Kovaotteisilla miehilläkin oli sanottavaa

Elokuvaohjaaja William Friedkin (1935–2023) ei arvostetuista ja Oscar-palkituista menestyselokuvistaan Kovaotteiset miehet (1971) ja Manaaja (1973) huolimatta koskaan saavuttanut suuren yleisön keskuudessa samaa tunnettavuutta kuin osa aikalaiskollegoistaan. Elokuvaharrastajien parissa Friedkin on kuitenkin ollut aina arvostettu, eritoten omia polkujaan kulkeneena amerikkalaisohjaajana.

Friedkinin kuoltua 7. elokuuta 87 vuoden iässä hänen merkittävää elokuvallista perintöään tärkeämmäksi vaikuttaa ainakin osassa kirjoittelua nousseen miehen temperamentti ja työtavat. Friedkinin äkkipikaisuus ja työtavat eivät koskaan ole olleet mikään vakan alla pidetty salaisuus, vaan niistä on tiedetty laajasti jo ihan siksi, että hän puhui tekemisistään itsekin avoimesti.

Friedkinillä ei ollut miellyttävän miehen mainetta ja osin varmasti siksi hän ei myöskään koskaan päässyt isojen studioiden listoilla samaan asemaan kuin osa aikalaisistaan. Pelon palkan (Sorcerer, 1977) taloudellisen epäonnistumisen jälkeen Friedkin jäi pienempien tuotantojen ohjaajaksi, eikä hänen myöhäisempi tuotantonsa saavuttanut enää vastaavaa huomiota, vaikka esimerkiksi Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985) on sittemmin nostettu modernin amerikkalaisen rikoselokuvan yhdeksi tärkeimmäksi teokseksi.

Nykyään taiteilijoita arvioidaan heidän taiteellisen työnsä ohella myös ihmisinä niin persoonallisine piirteineen, työtapoineen kuin paheineen. Pahimmillaan tällainen puntarointi on johtanut jopa joidenkin tekijöiden taiteellisten saavutusten jollei nyt suoranaiseen kyseenalaistamiseen, niin ainakin vähättelyyn. Menneiden asioiden osalta ei enää turvauduta vain jälkiviisasteluun, nykyään harrastetaan myös jälkimoralisointia.

Jälkimoralisointia seuratessa tulee väistämättä miettineeksi, minne ymmärrys historiasta on kadonnut. Menneisyyden asioiden ja tekojen arvostelu nykyisen ajattelu- ja arvomaailman kautta on anakronismia, jota historian tutkimuksessa pyritään aina välttämään. Historian tarkastelussa on olennaista katsoa menneisyyden asioita ja tapahtumia oman aikakautensa ja silloin vallinneiden arvo- ja ajatusmaailmojen kautta.

Kovin seikkaperäisesti ei tarvitse tutustua elokuvaa ja sen historiaa käsittelevään kirjallisuuteen ja muuhun aineistoon, kun käy selväksi, että merkittävä osa menneiden vuosikymmenten elokuvaohjaajista on ollut niin henkilökohtaiselta käytökseltään kuin työtavoiltaan ikäviä ihmisiä, kansanomaisemmin ”mulkkuja”. Käytännössä likipitäen kaikki tuottajat ja ohjaajat ovat olleet myös miehiä. Yksinkertaisella yleistyksellä elokuva-alaa johtivat ja elokuvia tekivät kovaotteiset miehet. Ja sama asetelma oli suurimmalla osalla yhteiskunnan sektoreita. Johtaminen oli (väki)vallan käyttöä. Eikä tarvitse mennä ajassa edes puolta vuosisataa taaksepäin, kun näin oli laajalti niin kouluissa kuin työelämässä eikä taiteensektori tästä poikennut.

Vuosituhannen vaihteen tuolla puolen yhteiskunnassa oli sallittu tai yleisesti hyväksytty monia sellaisia asioita, jotka nykyään tuntuvat jopa vastenmielisiltä. Ja mitä kauemmas historiassa mennään, sitä käsittämättömämmäksi nykyvinkkelistä katsottuna silloisen yhteiskunnan ”normaalius” käy. Menneiden ja varsinkaan edesmenneiden ihmisten oman aikansa käytöksen ja tekojen arviointi nykynäkökulmasta ei ole siksi mielekästä eikä rakentavaa.

Taiteentekijöiden menneitä tekemisiä kuitenkin arvioidaan herkästi. Samalla logiikalla pitäisi nostaa tikunnokkaan valtava määrä yritysten, tehtaiden ja erilaisten laitosten johtajia kuin koulujen rehtoreita ja niin edelleen. He kaikki ovat toimineet vallinneen yhteiskunnan arvo- ja ajatusmaailman sisällä aivan samoin kuin taiteentekijätkin.

Henkilöiden sijaan olisi kiinnitettävä huomiota niihin yhteiskunnan rakenteisiin, jotka silloisen arvo- ja ajatusmaailman ovat mahdollistaneet. Näitä olisi syytä tarkastella ja tutkia kriittisesti, jotta muutokset olisivat mahdollisia ja yhteiskunta kehittyy. Historia ei tunnetusti opeta mitään, mutta historiasta voidaan oppia monenlaista. Parhaimmillaan menneisyyteen katsomalla voidaan välttää tulevaisuuden virheitä. Nykymenoa ihmetellessä ihmiskunnalla olisi tässä oppimisessa vielä paljon parannettavaa.

