David Lynch – aito surrealisti
"Every viewer is going to get a different thing. That’s the thing about painting, photography and cinema."
David Lynch
16. tammikuuta saimme merkittävän suru-uutisen: visionäärinen mestariohjaaja David Lynch (1946–2025) oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Sinällään tapahtunut ei ollut yllätys, olihan hänellä ikää jo lähes 79 vuotta.
En tarkalleen muista, milloin kuulin David Lynchistä ensimmäisen kerran, mutta todennäköisesti tämä tapahtui, kun scifieepos Dyyni tuli ensi-iltaan vuonna 1984. Keskityn tässä muistokirjoituksessa pohtimaan Lynchin merkitystä elokuvan tekijänä ja surrealistisena taiteilijana, jonka populaarikulttuurinen vaikutusvalta on ollut monumentaalinen. Hänen taustansa ovat melko laajasti selvitetty tutkimuksissa, artikkeleissa, dokumenteissa ja haastatteluissa. Suomessa hänet muistetaan suomenruotsalaisista sukujuuristaan, mikä kotimaassa on luonnollisesti herättänyt ylpeyttä.
Perhe tiedotti David Lynchin poismenosta tällä kuvalla ohjaajan virallisella Facebook-sivulla.
Lynch oli mitä suuremmassa määrin Yhdysvaltojen pikkukaupunkien kasvatti, ja hän on korostanut lukuisissa haastatteluissa, miten tästä kummunnut henkinen ilmapiiri 1950- ja 1960-luvun kontekstissa määritteli pitkälti hänen asemaansa taiteilijana. Amerikkalaisessa unelmassa oli aina kääntöpuolensa ja hän kiinnitti jo varhain huomiota henkisen ilmapiirin taustalla oleviin painajaisiin ja synkkään puoleen. Tähän asetelmaan hän palasi koko uransa ajan kerta toisensa jälkeen ja nosti esille näkökulmia, jotka olivat yhtä aikaa pelottavia, mutta kiehtovia.
Lynchin kokeelliset tuotannot näkyivät aluksi kuvataiteessa, myöhemmin lyhytelokuvissa, jotka tarjosivat mallia vuosia kestäneenä projektina valmistuneelle esikoisohjaukselle Eraserhead (1977). Surrealistinen ja makaaberi taide-elokuva puhuttelee edelleen katsojia ja luo meille vinksahtaneen illuusion, joka heijasteli Lynchin omaa epävarmuutta köyhänä ja tuoreena perheenisänä. Jos elokuvaa tutkii tarkasti, huomaa, miten siinä nostetut teemat ja yksityiskohdat tulevat tutuiksi hänen kaikissa elokuvissaan. Stanley Kubrick nimesi sen aikoinaan yhdeksi suosikkielokuvistaan, jonka painajaismaisesta tunnelmasta hän otti vaikutteita kauhuelokuvan mestariteoksessaan Hohto (1980). Eraserhead on säilyttänyt arvonsa yhtenä 1970-luvun merkittävimmistä, kokeellisista elokuvista, josta tuli hieman yllättäen myös merkittävä kassamenestys.
Seuraava ohjaustyö, Elefanttimies (The Elephant Man, 1980), nosti hänet ansaitusti suuren yleisön tietoisuuteen. Monet tuttavani ovatkin nostaneet Elefanttimiehen hänen merkittävimmäksi ohjaustyöksi, ja luonnehdinta on monessa suhteessa oikea. Onhan siinä käsiteltävä hirviömäisesti epämuodostuneen miehen kehitystarina paitsi yleisinhimillinen myös intensiivisen vaikuttava. Pitää olla täydellisen kyyninen, jos elokuvan lopetus ei herätä surun ja lohdun tunteita katsojassa.
