Civil War valkokangas

Käsikirjoittaja-ohjaaja Alex Garland on käsikirjoittanut useita ensiluokkaisia elokuvia kuten Sunshine (2007) ja Dredd (2012). Pitkästä urasta huolimatta Garland ohjasi itse ensimmäisen elokuvansa vasta vuosikymmen sitten. Ex Machina (2014) oli oivaltava ja jäntevä loppuun asti, sen sijaan Garlandin muut ohjaukset ovat olleet epätasaisempia. Esimerkiksi Men (2022) kehitteli folkhorror-tyyliään hyvinkin linjakkaasti, kunnes loppumetreillä päätyi rypemään verenhurmeiseen ideologiseen hetteikköön ja alleviivaamaan liian toisteisesti samaa temaattista symbolismia. Men oli silti omintakeinen ja ohjaajansa näköinen teos.

Neljännen elokuvansa, Civil Warin, käsikirjoittamisen Garland aloitti jo vuoden 2020 paikkeilla koronasulun aikana. Kirjoitusprosessin alkuvaiheissa myös Donald Trumpin ensimmäinen presidenttikausi lähestyi viimeisiä kierroksiaan. Sen päätyttyä vaalitappioon koitti Capitolin mellakka 6.1.2021, jossa Trumpin kannattajat hyökkäsivät kohti hallintoa Trumpin epäsuoralla tuella. Vaalitulosta Trump ei ole koskaan tunnustanut, kuten eivät monet hänen fanaattiset kannattajansakaan.

Yhdysvaltain erittäin jakautunut poliittinen tilanne ja löyhät aselait ovat Garlandin luoman maailman päälähtökohtia. Elokuva on synkeän raadollinen mutta ei ollenkaan mahdoton ekstrapolaatio lähitulevaisuuden Yhdysvalloista. On puhjennut toinen sisällissota, ja useat eri liittoumat taistelevat sekä vallasta että arvomaailmasta. Washingtonissa vallassa on diktatuurinen presidentti (Nick Offerman) jo kolmatta kautta putkeen, mutta kapinoivat sotavoimat lähenevät pääkaupunkia.

Veteraanisotakuvaaja Lee (Kirsten Dunst) ja hänen journalistikollegansa Joel (Wagner Moura) lähtevät pitkälle automatkalle Yhdysvaltojen halki, tavoitteenaan ennättää pääkaupunkiin todistamaan presidentinvallan loppua. Mukaan kyytiin pääsevät sotakuvaajaksi tahtova nuori ja viaton Jessie (Cailee Spaeny) sekä iäkäs ja kokenut toimittaja Sammy (Stephen McKinley Henderson), jonka kunto ei enää kestäisi raskasta reissua, mutta joka ei vielä halua lopettaakaan.

Garland on itse kuvaillut elokuvaansa sodanvastaiseksi sotaelokuvaksi ja pyrkinyt siihen, että taisteluita ei ole kuvattu perinteisten elokuvatraditioiden mukaisesti. Ammutut ihmiset eivät lentele metrikaupalla taaksepäin vaan lysähtävät kasaan, ja taistelut ovat enemmän kaaosta ja sekasortoa kuin lineaarisempaa elokuvasotimista. Muutaman avainkohtauksen referenssinä ovat vanhat uutiskuvat toisen maailmansodan keskitysleirien kalkituista ruumiskasoista. Dachaussa aikoinaan tehty kuvajournalismi mainitaan tarkoituksellisesti myös dialogin tasolla.

Garlandin apuna on ollut luottokuvaaja Rob Hardy, joka on osallistunut teoksen visuaaliseen kehittelyyn tasavertaisesti ohjaajan kanssa. Yhteistyö on luonut vavahduttavia ja mieleenpainuvia kohtauksia, jotka samalla syventävät päähenkilöiden tarinaa. Erityisen vahvoja ovat Garlandin intensiiviset tulkinnat siitä, mitä tapahtuu, kun tavallinen ihminen altistetaan traumaattiselle kuolemanpelolle ja menetykselle. Räkä, tärinä, oksennus ja shokkitilan aikaansaama hallitsematon itku ovat vaikeita katsoa, ja niin niiden kuuluukin olla. Asemiesten mielivaltainen julmuus ansaitsee olla fiktiossakin seurauksiltaan painokasta.

