Nightmare Alley valkokangas

Fantasian ja kauhun alueilla liikkunut amerikkalaistunut meksikolaisohjaaja Guillermo del Toro on Oscar-voittonsa jälkeen tarttunut psykologista draamaa sisältävään karnevalistiseen huijaritarinaan elokuvallaan Nightmare Alley (2021). Satumaisuuden sijaan nyt ollaan Devil’s Backbonea (El Espinazo del diablo, 2001) lähenevän yhteiskunnallisen realismin parissa, jonka ainoa yliluonnollinen elementti osoittautuu huijaukseksi.

Yhdysvaltojen suuren lamakauden väistyessä sodan tieltä 1930–1940-lukujen vaihteessa synkän menneisyyden omaava kulkuri Stanton Carlisle (Bradley Cooper) pestautuu kiertävän karnevaalin palvelukseen ja ystävystyy sen värikkään viihdyttäjäjoukon kanssa. Tragedian jälkeen hän päättää jättää heidät taakseen rakastamansa Molly Cahillin (Rooney Mara) kanssa tavoitellakseen oppimansa mentalismi-esityksen kautta menestystä suurkaupungissa.

Vanhanaikaista näyttelijävetoista ja film noir -jännityselokuvaa loihtiva del Toro osoittaa olevansa elementissään myös realistisen draaman parissa. Nightmare Alleyssa hän tekee aikuisimman elokuvansa, jossa hyvä–paha-jaottelut eivät ole fantasian tapaan mustavalkoisia. Ihmiskuvaltaan pessimistinen kertomus, heijastelee sekä tekijänsä että kirjallisen alkuteoksensa tematiikkaa, jossa miessankarikuva puretaan osiin. Kokonaisuutena elokuva on synkempi adaptaatio William Lindsay Greshamin vuoden 1946 romaanista, joka filmattiin jo heti tuoreeltaan hillityksi Hollywood-jännäriksi.

Bradley Cooper antaa uransa parhaimpiin kuuluvan hiljaisen salailevan roolin, jonka tuskaan samaistuu, mutta jonka teot on pakko kyseenalaistaa. Nimekkäästä sivuosajoukosta Toni Collette ja David Strathairn selvännäkijäpariskuntana sekä Willem Dafoe karnevaalin johtajana takaavat elokuvan pitävän otteessaan del Torolle ominaisen visuaalisuuden lisäksi. Uutuudellaan hän kumartaa syvimpään rakastamansa Hitchcockin Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951) elokuvan murhan näyttämönä toimivalle huvipuistolle.

Elokuvaan saatu suuri budjetti näkyy upeasti lavastetussa ajankuvassa rakennuksineen ja pukuineen, joita Dan Laustsenin kuvaus hellii. Myös tarinan tasolla lama-ajan puute, sosiaaliset ongelmat ja kuuluisa ”riding the rails” -ilmiö nostetaan esiin. Del Toron tavaramerkkinä kiinnostus outouksiin ja mekaanisiin laitteisiin paistaa elokuvan alkupuolen yksityiskohtaisesti luodusta karnevaalista. Sen fasadin ja temppujen taakse mennään kirjaimellisesti paljastamalla niiden takaiset temput, jotka osoittautuvat tulevan kannalta kuoleman vakaviksi kuten taikurielokuvassa The Prestige (2006).

Siirtyessään karnevaalista Buffalon kaupunkiin Stantonin ja Mollyn mentalisti-show'n mukana kerronta hidastuu turhan paljon päästessään psykologi Lilith Ritterin (Cate Blanchett) Art decon tyyliselle vastaanotolle. Blanchett pelastaa näyttelyllään paljon paperilla ohueksi jäävän femme fatalen roolissaan. Saman tekee vaimonsa menettäneenä ja väkivaltaan taipuvaisena miljonäärinä aina takuuvarma Richard Jenkins.

Kestoltaan pitkä elokuva on mahdutettu täyteen, mikä käy keskivaiheilla raskaaksi, mutta ei missään vaiheessa tylsäksi. Viimeisessä näytöksessä lunastetaan alun tarkkaan aseteltu pohjatyö ja viedään Stantonin hahmokaari moraaliseen huipennukseensa, jossa Cooperin kasvot kertovat kaiken oleellisen.

Nightmare Alley on Guillermo del Torolta rohkeasti uusi aluevaltaus. Se nousee hänen parhaimpien elokuviensa joukkoon, vaikka ei Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno, 2006) tasoista kaikkia osa-alueita palvelevaa kerronnallista koherenssia saavutakaan. Vahva historiallinen draama ja huijaritarina vetää silti puoleensa kuin pullo terästettyä alkoholia.