Ohjaajan ainoa, ison budjetin elokuva Dyyni (Dune, 1984) muistetaan paitsi taloudellisesta epäonnistumisestaan myös kaoottisista leikkausvaiheistaan. Ei ole ihme, että ohjaaja ei ole mielellään puhunut aiheesta, koska tuotannossa hänen visioitaan ei kunnioitettu tarpeeksi. On toisaalta muistettava, että hänelle tarjoutui ensimmäinen mahdollisuus tehdä yhteistyötä näyttelijä Kyle MacLachlanin kanssa, josta tulikin ohjaajan vannoutunut ja lojaali tukija. Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (Blue Velvet, 1986) palautti Lynchin takaisin menestyksen tielle. Elokuvaa on usein pidetty 1980-luvun amerikkalaisen, keskiluokkaisen kaupungin henkisen ilmapiirin tärkeänä kuvastajana ja avainteoksena, jossa mysteeritarinan päälle maalataan hirviömäistä ihmiskuvaa. Musiikin osalta sen estetiikka palauttaa katsojan osittain selväpiirteisesti 1950-luvun amerikkalaiseen idylliin, jonka taustakulisseissa vaanivat pimeys ja painajaiset.
Ehkä kaikkein parhaiten Lynch kuitenkin yhdistetään hänen seuraavaan isoon produktioonsa eli goottilaiseen saippuasarjaan Twin Peaks (1990–1991), jonka hän toteutti yhdessä Mark Frostin kanssa. Televisiotuotantona Twin Peaks oli kieltämättä hänen uransa vaikutusvaltaisin teos. Se nostetaan lähes rutiininomaisesti esiin, kun tarkastellaan 1990-luvun merkittävimpiä televisiosarjoja. Se oli samalla tärkeä lajityyppinsä uudistaja. Itse luonnehtisin sitä jopa sukupolvikokemukseksi. Monet kollegoistani ovat viitanneet sen herättämiin voimakkaisiin tunteisiin, kun vinksahtanut huumori yhdistyi pelottavaan ja arvoitukselliseen taustatarinaan.
Suomessa kohua herättänyt sarja pyöri samaan aikaan, kun vietin itse abiturienttivuottani ja sarja jätti minuunkin pysyvän henkisen jäljen. Nuoren naisen, Laura Palmerin, ruumiin löytyminen aloitti katsojia piinaavan murhamysteerin. Pikkukaupungin synkkiin ja outoihin tarinoihin ja henkilöhahmoihin oli palattava kerta toisena jälkeen. Lynchin uran kannalta oli myös tärkeää hänen uransa nousukiidon yhteydessä ensi-iltaan saapunut roadmovie ja rikostarina Villi sydän (Wild at Heart, 1990), josta hän nappasi Cannesin elokuvafestivaalin pääpalkinnon. Hetken aikaa Lynch oli Hollywoodin kysytyimpiä ohjaajia.
Kasvanut maine oli kuitenkin kaksiteräinen miekka. Alkuperäisen televisiosarjan toinen tuotantokausi oli ollut jo katsojalukujen valossa pieni pettymys – ohjaaja oli päättänyt kesken kaiken ja ilmeisesti yleisön pyynnöstä tarjota vastauksen kysymykseen kuka murhasi Laura Palmerin?"
Televisiosarjan vanavedessä ilmestynyt Twin Peaks – Tuli kulje kanssani (Twin Peaks: Fire Walk with Me, 1992) oli lopulta tyly floppi, joka oli vähällä tuhota Lynchin uran. Jälkikäteen on selitetty, että taiteilijana Lynch tarjosi yleisölle jotain sellaista, mitä he eivät odottaneet näkevänsä. Twin Peaks – Tuli kulje kanssani on kuitenkin huomattavasti mainettaan parempi ja televisiosarjan fanit ovat ottaneet sen omakseen. Lauran murhan taustat nostetaan seikkaperäisesti ja visionäärisesti esille. Surrealistinen estetiikka on hienosti läsnä ja näkyvät yksityiskohdissa.
1990-luvulla Lynchin ura oli kieltämättä hieman alavireinen, mutta kokeellisuudesta ja synkästä estetiikastaan tunnettu ohjaaja ei tinkinyt linjastaan. Los Angeles -trilogian aloittanut Lost Highway (1997) ei ollut kovinkaan iso menestys, mutta film noir -vaikutteiden osalta se on yhtä kaikki tehokas ja arvoituksellinen rikosmysteeri. Näiltä osin Lynchin seuraava veto yllätti varmasti katsojat ja alan teollisuuden. The Straight Story (1999) oli todella humaani ja inhimillinen kuva vanhan miehen matkakertomuksesta. Pelkoja ja painajaisia ei näy, mutta yhtä kaikki tarina pitää sisällään monia lynchmäisiä piirteitä. On huomattava, että ohjaajan lämminhenkisiä piirteitä oli toki nähty aikaisemminkin, mistä ehkä paras vertailukohta on löydettävissä Elefanttimiehestä.
