Drive My Car valkokangas

Haruki Murakamin novellikokoelmaan Miehiä ilman naisia (Onna no inai otokotachi, 2014) tarinoihin pohjatutuva Ryûsuke Hamaguchin Drive My Car (Doraibu mai kâ, 2021) on meditatiivinen elokuva ihmistenvälisen yhteyden löytämisestä suurimman surun keskellä. Kun näyttelijästä teatteriohjaajaksi siirtynyt Yūsuke Kafuku (Hidetoshi Nishijima) menettää yllättäen käsikirjoittaja vaimonsa Oton (Reika Kirishima) hän ajautuu taiteelliseen ja henkilökohtaiseen umpikujaan.

Useamman vuoden kuluttua hän ottaa vastaan hiroshimalaisen teatterin työtarjouksen ohjata monikielinenversio Tšehovin Vanja-enosta (1898). Näytelmää valmisteltaessa Yūsuken tukahdetut tunteet alkavat nousta pintaan pitkillä ajomatkoilla hänelle määrätyn nuoren kuljettajan Misaki Watarin (Tōko Miura) kanssa. Vähäpuheinen Misaki on myös jättänyt menneisyytensä taakseen tullessaan Hiroshiman kaupunkiin, jossa hiljaiset historian traumat ja moderni nykyisyys yhdistyvät uniikilla tavalla.

Ennen kuolemaansa Oto ehti lukea harjoittelua varten näytelmän repliikit nauhalle, jonka kuuntelemisesta Yūsuke ei voi päästää irti. Mimesiksen tavoin taide alkaa imitoida todellisuutta, kun Oton ääni ja Tšehovin teksti paljastavat salattuja merkityksiä elokuvan seesteisen ja tapahtumiltaan verkkaisesti etenevän pinnan alta, jossa joko harjoitellaan teatteriseurueen kesken näytelmää tai ajetaan Yūsuken omistamalla hyvin elokuvallisella klassikkoauto Saab 900 Turbolla. Auto ja ajaminen toimivat silti vain temaattisena elementtinä ja taustana, jonka päälle elokuva luonnostellaan hienovaraisin siveltimen vedoin.

Kolme tuntinen eurooppalaisen taide-elokuvan arvoihin nojaava Drive My Car saattaa lähtökohtaisesti kuulostaa vaikeammin lähestyttävältä kuin suuren yleisön elokuvaksi tehty Parasite (2019). Hamaguchin ohjaus nappaa kuitenkin mukaansa emotionaaliseen vuoristorataan eikä päästä otteestaan alkutekstejä edeltävästä pitkästä aloituksestaan lähtien, joka pohjustaa lähtökohdat ennen varsinaiseen tarinaan pääsemistä. Kaikki narratiiviset ja visuaaliset ratkaisut palvelevat Yūsuken ja Misakin hahmokehitystä sekä lopulta heidän surunsa kohtaamista ja elämässä eteenpäin siirtymistä.

Toisten ymmärtäminen ilman yhteistä kieltä korostuu sekä päähenkilöiden patoutuneina tunteina, että erikielisten teatteriseurueen jäsenten välisessä kommunikaatiossa. Tarinoiden kertominen, muistaminen sekä rakkauden eri muodot ovat useiden keskusteluiden ja väittelyiden aiheena. Jopa Yūsuken vaimon läheisesti tuntenut, Vanja-enoksi roolitettu ja käytökseltään äkkipikainen Kōji Takatsuki (Masaki Okada) tuo elokuvan sanomaan elämän ja taiteen suhteesta uudenlaisen puolen.

Upeissa Japanin saarten rannikkoisissa maisemissa kuvattu elokuva henkii lähdöntuntua samalla, kun sen tunteellinen keskus punainen Saab kiitää eteenpäin. Pohjoismaista mielenmaisemaa lähelle tulevien päähenkilöiden yksinäisyys korostuu heidän hiljentyessään veden äärellä, mutta toivo toistensa välisen yhteyden löytämisestä jää.

Palkintoja ympäri maailmaan kerännyt ja universaaleilla teemoillaan kansainväliseen yleisöön hyvin uponnut Drive My Car on elokuvana kuin hiottu timantti, jossa ei ole mitään turhaa. Sanaton suru saa siinä puhtaimman elokuvallisen ilmaisumuotonsa.