Enys Men valkokangas

Enys Men on musiikkivideoita ja lyhytelokuvia tehneen Mark Jenkinin toinen pitkä ohjaus, ensimmäinen oli Bait vuodelta 2019. Enys Men sai ensi-iltansa Cannesin festivaalilla. Jenkin on kertonut, että käsikirjoitus vei häneltä noin kolme minuuttia ja syntyi muistivihkoon, käsin kirjoitettuna. Käsin kirjoittamisen taito alkaa olla nykyään sen verran ruosteessa, että pääosan esittäjälle hankittiin body-double kohtauksiin, joissa hänen piti kirjata käsin muistiinpanoja vihkoseen. Näin siksi, että joku muukin saisi selvää.

Pienelle asumattomalle saarelle sijoittuvaan elokuvaan ei juurikaan tarvittu käsikirjoitusta, sillä kyseessä ei ole perinteinen tarinavetoinen elokuva, vaan enemmänkin päähenkilön mielenliikkeiden kuvaus, matka mielen syövereihin ja muistoihin. Dialogi on niukkaa. Saarella sanoja ei tarvita. Cornwallin kaivostoiminta on näkyvillä saaren vanhoissa kaivoskuiluissa, ja nämä kuilut peilaavat päähenkilön omia muistin kuiluja, jotka ovat yhä siellä jossain, vaikkakin välillä unohdettuina.

Elokuva syntyy lopullisesti leikkauspöydällä, niin väitetään, ja Jenkin on kertonut nauttivansa suunnattomasti tästä prosessista. Hänen mukaansa tarinat ja taika syntyvät vasta siellä, leikkauspöydällä, kun kameralla on ensin taltioitu materiaalia tiukan aikataulun ja budjetin puitteissa. Jenkin onkin vanhakantaisessa mielessä todellinen auteur-teorian malliesimerkki, mies joka tekee lähes kaikkea elokuvan syntyprosessiin kuuluvaa.

Lineaarinen kerrontapa on katsojalle usein helpompi tapa hahmottaa, mistä on kyse, varsinkin jos on kyse juonivetoisesta tarinasta. Dennis Hopperin The Last Movien (1971) tapaiset tapahtumien ja aikatasojen sotkemiset leikkauspöydällä jättävät usein katsojalle hämmentyneen olon ja pettymyksen karvaan maun suuhun, kun on pakko myöntää itselleen, että ei ole tarpeeksi intellektuelli ymmärtämään näkemäänsä, saati nauttimaan sillisalaatista. Jos sotketaan tapahtumien järjestystä, se täytyy tehdä harkiten ja syystä, jotta lopputuloksesta tulisi nautittavaa elokuvakerrontaa, kuten Christopher Nolanin upeassa Mementossa vuodelta 2000.

Enys Menin kohdalla on mahdotonta antaa tyhjentävää selitystä siitä, mistä on kyse, mutta elokuvan rakenne on selvästi tarkkaan harkittu ja musiikin käyttö kohdallaan. On vuosi 1973, tai näin ainakin katsojalle väitetään. Vapaaehtoinen kasvien tarkkailija (Mary Woodvine) on Enys Menin karulla autiosaarella jossain Cornwallin rannikolla. Hän tarkkailee muutaman kukan kasvamista ja kirjaa päivittäin pieteetillä muistiin lämpötilan ja kukkien voinnin.

Aika vaikuttaa olevan saarella jotain, joka ei suostu noudattamaan normaalina pidettyä juoksuaan. Entiset ja nykyiset, ehkä myös tulevat tapahtumat, unet ja houreet sekoittuvat, liudentuvat päällekkäisiksi, ovat yhtä aikaa läsnä. Kirkkoisä Augustinuksen meille paaluttamaa ajan lineaarista kulkua alusta kohti loppua ei ole täällä olemassa. Se on menettänyt merkityksensä. Näillä raukoilla rajoilla juteltiin kivipaasille tuhansia vuosia ennen kuin kukaan oli kuullut nykymaailman uskonnoista. Kivipaadet ovat yhä tallella, kun kukaan ei enää muista tämän hetken uskontoja.