Lynchin uran yksi hienoimmista hetkistä nähtiin seuraavassa elokuvassa, jota voi pitää paitsi taiteellisena myös kaupallisena onnistumisena. Neo-noir-vaikutteinen Mulholland Drive (2001) on samalla ohjaajan kriittinen kannanotto Hollywoodin tuotantokoneiston raadollisesta puolesta. Unelmien kaupunki jauhaa yksilöitä palasiksi ja vetää kulissien takaisen pimeyden ytimeen. Tutkijat ovat toistuvat kiinnittäneet huomiota elokuvan umpikieroon tarinaan, joka pakenee selitystekijöitä. Julkaisin aikoinaan itsekin WiderScreen-journaalissa artikkelin, ja lopputulos on aivan yhtä epävarma: mitään pysyviä selitystekijöitä ei ole löydettävissä ja kaikki pyrkimykset elokuvan sanoman ratkaisemiseen ovat tuomittuja epäonnistumaan. Teemansa osalta elokuva toisintaa Lynchin pysyvää kiinnostusta näyttelijätärlegenda Marilyn Monroen mystisestä kuolemasta, jota hän on sivunnut myös muussakin tuotannossaan. Mulholland Drive on merkittävä taideteos, joka on kaikesta huolimatta jakanut mielipiteitä niin puolesta kuin vastaan. Se ei kuitenkaan jätä ketään katsojaa kylmäksi. Kriitikot ovat toistuvasti valinneet sen maailman parhaimpien elokuvien joukkoon.
Mysteerielokuva Inland Empire (2006) toteutettiin pitkänä produktiona, ja tuloksena oli kolmituntinen ja hämmentävä psykologinen trilleri, joka jatkoi Mulholland Driven kokeellisuuden poluilla. Digitaalivideokameralla ja ilman kunnollista käsikirjoitusta tehty tuotanto sai varsin ristiriitaisen vastaanoton, mutta yhtä kaikki se on nykyisin erittäin aliarvostettu. Se oli samalla Los Angeles -trilogian päätösosa.
David Lynch osoitti uransa aikana monilahjakkuutta, joka ilmeni monella muullakin tavalla kuin pelkästään valkokankaalla. Hänen vaikutusvaltansa on näkynyt myös tuotantopuolella, ja elämänsä aikana Lynch ehti auttamaan lukuisia alan ammattilaisia. Lisäksi hänet tunnettiin kuvataiteestaan, valokuvistaan, kirjoituksistaan ja musiikistaan – ja esiintyihän hän myös näyttelijänä. Oikeastaan 2000-luvulla hän alkoi yhä enemmän panostaa monitaiteelliseen puoleen, ja osoitti aktiivista kiinnostusta verkossa julkaistuihin teoksiin. Tuotantoja voi käydä seuraamassa David Lynch Theater -portaalilta.
Inland Empiren jälkeen Lynch ei enää tehnyt pitkiä elokuvia valkokankaalle, mutta muuten hän pysyi aktiivisena myös julkisuudessa. Yleisradiolla julkaistuissa haastatteluissa hän valottaakin omaa, monivaiheista uraansa iskevällä tavalla. Omaa onnellisuuttaan ja luovuuttaan hän pyrki vahvistamaan meditaation kautta, mikä on vuosien aikana herättänyt myös hieman huvittuneisuutta.
Mieleeni piirtyy edelleen kuva miehestä maalauspensseli kädessä, luomassa surrealistisia näkymiään kankaalle. Kuvassa keskittynyttä ilmettä ja lämminhenkistä persoonaa vahvistaa vielä taustalla häärivä lapsenlapsi. Ja tietenkin hän polttaa antaumuksellisesti ja ketjussa tupakkaa. Omien sanojensa mukaan hän aloitti tupakanpolton jo kahdeksanvuotiaana ja jatkoi harrastustaan ihan viimeisiin vuosiinsa asti. Pari vuotta sitten hänen oli lopetettava, kun keuhkot alkoivat antaa periksi.
