Stereotyyppiset roolit ja muodonmuutosten vaatimukset

Tarinat rakkauden haasteista, väärinkäsityksistä ja suurista tunteista ovat viihdyttäneet katsojia vuosikymmenten ajan. Romanttiset elokuvat ovatkin yksi suosituimmista elokuvagenreistä. Kyseisen genren elokuvat sisältävät kliseitä tietynlaisesta draamankaaresta monimutkaisiin ihmissuhteisiin. Yksi näistä kliseistä on naispäähenkilöiden asettaminen tiukkoihin rooleihin. Tässä artikkelissa käsittelen muutamaa hahmoesimerkkiä, joiden kohdalla on nojattu yhteiskunnallisiin odotuksiin ja tiukkoihin sukupuolirooleihin. Nostan esiin myös hahmoja, joiden avulla on pyritty rikkomaan rajoja ja tuomaan esiin erilaisia naispäähenkilöitä.

Yksi toistuva hahmotyyppi on kunnianhimoinen ja menestyvä uranainen. Usein tällaista hahmoa kuvataan kylmänä ja sulkeutuneena yksilönä, joka on tunne-elämänsä suhteen hukassa. Miehen ilmaantuessa uranaisen elämään hänen odotetaan muuttuvan pehmeämmäksi ja parisuhdekeskeisemmäksi. Rakkauden löytyessä annetaan olettaa, että naisen on otettava etäisyyttä työelämäänsä tai jopa luovuttava omasta urastaan. Tarinankaari kertoo katsojalle, että rakkaus ja parisuhde ovat tärkeämpiä kuin oma ura ja itsenäisyys. On huomionarvoista, että vastaavanlaista muutosvaatimusta ei aseteta tarinan miespäähenkilölle. Tämä vahvistaa representaatiossa perinteisiä sukupuolirooleja.

Oiva esimerkki uranaisesta, joka pehmenee ja herkistyy rakastuttuaan, on Sandra Bullockin hahmo Margaret Tate The Proposal -elokuvassa (2009). Häntä kuvataan kovaotteisena ja pelottavana päätoimittajana, jota muut välttelevät työpaikalla. Sattumusten kautta hän päätyy valeavioliittoon assistenttinsa kanssa. Vilpillisen parisuhteen myötä Margaret paljastuukin haavoittuvaiseksi ja epävarmaksi yksilöksi. Hän näkee maailman uudessa valossa parisuhteen avulla. Margaret ei joudu elokuvassa luopumaan urastaan kokonaan, mutta hän ottaa työhönsä etäisyyttä.

Tarinassa tulee esiin narratiivi, joka tukee perinteisiä sukupuolirooleja: vahva ja voimakas nainen oppii haavoittuvuutta ja pehmeyttä rakkauden kautta. Tässä tapauksessa Margaret kokee sisäisen muodonmuutoksen sopiakseen yhteiskunnan muottiin. Mieshahmojen kohdalla taas odotetaan täysin vastakkaista käytöstä – miehen pehmeneminen koetaan uhkana maskuliinisuudelle.

Aina elokuvissa näytettävät muodonmuutokset eivät koske vain ihmisen sisäistä olemusta. Nörttitytön muodonmuutos on kohtaus, joka nähdään harmillisen usein, erityisesti teinileffoissa. Esimerkiksi elokuvassa She’s All That (1999) taiteellinen ja ujo Laney Boggs (Rachael Leigh Cook) käy läpi klassisen transformaation. Koulun suosituin poika Zack (Freddie Prince Jr.) joutuu jätetyksi juuri ennen tanssiaisia. Nöyryytyksen seurauksena hän lyö kavereidensa kanssa vetoa siitä, että hän kykenee tekemään kenestä tahansa tytöstä – tässä tapauksessa Laneysta – tanssiaisten kuningattaren.

Sopiakseen yhteiskunnan kauneusihanteisiin Laney joutuu kokemaan ulkoisen muodonmuutoksen. Silmälasit vaihtuvat piilolinsseihin ja hiusten annetaan hulmuta avoimena. Zack tahtoo uusia myös Laneyn meikkityylin ja vaatekaapin sisällön. Tämä muodonmuutosmontaasi on erittäin mieleenpainuva kohtaus. Kyseinen kohtaus on vahva esimerkki siitä, kuinka elokuvat painottavat ulkonäkökeskeisyyttä.

