The Northman valkokangas

Ohjaaja-käsikirjoittaja Robert Eggers muistuttaa ranskalaista house-artistia. Hetkeksi hän kokonaan sivuuttaa zeitgeistin ja kysynnän, riisuu mediumistaan ylimääräisen hölynpölyn, palaa ajassa kauas taaksepäin ja tulee sieltä takaisin kantamalla mukanaan kauan sitten hyväksi havaittua. Vaan sen sijaan, että toistaisi mennyttä kaavaa passiivisesti, hän ottaa löytämänsä elementit ja maksimoi ne niillä apuvälineillä, joita nyt on käytettävissä. Konseptin tasolla lopputulos on yksinkertainen ja suoraviivainen mutta uniikki.

The Northman on Eggersin kolmas pitkä ohjaustyö. Kolme vuotta sitten ilmestyneen The Lighthousen ahdas kuva, pienoismaalauksellinen miljöö ja kahden miehen kaasuvalotus on vaihtunut uljaaseen spektaakkeliin. 800–900-lukujen vaihteeseen ajoittuva The Northman kertoo prinssi Amlethista (Oscar Novak/Alexander Skarsgård), jonka tavoite on kostaa isänsä (Ethan Hawke) puolesta, pelastaa äitinsä (Nicole Kidman) ja surmata setänsä (Claes Bang).

Vaikka elokuvan parhaat roolityöt saadaan naisilta – kokeneelta Nicole Kidmanilta ja ainutlaatuiselta Anya Taylor-Joylta – The Northman on pastöroimatonta ja filtteröimätöntä macho-machoa. Toisin kuin Eggersin edellisessä työssä, The Northmanissa ei kiihdytellä rauhakseen. Isoa kovaa lyödään ensi minuuteista lähtien ja raakuudessa tai yltiöpäisessä ruumiillisuudessa ei säästellä.

Etäinen Skarsgård karjuu, ulvoo ja esittelee jänteikästä kroppaansa. Hahmojen identiteetit palautetaan ruumiiseen tavalla, joka saanee objektoitumista, vitaalisuutta ja abjektiota käsittelevät mediakulttuurin ja sukupuolen tutkijat villiintymään. Millaisen henkilön puolesta jännitämme?

Koska menneisyydestä löydettyihin perusaineksiin on ladattu nyansseja mutta ei hienovaraisuutta, voi aikaansaannos rassata osaa katselijoista. Pieni jaos elokuvista keskustelevasta kansasta on äitynyt kutsumaan Eggersiä kaappifasistiksi. Häikäilemättömät väitteet ovat monella tapaa väärin suunnatut, mutta heijastelevat The Northmanin epäsalavihkaisuutta.

On aina ilahduttavaa, kun elokuvantekijä saa kertoa persoonallisen tarinansa ja edes jollain asteella kontrolloida sitä. The Northmanista ei tarvitse erityisesti pitää sitä arvostaakseen. Se on Eggersin näköinen eepos. On mälsää tiivistää The Northman tuohon virkkeeseen, mutta niin se on. Elokuva on jo muodollisesti fatalistinen, eli sen lopun osaa ennustaa, mutta enemmän kiinnostaa, miten sinne päädytään. Maisemien myötä kaksi tuntia olisi kulunut rattoisasti jo pelkästään pitkiä ottoja katsellessa, mutta bonuksena katsoja saa niiden mukana purppuran värisiä repliikkejä ja utuisia fantasian ja realismin sekoituksia. Jatko-osakin tulisi kuin luonnostaan, kun Amleth tekee matkallaan kymmeniä uusia orpoja.