Miten hyvin Lynch onnistui viimeisinä vuosinaan ohjaajana? Mielestäni on perusteltua sanoa, että vuonna 2017 julkaistu Twin Peaksin kolmas tuotantokausi edusti monessa suhteessa hänen taiteellisen luomiskykynsä huippua. Alkuperäinen Twin Peaks jäi toisen tuotantokauden lopussa tarinaltaan avoimeksi, ja Lynch jatkoi kunnianhimoisesti ja monisäikeisesti kerrontaa eteenpäin. Kaikilla taiteen mittareilla luettaessa televisiosarjan päätös on hyvin monimutkainen ja vaikeaselkoinen, mutta on kunnioitettavaa, että tuotantoyhtiö antoi hänelle lähes vapaat kädet omien visioidensa luontiin. Jälleen kerran myös musiikin osalta Lynch osoitti, miten tärkeässä roolissa äänimaailma on ruudulta nähtävän taideteoksen rakentelussa.
Tammikuussa 2025 tullut suru-uutisen yhteydessä sosiaalisen median kanavat täyttyivät kunnianosoituksista, jotka kaikki kertoivat siitä, miten vaikutusvaltaisesta taiteilijasta ja ihmisestä oli kysymys. Eräs tuttavani tiivisti ajatukseni varsin osuvasti omassa päivityksessään: Kiitos, David, unista. Niistä pahoistakin.
David Lynch tutkijan silmin
Olin takavuosina päätoimittamassa WideScreen-journaalissa ilmestynyttä David Lynch -erikoisnumeroa, joka tiivisti monella tapaa näitä ajatuksia, joita olen nostanut esille. Numerosta tuli näin ollen myös ohjaajan akateeminen tribuutti, ja tutkimukset tarjosivat monipuolisesti näkemyksiä mestarin tuotannon eri puolista. Kanssatoimittajina ahkeroivat myös Pauliina Tuomi ja Katriina Heljakka. Heitä yhdisti monella tapaa rakkaus Twin Peaks -televisiosarjaan, jota Heljakka oli hyödyntänyt myös omissa taidenäyttelyissään. Pauliina puolestaan valaisi osuvasti omaa fanimatkaansa Twin Peaksin kuvauspaikoille.
Erikoisnumeron pääkuvaa varten rakennettiin Twin Peaks -installaatio porilaiseen, hylättyyn teollisuusrakennukseen.
Toimituskuntalaiset muistelevat
Pyysimme Film-O-Holicin toimittajia valaisemaan kukin omalla tavallaan David Lynchin uran merkitystä.
"Monta päivää ja yötä olen käyttänyt enemmän ja vähemmän intensiivisiin keskusteluihin Lynchin elokuvista. Harvan ohjaajan tuotanto herättää yhtä väkeviä väittelyitä niiden monista merkityksistä, avoimista kysymyksistä, elämän unenomaisuudesta. Katson hänen uraansa monumenttina sille, miten myös epätavallisen elokuvallisen polun raivaajalle löytyy aina matkakumppaneita kankaan toiselta puolelta."
Reko Latvanen
"Katsoin Twin Peaksin lineaarisesta televisiosta aivan liian nuorena, ja sarja jätti lähtemättömän vaikutuksen monella tapaa. Sittemmin perehdyin tietysti myös David Lynchin elokuviin. On todella vaikea kuvitella elokuvan historiaa, ja myös omaa henkilökohtaista fiktiivisen maailman historiaa, ilman Lynchin kädenjälkeä."