Menneisyyden ymmärtäminen ei tarkoita menneisyyden tapahtumien ja tekojen kaunistelemista saati hyväksymistä nykyisyydessä. Menneisyyttä ei pysty muuttamaan ja se on usein myös painolastia, jota on kuitenkin mahdollista keventää tunnistamalla ja tunnustamalla tapahtuneita, jotka nykyisellään eivät ole hyväksyttyjä tai suotavia. Välillä tämä tunnistaminen vaatii yksittäisiä esimerkkitapauksia, joiden kautta yhteiskunnan rakenteessa olevat ongelmakohdat tulevat esiin ja niihin puututaan. Laajemmassa katsannossa yksilöiden sijaan on kuitenkin kiinnitettävä huomiota yhteiskuntaan, joka mahdollistaa tai on mahdollistanut näiden yksilöiden toiminnan. Tämä pätee niin vallan kuin taiteen kamareihin.

Niin kauan kun inhimillisillä asioilla ja arvoilla käydään poliittista tai taloudellista kauppaa, pitäisi huomio kohdentaa yksilöiden sijaan yhteiskuntaan, joka tällaisen kaupankäynnin mahdollistaa. Käytännössä tämä tarkoittaa usein peiliin katsomista, mikä olisi meistä useimpien kohdalla paljon hyödyllisempää kuin jonkun taiteilijan tuittupäisyyden päivittely.

William Friedkinistä voi olla mitä mieltä tahansa, mutta näiden näkemysten ei soisi menevän hänen tuotantonsa edelle. Taiteilijan tuotanto on lähes poikkeuksetta tekijäänsä merkityksellisempää, koska taiteen merkitys konkretisoituu vasta aika- ja paikkasidonnaisessa vastaanotossa ja tulkinnassa.

Friedkinillä oli sanottavaa ja sanottavalleen hänellä oli elokuvalliset visionsa, joihin jokainen voi tutustua hänen elokuviaan katsomalla. Se miten hän nämä visionsa toteutti, on toinen asia. Nykymittapuulla voi sanoa, että visiot olisi varmasti voinut toteuttaa toisinkin. Jos Friedkinin metodeja suhteuttaa siihen, mitä muiden aikalaisohjaajien työtavoista tiedetään, ei hän ole ollut mikään poikkeus.

Kun jälkimoralisoinnissa ryhdytään arvottamaan taideteoksia tekijänsä käytöksen ja työtapojen kautta, ajaudutaan arveluttavaan tilanteeseen. Jälkimoralisointi alleviivaa tekijän käytöksen ja työtapojen olleen avainasemassa merkittävien taideteosten synnylle taiteilijan sanottavan ja vision jäädessä toissijaisiksi tekijöiksi. Minkälaisia ajatuksia tämä mahtaisikaan taiteentutkimuksessa herättää…

Kaikkien tuntema Hollywood-elokuva käynee helpoksi esimerkiksi. 1970-luvun Hollywood-tuotantoa (laveasti 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun) pidetään sisällöiltään ja ilmaisuvoimaltaan erittäin merkittävänä aikakautena, jollaista ei sittemmin ole elokuvan saralla koettu, ainakaan vielä. Nykyinen Hollywood-elokuva on elokuvataiteellisesti kaikessa velkaa tuolle aikakaudelle.

Syntyivätkö kaikki 1970-luvun merkkiteokset vain siksi, että niiden tekijät olivat kovaotteisia miehiä, vai siksi, että tekijöillä oli tuolloin sanottavaa ja sanottavalleen elokuvallinen visionsa, jonka pääsivät myös toteuttamaan? Jokainen elokuvaan ja taiteentutkimukseen edes auttavasti perehtynyt tietää vastauksen löytyvän jälkimmäisestä vaihtoehdosta.

Manaajasta ei tullut kauhuelokuvan toteemia siksi, että William Friedkin sai raivokohtauksia, laittoi näyttelijät kylmäkonttiin tai peläytteli heitä paukkupanoksilla. Manaajasta tuli yksi kaikkien aikojen kauhuelokuva, koska Friedkinilla oli ainutlaatuinen elokuvallinen visio William Peter Blattyn romaanista.

Pitäisikö tämän vision arvo ja merkitys sivuuttaa siksi, että ohjaajan tekotavat aiheuttavat nykyään pahennusta? Tällä logiikalla merkittävä osa politiikan, uskonnon, tieteen ja taiteen ihmiskunnalle hyödyllisistäkin saavutuksista pitäisi heittää romukoppaan.

Menneistä arvoista, ajattelumaailmasta sekä työ- ja toimintatavoista on syytä olla tietoinen alalla kuin alalla, jotta kyseenalaisia toimintatapoja ei toisteta vaan kehitetään parempia. Tätä tietoisuutta ei pidä kuitenkaan sekoittaa eri aikojen teoksiin ja saavutuksiin, saati käyttää helppona lyömäaseena näiden mitätöimiseen.

William Friedkin ei tiettävästi ollut maailman mukavin mies, mutta hänen elokuvansa ovat jättäneet vaikuttavan ja pysyvän jäljen elokuvan historiaan.