She’s All That heijastaa yhteiskunnan standardeja: tytön tulee muuttua ulkoisesti löytääkseen rakkauden. Vaikka elokuvassa päähenkilöiden välillä on nähtävissä aito yhteys, ei tytön sisäinen kauneus riitä voittamaan suositun pojan sydäntä. Vastaava ulkonäkökeskeisyys on yhä voimakkaasti näkyvissä nykypäivän mediamaailmassa. Tarinat, joissa päähenkilön arvo ja rakastettavuus sidotaan hänen ulkonäköönsä, ovat edelleen vahvasti läsnä.

Toisinaan naispäähenkilö muuttuu haluttavaksi kumppaniksi, kun hän päätyy parisuhteeseen. Tämänkaltainen trooppi syntyy “paras ystävä”-asemasta. Esimerkiksi elokuvassa Made of Honor (2008) miespäähenkilö Tom (Patrick Dempsey) huomaa parhaan ystävänsä, Hannahin (Michelle Monaghan), viehättävyyden vasta Hannahin kihlauduttua toisen miehen kanssa. Tomilla on ollut vuosikymmen aikaa tutustua parhaaseen ystäväänsä, mutta romanttisessa mielessä Hannahista tulee kiinnostava, kun tämä päätyy toisen miehen “omaisuudeksi” ja Tom ei olekaan enää ainoa mies ystävänsä elämässä. Taustalla on usein ajatus siitä, että naispäähenkilön parisuhde ei ole toimiva ja paras ystävä on hänen oikea elämänsä rakkaus.

Kyseisessä elokuvassa nähdään, kuinka naispäähenkilö Hannah joutuu tilanteeseen, jossa hänen elämänsä suurinta päätöstä kyseenalaistetaan. Kun hän on sitoutumassa parisuhteeseen, ilmaisee Tom olevansa rakastunut Hannahiin. Tämä toimi asettaa Hannahin kiusalliseen asemaan. Vaikka elokuvalla onkin onnellinen loppu, rakentuu tarina pohjimmiltaan ajatukselle, että naisen oma toimijuus joutuu sivurooliin miehen tunteiden ja romanttisen kaaren edessä.

Vaikka edellä mainitut stereotyyppiset roolit ovat edelleen monille tuttuja, on viime vuosien aikana tapahtunut suurta muutosta naispäähenkilöiden kohdalla. Syvään juurtuneita kaavoja on purettu ja alettu rakentaa uudenlaisia hahmoja. Vahvojen ja itsenäisten naisten ei tarvitse luopua itsestään tai urastaan ja ujo nörttityttö ei joudu käymään läpi ulkoista muodonmuutosta. Esimerkkeinä näistä elokuvista ovat The Intern (2015) ja To All the Boys I’ve Loved Before (2018).

Jules Ostin (Anne Hathaway) joutuu kohtaamaan The Intern -elokuvassa omat vaikeutensa, mutta ne eivät johda uran hylkäämiseen tai itsensä muuttamiseen hyväksymisen toivossa. Lara Jean Covey (Lana Condor) taas saa elää ujona, kirjallisuutta rakastavana ja mielikuvitusmaailmoihin uppoavana hahmona suuren muodonmuutoksen sijaan. Lara Jean pitäytyy omassa tyylissään läpi To All the Boys I’ve Loved Before -elokuvien.

Romanttisten elokuvien kohdalla onkin hyvä pysähtyä pohtimaan, millaista viestiä tarinoiden päähenkilöt antavat katsojille. Niin valkokankaalla kuin kotikatsomoissakin nähtävät hahmot peilaavat vahvasti yhteiskuntaa ja sen normeja. Pitkään romanttiset elokuvat ovat seuranneet kaavaa, jossa naishahmon kehityskaari kulkee kohti pehmeyttä, sopeutumista ja romanttisen rakkauden löytämistä. Rakkaus on päämäärä, joka korjaa naisen.

Tästä syystä on merkittävää, että kliseisten hahmokaavojen rinnalle on noussut uusia, moniulotteisempia tapoja kuvata naisia. Naispäähenkilö voi olla epävarma, kunnianhimoinen, haaveileva ja huoleton samaan aikaan. Kun tarinoissa murretaan tiukat muotit, joihin sopia, tarjoavat elokuvat aidomman ja samaistuttavamman kokemuksen katsojilleen. Tämänkaltaiset muutokset elokuvissa eivät ainoastaan heijasta yhteiskunnassa tapahtuvaa murrosta, vaan voivat olla aktiivisesti muokkaamassa sitä.