Dyyni: Osa kaksi valkokangas

Dyyni: Osa kaksi (2024) jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa jätti. Paul Atreidis (Timothée Chalamet), herttua Leton salamurhaajilta ja paroni Vladimir Harkonne salamurhalta paennut poika, löytää itsensä Arrakis-planeetan alkuperäiskansa fremenien parista yhdessä äitinsä, Bene Gesserit sisarkuntaan kuuluvan Lady Jessican (Rebecca Ferguson) kanssa.

Paul oppii aavikon kansan tavoille ja puolet fremeneistä, etelän fundamentalistit, on vakuuttunut siitä, että Paul on Lisan al-Gaib ja Mahdi, luvattu pelastaja, joka tuo aavikkoplaneetalle vihreyden. Toinen puoli suhtautuu profetiaan epäilevästi. Paul ei tunnu ennustukseen uskovan, mutta julistaa halunsa olla mukana luomassa maailmaa, jossa fremenit hallinoivat omaa planeettaansa. Hiljalleen hän voittaa puolelleen myös epäilevän Chantin (Zendaya).

Samaan aikaan Arrakkiksen väkivalloin haltuunsa ottanut Harkonnen suku käy taisteluun fremenien kanssa taatakseen rohdon keskityksettömän kaivamisen Arrakiksen hiekasta. Taustalla punovat juoniaan yksi jos toinenkin. Jos kuulostaa monimutkaiselle, sitä se on. Monipolvisia kuvioita, joita tauotetaan massiivisilla taistelukohtauksilla, setvitään lähes kolmen tunnin ajan.

Kanadalaisohjaaja Denis Villeneuven tavaramerkkejä ovat näyttävä elokuvallinen kuvakerronta sekä monimutkaiset ja monipolviset kertomukset. Elokuvissaan Villeneuve paneutuu usein ihmisyyden ja identiteetin pohdintaan. Dyyni: Osa kaksi ei tee tästä poikkeusta. Se kuljettaa eteenpäin myös ensimmäisen elokuvan teemoja kolonialismista, ihmisen ja ympäröivän luonnon suhteesta, ympäristötuhosta, uskonnosta ja politiikasta.

Villeneuven kädenjäljen tunnistaa myös värien käytöstä. Arrakis, aiemmalta nimeltään Dyyni, ui kauneimmillaan oranssissa, julmimmillaan hiekkapestyn beigenä. Harkonnenien planeetta on mustaa ja valkoista, valoja ja varjoja, synkkää ja synkempää.

Elokuvan valtajuonittelut ovat kiinnostavia eikä kukaan ole yksiselitteisen hyvä. Pahuus sen sijaan on puhdasta, jopa absoluutista pahaa. Sen ruumiillistuma on Austin Butlerin tulkitsema na-paroni Feyd-Rautha, joka nousee Harkonnen suvun sisäisissä valtataisteluissa ratkaisevaan asemaan.

Dyyni: osa kaksi, kuten edeltäjänsäkin, on tehty IMAX saliin ja siellä se kannattaa visuaalisessa mielessä nähdäkin. Ympärille levittyvä aavikko imaisee sisäänsä. Massiivinen äänimaailma vyöryy yli kuitenkin niin tajuttoman kovalla, että ensimmäisen puolen tunnin jälkeen luovutan ja tungen vastamelunappikuulokkeet korviini, enkä poista niitä ennen kuin elokuva loppuu. Tämä siitä huolimatta, että ainoallakaan rock- tai metallikeikalla en ole moiseen temppuun joutunut sortumaan.

Ääniärsyyntymisestä huolimatta ei käy kiistäminen, että Villeneuven elokuva on komeaa katsottavaa. Tähtikaarin näyttelijät antavat parastaan ja lavastus on huikea. Jotain jää silti puuttumaan. Sielu?

Vajaa kolmetuntinen elokuva pitkine taistelukohtauksineen on puuduttava. Vaikka keskeisten hahmojen sisäiset ristiriidat ja kasvu ovat kiinnostavia – jopa elokuvan parasta antia – massiivinen tuotanto vie huomion hienovireisemmältä psykologiselta tarkastelulta.

Tällä kertaa valitettavasti käy niin, että pinnan kiilto peittää alleen se tärkeimmän. Näyttävien miekankalistelujen pituutta rajoittamalla elokuva olisi ehkä saanut kerronnallista tuulta alleen. Kuka tietää, ehkä se olisi tehnyt saagan toisesta osasta kiinnostavan. Erityisesti elokuvan loppuosa tuntuu kiirehdityltä eikä avaa muutoksen motivaatiota. Frank Herbertin maailma on niin monimutkainen ja laaja, että sen taltuttaminen olisi suorastaan ihmeteko. Siksi Villeneuven yritystä on pidettävä kaikesta kritiikistä huolimatta varsin kelpona.

Siitä huolimatta Dyyni: Osa kaksi jättää toiveen kytemään siitä, että putkessa odotteleva trilogian viimeinen elokuva lunastaa odotukset ja tarjoaa toisen osan pettymykset paikkaavan loppunäytöksen.