Teoksessa on samoja kerronnallisia elementtejä kuin Coppolan klassikossa Ilmestyskirja. Nyt (1979). Matkaa pimeyden sydämeen tehdään Vietnamin sijasta Pohjois-Amerikassa. Coppolan Redux-versiossa nähtiin plantaasikohtaus, joka oli kuin outo rauhaisa keidas keskellä sotaa. Myös Civil Warissa journalistit päätyvät äkisti sellaiselle kaistaleelle Amerikkaa, jossa kaikki on muka entisellään, sota ei kosketa eikä kiinnosta paikallisia. Poissa silmistä on poissa mielestä. Pian sen jälkeen tiellä jo makaa ammuttu ruumis. Mestarillinen siirtymä luo häiritsevän ja hiipivän tunnelmakontrastin, varsinkin kun ruumis makaa talvihuvipuiston raunioilla keskellä kauneinta kesää.

Sekä Kirsten Dunst että erityisesti Cailee Spaeny tekevät vahvat ja monitasoisesti rakennetut roolityöt. Kahden hahmon kaaret menevät vastakkaisiin suuntiin. Kokenut Lee ei enää löydä entisen kaltaista motivaatiota työhönsä. Kun fokus katoaa, niin samalla murenee myös henkinen suojapanssari. Valokuvatut kauheudet ovat mielessä ja silmissä on tuhannen jaardin katse. Dunst täyttää roolihahmonsa autenttisella ihmisyydellä.

Vastaavasti kokematon Jessie löytää ensitraumojen jälkeen sisäisen adrenaliiniaddiktinsa ja ottaa lopulta yhä pahempia riskejä. Samalla Jessien kyky eläytyä kuvattavien ihmisten elämiin turtuu. Kun kaikkea katsoo kameran linssin läpi, se ei enää näytä niin todelliselta. Tämä on metatason piikki myös valkokankaan tuolla puolen oleville katsojille, jotka helposti turtuvat kännykästä, tietokoneelta tai telkkarista näkemäänsä jatkuvaan kuvavirtaan eivätkä virtuaalikeskusteluissa kohtaa toisia enää kanssaihmisinä vaan oman kuplansa ulkopuolisina.

Civil War on intensiivisesti ohjattu ja kirjoitettu, huolella luotujen henkilöhahmojensa kautta moniulotteisesti heijastuva elokuva. Visuaalinen toteutus on rakennettu tukemaan tarinan kaarta eikä toisin päin. Garland on kypsynyt elokuvaohjaajana niihin mittoihin, jotka hän on parhaimmillaan saavuttanut elokuvakäsikirjoittajana. Kokonaisuus on huomattavan vahva.

Teoksen teemat ovat lopulta universaaleja. Yhdysvaltojen kuvitteellista tulevaa sisällissotaa ei ole vaikea heijastaa koskemaan muita länsimaita, joissa polarisaatio on voimakasta, näköalattomuus ja köyhyys lisääntyvät ja joissa omia etujaan pönkittävä, virnistelevä eliitti laatii heikko-osaisille leikkauslistoja some-sakset heiluen. Mikäli solidaarisuuden puute ja eriarvoisuus etenevät samaan suuntaan kuin reilut sata vuotta sitten, myös täkäläisen hyvinvointivaltion raunioille on mahdollista kuvitella sisällissodan dystopia. Silloin jenkkilän hullutuksille niin usein Euroopasta käsin osoitettu nauru voi kuivua kurkkuun.

”Don’t look now to Israel, it might be your homeland.”
(D. Mustaine)