Thelma valkokangas

Vigilantteja on moneen junaan. On leegio jämptejä miehiä Charles Bronsonin Väkivallan vihollisesta (1972) ja Robert De Niron Taksikuskista (1976) alkaen. On päättäväisiä naisia Jodie Fosterin The Brave Onen (2007) hengessä. On pedofiilejä saalistavaa teinityttöä, kuten Ellen Pagen tähdittämässä Hard Candyssa (2005). Kirjo on laaja, koska oman käden oikeudelle on tarvetta valtavirtafiktiossa ja välillä myös tosielämässä niin kauan kuin kansalaisia pännii se, että oikeuslaitos on tehoton, turmeltunut tai rakennettu suosimaan rikoksentekijöiden oikeuksia uhrien sijaan.

Yksi kategoria on kuitenkin joukosta puuttunut, ja se kategoria on iäkkäät mummelit. Josh Margolinin ohjaama indie-elokuva Thelma korjaa tämän puutteen koskettavalla draamakomedialla. Näyttelijämatriarkka June Squibb, 95, esittää ikäistään Thelma Postia, joka joutuu puhelinhuijauksen uhriksi ja menettää kymppitonnin rahaa.

Kun poliisista ei mitään apua ole, Thelma päättää hankkia rahat takaisin itse vanhan tuttavansa, palvelukodissa asuvan Benin (Richard Roundtree) ja saamattoman mutta huolehtivaisen veljenpoikansa Dannyn (Fred Hechinger) avulla. Ensin tarvitaan ajopeli eli Benin invamopo. Sitten tarvitaan ase. Vielä kun sitä osaisi käyttää. Mutta kuten Thelma toteaa jämäkkänä näkemyksenä maansa löyhään asepolitiikkaan: osaavathan kaiken maailman idiootitkin ammuskella.

Elokuvan Thelma Post perustuu tosielämässä samannimiseen Thelma Postiin, joka oli ohjaaja ja käsikirjoittaja Josh Margolinin isoäiti. Aito Thelma Post oli naimisissa veteraaniohjaaja Ted Postin kanssa, joka oli tunnettu muun muassa Clint Eastwoodin tähdittämistä toiminta- ja lännenelokuvista. Aidon Thelman ja Joshin keskustelu nähdään elokuvan lopputeksteissä, ja se on liki identtinen elokuvan loppukohtauksen dialogin kanssa. Elokuva-Thelma onkin kirjoitettu erittäin aidoksi ja eläväiseksi vanhaksi rouvaksi, jossa on paljon samaistumispintaa ja tuttuuden tunnetta kenelle tahansa.

Elokuvan päänäyttelijät ovat hyvin kokenutta kaartia lukuun ottamatta kovassa nousussa olevaa nuorta Hechingeriä, jolla on tältä vuodelta jo peräti viisi elokuvaroolia Gladiator II:sesta Kraven The Hunteriin. Shaftin roolista parhaiten tunnettu veteraani Richard Roundtree (1942–2023) tekee viimeisen roolisuorituksensa Thelmassa. Hänen lisäkseen aina juonikkaan Malcolm McDowellin ja indie-tähtenä aloittaneen Parker Poseyn luonnenäyttelijäurat ovat jatkuneet laadukkaana vuosikymmeniä. Ikä ja kokemus näkyy mainioilla roolien haltuunotoilla, erityisesti Roundtreetä tulee ikävä.

Oma lukunsa on June Squibb, jonka ura näyttelijänä alkoi jo 1950-luvun lopulla ja on jatkunut ahkerana tähän päivään asti. Siksi tuntuukin hätkähdyttävältä, että Thelma on hänen kaikkien aikojen ensimmäinen pääroolinsa elokuvassa. Ja millainen rooli! Squibb ottaa täysivaltaisesti valkokankaan haltuunsa vahvalla karismallaan ja olemuksellaan. Itsepäinen ja itsenäinen Thelma lähipiireineen saa samaan aikaan kyyneliä silmiin ja naurun suupieliin. Jokainen, jolla on iäkkäät vanhemmat tai isovanhemmat tunnistaa tilanteet ja ahdingot, jotka olisivat koomisia elleivät ne olisi niin traagisia. Erityisesti palvelukodin asukit ovat kuin oikeasta elämästä.

Squibbin rooli Thelmana ei jää vain lähikohtauksiin vaan teräsmuori on kertonut tehneensä elokuvan stunteista ison osan itse. Jopa ne, joissa elokuva parodioi Vaarallinen tehtävä -elokuvia Tom Cruisen jalanjäljissä. Cruise ei tosin vielä ole niin iäkäs, että hän joutuisi Thelman tavoin kapuamaan sänkyyn tai kurottamaan ylähyllyn laatikkoon jännittävän tunnelmamusiikin saattelemana tai kaasuttamaan senioriskootterilla tukka hulmuten. Vaan katsotaan 30 vuoden päästä kun Vaarallinen tehtävä 20 ilmestyy.

Rahojen takaisinmetsästystehtävästä huolimatta Thelma on ensisijaisesti lempeän sydämellinen, humaani ja koskettava draamakomedia. Rahat vienyttä huijariakin kohtaan riittää empatiaa, vaikka huijari on tehnyt väärin. Thelman ytimessä on inhimillinen paradoksi siitä, kuinka elämä voi olla samaan aikaan sekä vaivalloista, vaikeaa, yksinäistä ja kankeaa että myös elämisen arvoista niin kauan kun on Pertti Neumannin sanoin joku, josta pitää kii. Oli se sitten lapsenlapsi, lapsi tai vanha jäljellä oleva ystävä. Vanhoilla lahoilla puillakin voi olla tiukat juuret.