Putoamisen anatomia valkokangas

Justine Triet liittyi viime keväänä Kultaisen palmun voittaneiden naisten lyhyeen listaan, kun Putoamisen anatomia voitti Cannesissa pääpalkinnon. Kyseessä oli Trietin toinen elokuva pääkilpailusarjassa. Aikaisempi Sybil (2019) jäi Parasiten voittokulun varjoon, mutta oli osoitus Trietin vahvasta pitkien elokuvien sarjasta, josta ei löydy heikkoa lenkkiä. Se toi myös yhteen ohjaajan ja hänen uusimman elokuvansa valovoimaisen tähden Sandra Hüllerin.

Putoamisen anatomia on moniääninen tutkielma eräästä kuolemasta. Daniel (Milo Machado Graner) löytää isänsä (Samuel Theis) kuolleena heidän kotitalonsa pihasta palatessaan ulkoiluttamasta Snoop-koiraa. Kotona musiikki pauhaa ja ainut ihminen lähimailla on Danielin äiti Sandra (Sandra Hüller). Vaihtoehtoja on kolme: kyseessä on joko onnettomuus, itsemurha tai murha. Tapahtumia puidaan oikeudenkäynnissä, jossa pyritään selvittämään kuolemantapaus juuriaan myöden.

Putoamisen anatomia viittaa nimellään Otto Premingerin klassikko-oikeusdraamaan Erään murhan anatomia (1959), jossa pikkukaupungissa selvitetään miehen syyllisyyttä hänen vaimonsa raiskaajan tappoon. Dynaamisissa oikeudenkäyntikuvauksissa on paljon samaa siinä, miten ne pystyvät pitämään katsojan kiinnostuksen yllä pitkien kuulustelukohtausten aikana. Huumorin käyttö tasapainottamassa raskasta aihetta on tehty elokuvissa taiten.

Kumpaakin elokuvaa voi seurata eräänlaisena mysteerinä, mutta ne onnistuvat tuomaan samalla esiin oikeuslaitoksen sisällä rehottavan seksismin. Trietin elokuvassa on paljon yhtymäkohtia klassisen Hollywoodin oikeussalidraamoihin, mutta hän on tehnyt elokuvasta modernin ja elegantin kokonaisuuden, joka on päivittänyt genren uudelle vuosituhannelle.

Justine Trietin tavaramerkiksi ovat muodostuneet monimutkaiset, vaikeat naishahmot, jotka pyrkivät pitämään elämänsä ja perheensä kasassa kaaoksen keskellä. Hän teki debyytillään La bataille de Solférino (2013) eronneen pariskunnan huoltajuuskiistasta yhtä ison taistelun kuin Ranskan vuoden 2012 presidentin vaaleista ja Victoriassa (2016) yksinhuoltaja äiti kamppaili masennusta vastaan yrittäessään saada ystävänsä vapaaksi parisuhdeväkivaltasyytöksistä. Hänen käsissään sukupuolten kohtaamisista tule taistelukenttiä, joissa kaadetaan sukupuolirooleja ja odotuksia.

Tähän saumaan iskee myös Putoamisen anatomia. Kiehtovan monipuolinen Sandra Hüller on pääosassa monisärmäinen kristalli, joka heijastaa takaisin ihmisten odotuksia paljastamatta mitään. Tilannetta tarkastellaan eri suunnista ja hänen hillitty olemuksensa vain korostaa oikeudessa esiin pulpahtavia ennakkoluuloja. Naiskirjailijana hänen fiktionsa muutetaan elämäkerralliseksi ja seksuaalisuutensa lyömäaseeksi. Juuri The Zone of Interestissa (2023) Auschwitzin komentaja Hössin vaimona nähty ja Isäni Toni Erdmanissa (2016) koskettanut Hüller sähköistää valkokankaan pienieleisellä roolisuorituksellaan.

Putoamisen anatomia on tyylipuhdas suoritus. Se onnistuu ylläpitämään pitkälti oikeussalin ja kodin seinien sisällä tapahtuvan tarinan jännitteet yllä loppuun asti. Oikeudenkäynti on täynnä humoristisia väliheittoja ja esimerkiksi lähiluentaa 50 Centin musiikista, mikä ei tule yllätyksenä niille, jotka ovat nähneet Victorian oikeudenkäyntikohtauksissa todistaneen koiran tapauksen.

Perinteiseltä näyttävä oikeussalidraama kätkee sisälleen isompia kysymyksiä sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja pelottavasta parisuhdedynamiikasta kuin ensi silmäyksellä voisi ajatella. Trietin ja Arthur Hararin käsikirjoitus tarkastelee monipuolisesti kyseisen parisuhteen räjähdysherkkää dynamiikkaa, joka tarjoaa pohdittavaa useammallekin katselukerralle.