Tulevaisuuden pohjola

Emmi Itärannan palkittu ja kansainvälisesti menestynyt romaani Teemestarin kirja (2012) maalaa synkän kuvan dystooppisesta tulevaisuudesta, jossa unioniksi sotilasdiktatuurin alle yhdistyneessä pohjolassa vesi alkaa olla vähissä. Aalto yliopiston elokuvaohjauksen professorina työskentelevän ohjaaja Saara Saarelan filmatisointi Veden vartija (2022) edustaa kotimaisella elokuvakentällä poikkeuksellista tulevaisuuteen sijoittuvaa fiktioelokuvaa.

Tiesin, ettei tällaista ole kotimaisessa elokuvassa ennen tehty. Historiassa on joitakin komedian ja parodian kautta kerrottuja esimerkkejä, mutta ei draaman kautta tehtyjä elokuvia, joissa pyritään oikeasti luomaan kuvaa tulevaisuudesta.

Elokuvat kuvastavat usein tuotantoaikakauttaan ja näin on myös Veden vartijassa. Ennen kaikkea kirjan luoma tulevaisuuskuva herätti Saarelan mielenkiinnon elokuvan tekemiseen.

Kirja herätti minussa vahvoja tunteita. Pelkästään sen maailmankuva puhui tieteiskirjallisuudelle tyypillisistä asioista. Vaikka ne sijoittuvat kauas tulevaisuuteen niin ne peilaavat asioita, jotka tapahtuvat yhteiskunnassamme nyt, mutta sanomatta sitä suoraan.

Elokuvan fokus on nuoren päähenkilön Norian (Saga Sarkola) kasvutarinassa ja systeemiä vastaan nousemisessa sekä päähenkilön tekemissä valinnoissa, joiden myötä hänestä tulee yhteisönsä ideaaleja edustava esikuva. Saarela halusi ymmärtää erityisesti Norian sisäistä maailmaa.

Mitä tällainen nuori ihminen tekee, kun hänet asetetaan vasten isoja kysymyksiä ja pystyykö hän toimimaan? Minkälaista moraalista kamppailua hän sisällään käy? Tämä yhdistelmä kiinnosti minua.

Irtiotto tieteiselokuvien kuvastosta

Dystooppisen tulevaisuuden luomisessa hyödynnettiin Itärannan kirjan kuvailujen lisäksi tulevaisuuden tutkijoiden apua. Veden ollessa loppu ei myöskään puuta tai puuvillaa voinut enää olla olemassa. Elottoman maiseman synkkyys vertautuu Hollywoodissa tehtyjen tulevaisuuteen sijoittuvien elokuvien kuvastoon, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa.

Minua on aina kiehtonut maailman luominen elokuvassa noin ylipäätään, mutta kyllä se lähti kirjan tunnelmasta, ajatuksesta ja pohjavireestä, jotka tunnistin lukijana.

Tieteiselokuvien kuvaston sijaan ammennetaan enemmän todellisen tulevaisuuden mahdollisista kehityskuluista ja jo tänä päivänä näkyvistä puhtaan veden saatavuuden ongelmista. Elokuvan inspiraation lähteet löytyivät enemmin visuaalisesti vahvojen draamojen parista, kuten Andrea Arnoldin Humiseva harjun (Wuthering Heights, 20119 luonnon karuudesta.

Minusta oli kiinnostavaa, ettei elokuva sijoitu kaupunkiin vaan maaseudulle, jonka maisemien kautta näin sen kirjavana ja aavana. Elokuvaan tuli paljon sellaista maisemallisuutta, kuolleenkin luonnon kautta, mitä vasten kaikki tapahtuu.

Kansainvälistä elokuvaa tekemässä

Veden vartija tehtiin tietoisesti kansainvälisenä yhteistuotantona ja Suomen rajojen ulkopuolinen yleisö mielessä. Uskottavan tulevaisuuden maailman luominen elokuvaan vaati paljon aikaa ja suunnittelutyötä, jossa lavastus, puvustus ja muu rekvisiitta valmistettiin käytännössä alusta alkaen.

Lavastaja Otso Linnalaakso tuli mukaan itseasiassa poikkeuksellisen aikaisin, melkein vuoden ennen kuvauksia, tekemään taustatutkimusta sekä purkamaan kirjasta kaikkia niitä elementtejä, joita piti konkretisoida.

Meillä oli futuristi puhumassa tulevaisuuden yhteiskunnista, jonka avulla ja taustatutkimuksen kautta pystyimme ymmärtämään elokuvan maailmaa, mikä sitten valui taiteellisiksi päätöksiksi lavastuksen ja puvustuksen kautta.

Tallinnan Linnahallin kulttuuri- ja urheilukeskuksessa kuvattuna suuritöisenä tieteiselokuvana Veden vartija vaati jo lähtökohtaisesti kansainvälistä yhteistyötä. Elokuvan budjetti on yli kolme miljoonaa euroa, mikä on yksi kotimaisen elokuvan suurimpia.

Meillä oli tieto siitä, että Suomen rahoitusjärjestelmä ei yksinään mahdollista elokuvan tekoa eli tarvitsimme enemmän rahaa kuin keskiverto suomalainen elokuva pystyy kotimaan sisällä ilman valtavia investointeja saamaan.

Moraalinen valinta ja luonnon itseisarvo

Ilmastonmuutoksen tuomien sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen ja itsevaltaisten hallitsijoiden toiminnan lisääntyminen ovat tehneet elokuvasta vain paremmin omaa aikaamme kuvaavan.

Maailma on hyvin erilainen paikka nyt kuin se oli seitsemän vuotta sitten, kun me tartuimme tähän. Elokuva onkin sen takia tullut todella pelottavalla tavalla vain ajankohtaisemmaksi. Halusin elokuvalla puhua maapallon monimuotoisuuden puolesta ja siitä, kuinka tärkeää on tiedostaa ilmastonmuutoksen seuraukset.

Veden vartijassa Saarela halusi käsitellä sitä, miten ihmiset suhtautuvat ja hyödyntävät ympäröivää luontoaan, jolla on myös itseisarvoa ihmisen tarpeiden ulkopuolella. Tematiikka tiivistyi Norian ja Taron (Lauri Tilkanen) väliseen vastakkainasetteluun elokuvan lopussa.

Yksi ajattelee, että pitää hyödyntää kaikki vesi, koska me voimme ja toinen, että jos missään muualla ei vettä enää ole niin meidän on suojeltava sitä. Tässä kukin voi sitten valita oman puolensa.

Toiminnan sijaan moraalisen valinnan ympärille rakentuvasta tieteiselokuvasta ei siis sanomaa puutu, mikä tekee siitä kunnianhimoisen ja poikkeuksellisen teoksen suomalaisen elokuvan kentällä.

 

Artikkelin pääkuva: © Mortti Saarnia, Aalto University

Lue myös