Hetki lyö valkokangas

Omaleimainen tekijä Jukka-Pekka Valkeapää on valinnut uudelle elokuvalleen Hetki lyö yllättävän genren. Kyseessä pitäisi olla humoristinen rikostarina, jota ryyditetään amerikkalaisilla vaikutteilla. Valkeapää mainitsee tykästyneensä Donald Westlaken, Elmore Leonardin ja Charles Willefordin teoksiin.

Jotain on tainnut kyseisistä tarinoista unohtua, tai sitten Valkeapää on tarkoituksella hölmöläistänyt meininkiä rajusti. Valittu suunta ei ole välttämättä parempi. Siinä missä jenkkiversioissa vilisee poliiseja fiksumpia lavean tien kulkijoita sekä vetäviä juonia tarpeellisella määrällä odottamattomia käänteitä, käsillä olevassa kotimaisessa on lähinnä kännisähläilyä.

Keskeiset henkilöt ovat typeriä deekuja, harvinaisen epäkiinnostavia hahmoja. He eivät tarjoa mitään mielekästä tarttumapintaa ja jäävät yhdentekeviksi. Tietenkin on perusteltua, että varkaat eivät ole Mensan jäseniä, mutta silti älytön soosailu-turoilu-soosailuputki ei jaksa innostaa.

Kyllä Valkeapää osaa edelleen rytmitellä kuviaan ja vaikka leffa on tylsä kuin vaalipuhe, se rullaa kuitenkin eteenpäin. Selviä lainausyritelmiä on Tarantinon filmeistä, mutta ne jäävät vain surkeiksi yrityksiksi. Hetki lyö on onnettomaan juoneen nähden ylipitkä. Tarina rakentuu kidnappauksen ja kiristyksen ympärille. Se voisi toimia, jos leffan käyttövoimana toimisi jotain muutakin kuin etanolia. Käsikirjoitusmentorina ohjaajalle on toiminut Kari Hotakainen, jota ei varsinaisesti tunneta tämän genren taitajana.

Ennen kuin Jukka-Pekka Palo hyppää elokuvan loppupuolella mukaan, mikään hahmo ei oikein vakuuta. Rikollispomona esiintyvä Palo saa sentään aikaan jotain pintavärettä, ja väkivaltakaan ei näytä enää pelkältä kummelilta.

Positiivista on maskeeraus. Likaa ja limaa ei todellakaan ole säästelty ja hieman ylikorostettuna se toimii vastenmielisen vastustamattomasti pitkissä naamakuvissa. Takavuosien tv-juontajan Jorma Pulkkisenkaan huomio ei saa ex-perintöprinsessa missiä (Outi Mäenpää) kääntämään korkkia kiinni. Viina on tärkeintä.

Kakofoninen alkuperäismusiikki ja viime vuosituhannen huoltoasemien alelaarista poimitut lainaviisut korostavat räikeästi kokonaisuuden onttoutta. Ei svengiä, ei iloa, ei jännitystäkään, eipä oikeastaan mitään. Yhteistyökumppaneissa ei mainita Alkoa tai THL:ää. Alkuosa saattaisi menetellä valistavana tietoiskuna alkoholismin uhkista. Tosin viinaninhoa hierotaan katsojan aisteihin liikaa. Vähemmän olisi ollut osuvampaa sekä tehokkaampaa.