Saarella yksinäisyydessä Vapaaehtoinen – muuta nimeä ei keski-ikäiselle naiselle anneta – palaa sykliseen ajan käsitykseen, aikaan ennen kelloja. Rantakallioita vasten tyrskyävä, vellova ja pauhaava meri on ikuinen, ainakin ihmiselle. Saaren asukilla on seuraa, saaren entisiä asukkaita, osa hänelle hyvinkin tuttuja. Naisen on selvästi kohdattava jotakin menneisyydestään. Aika auttaa muistoja palaamaan mieleen.

Mark Jenkin ymmärtää visuaalisuuden päälle. Jo Bait-elokuvassa hän käytti omaa 16-millistä filmiä käyttävää Bolex H 16 -kameraansa kuvaten mustavalkoiselle filmille. Nyt hän on siirtynyt Kodakin värifilmiin, kamera on pysynyt samana. Jenkin hoitaa kuvaukset myös itse, joten visuaalinen ilme on hänen käsialaansa. Ja se visuaalinen ilme on upea, kuva rakeinen, elävä, silmää miellyttävä, jopa nostalginen, voisi joku sanoa.

Vapaaehtoisen punainen takki muistuttaa Nicolas Roegin klassikosta Kauhunkierre (Dont Look Now, 1973), mutta Jenkinin mukaan tämä oli sattumaa. Vaan ehkäpä alitajunta syötti tuon pikantin detaljin Jenkinille? Operoihan Roegin elokuva samoilla hämärillä tajunnan taajuuksilla kuin Jenkin, mysteerien parissa, joita ei ole tarkoituskaan analysoida ja selittää puhki.

Ohjaajalle itselleen Jerzy Skolimowskin Huuto (Shout, 1978) on toiminut innoittajana, samoin lapsuudesta tutut kivipaadet ja kivikehät Cornwallissa, jossa ihmiset yhä uskovat taikuuteen. Kirjailija Susan Cooperin kirjasarja Pimeä nousee (The Dark is Rising, 1965–1977) palautti suuren yleisön mieliin vanhan taikuuden maailman ja folkloren, joka elää ja voi hyvin Brittein saarilla.

Henkisesti Enys Menin lähisukulainen elokuvien saralla on myös Robert Eggersin The Lighthouse (2019), jossa saarella sumussa vietetty aika vääristyy. Ja Dennis Hopperin visioihin palatakseni, Easy Rider (1969) muistutti myös toistuvasti ajan suhteellisuudesta ja syklisyydestä, kun Kapteeni Amerikka ja Billy matkasivat läpi Amerikan. Elokuvan alussa kello heitettiin pois – oltiin jälleen myyttien ajassa – ja matkalla miehet kohtasivat Amerikan menneisyyden, jonka jäljet olivat yhä nähtävillä. Avainsana Enys Menin hahmottamiseen on ajan lisäksi matka, näin sen ainakin itse ymmärsin. Matkata voi niin monella tavalla.

Itselleni kävi selväksi Enys Men -elokuvaa katsoessani ainoastaan se, että kyseessä ei ole kauhuelokuva, vaikka sitä sellaisena markkinoidaankin. Folk horror on kovassa nosteessa, ja Enys Men ammentaa elokuvien kuten The Wicker Man (1973) kuvastosta. Enys Men on kuitenkin pikemmin unien – myös painajaisten – logiikkaa hyödyntävä ei-looginen mysteeri, ehkäpä vaikean trauman läpikäyneen mielen tuskallinen eheytymisprosessi, matka muistoihin tai ehkä jotain aivan muuta. Elokuvan jotkin kohtaukset voivat olla ahdistavia, mutta eivät ne siitä vielä kauhuelokuvaa tee.

Enys Men on visuaalisesti upea elokuvaelämys, jota ei pitäisi yrittää sulloa liian ahtaaseen kategoriakarsinaan. Kauhun sijaan elokuva edustaa surrealismista ja kansanperinteestä sekä psykedeliasta kumpuavaa goottilaista tarinankerrontaa, jossa tunteet ja tunnelmat ottavat vallan järjen ja logiikan väistyessä.