Loimme haastateltaviin luottavalliset suhteet.
Tony Halme muutti paljon suomalaista politiikkaa. Voi olla, että se olisi muuttunut muutenkin, mutta hän on jättänyt siihen ainutlaatuisen jälkensä, joka muistetaan. Hän muun muassa muutti perussuomalaisia SMP:läisestä modernin populistiseksi ja vei oikeammalle. Toi tietyille asioille näkyvyyttä. Hänen merkityksensä ei ole kadonnut. Olisiko perussuomalaisista tullut suuri puolue ilman häntä? Se on yhä suuri. Hän käytti mediaa ainutlaatuisella tavalla. Tony Halme kiinnostaa yhä.
Minua on aina kiehtonut maailman luominen elokuvassa noin ylipäätään, mutta kyllä se lähti kirjan tunnelmasta, ajatuksesta ja pohjavireestä, jotka tunnistin lukijana.
Meillä oli futuristi puhumassa tulevaisuuden yhteiskunnista, jonka avulla ja taustatutkimuksen kautta pystyimme ymmärtämään elokuvan maailmaa, mikä sitten valui taiteellisiksi päätöksiksi lavastuksen ja puvustuksen kautta.
Yksi ajattelee, että pitää hyödyntää kaikki vesi, koska me voimme ja toinen, että jos missään muualla ei vettä enää ole niin meidän on suojeltava sitä. Tässä kukin voi sitten valita oman puolensa.