Heidi Horila
"Kun teininä näin vuokra-dvd:ltä ensimmäisen Lynch-elokuvani Eraserhead, jotain päässäni loksahti paikalleen. Olin ennen pitänyt monenlaista elokuvallista kokeellisuutta vaikeasti lähestyttävänä lässynläänä, minkä tulkitseminen ei olisi vaivan arvoista. Eraserheadin viesti vanhemmuusahdistuksesta oli selkeä ja koherentisti esitetty, vaikka se olikin puettu vaikeaselkoisen mielikuvitukselliseen ja muistettavaan audiovisuaaliseen kuoreen. Tämä sekava kuori ironisesti tuki viestin koherenssia. Patterissa laulavan naisen tarkoitus on tulkittavissa, mutta sen systemaattinen purku ei välttämättä ole järkevää edes elokuvan ymmärtämisen kannalta. Tätä kautta minulle avautui kokeellisen elokuvan ovet, ja näin Lynch ja Eraserhead-pakkomielteeni on ollut alkuvoima myöhemmässä kiinnostuksessani surrealismia ja avantgardea kohtaan."
Valtteri Kauraoja
"Olin lukion jälkeen kansanopistossa yhteiskunnallis-juridisella linjalla. Minulla ja kämppikselläni alkoi David Lynch -villitys. Keväällä 1991 katsoimme Twin Peaksia huoneessamme matkatelkkarista tai opistossa olevista muista telkkareista. Siellä sarjan tapahtumiin oli helppo samastua – siellä oli aivan ainutlaatuinen meininki. Seinäjoella elokuvateatterissa esitettiin Villi sydän (1990). Sinne. Imin elokuvan jokaisen hetken. Sen jälkeen pubiin – tietenkin!"
Pilvi Meriläinen
"David Lynchin merkityksen sanoittaminen on jokseenkin mahdotonta. Jos hänen teoksiaan pitäisi jotenkin kiteyttää, niin ehkä siten, että Lynchin elokuvat eivät tule koskaan katsotuiksi yhdellä katsomisella."
Juha Rosenqvist
"Vasta varttuneemmalla iällä David Lynchin postmodernin ja surrealistisen nykytaiteen maailmaan uppoutuminen on antanut minulle loputtomasti iloa aivopähkinöiden, sydämellisyyden sekä omalaatuisen huumorin muodossa. Lynchiläisen taiteen sisältämä ihmisluonnon kaksijakoisuus ilmenee mielestäni parhaiten amerikkalaisen esikaupunkiyhteisön seesteisen elämän yhdistyessä sen pinnan alla vaikuttaviin synkkiin pohjavirtauksiin. Omaa tietään kulkeneen, mutta positiivista energiaa ympärilleen henkineen Lynchin jättämä perintö näkyy silti vahvimmin hänen töidensä ihmisiä yhdistävässä vaikutuksessa."
Tuomo Marttila
"David Lynch: Mies, joka tuottajien raakalaismaisesta silpomisesta huolimatta on edelleen ohjannut parhaan sovituksen Dyynistä."
Jussi Lahtonen
"Lynchin vahvuus tunnelmien luojana oli omaa luokkaansa, visuaalisesti mutta erityisesti yhdistettynä musiikkiin. Jokainen katsoja löytää omat the-hetkensä, mutta olennaista on, että ne jäävät elämään sielun sopukoihin. Öiset tiet kaistaviivoineen eivät ole koskaan näyttäneet samalta, kun on Lost Highwayn näytöksestä lähtiessä katsonut niitä auton ikkunasta, Bowien takoessa päässä. Ja vielä aivan viimeisimmistä töistä eli vuoden 2017 Twin Peaks -jaksoista täytyy nostaa esiin keski-ikäistyneen Audreyn tanssi samaistuttavassa kauneudessaan. Nämä kuvat eivät tule koskaan häviämään päästä."
Sanna Olkkonen
"David Lynch kuuluu mestariohjaajien kaanoniin. Ohjaajiin, jotka ovat jättänet elokuvataiteeseen oman persoonallisen kädenjälkensä. Se ei tarkoita, että hänen tuotantonsa olisi kauttaaltaan puhdasta kultaa. Mutta kuten Tapani Maskula aikanaan asian ilmaisi, mestariohjaajan epäonnistuminenkin on kiinnostavampi kuin poropeukaloiden satunnaiset onnistumiset. Avainsana Lynchin tuotannossa on mysteeri. Joku pala puuttuu, ja se pala jää jäytämään katsojan mieltä. Ensimmäinen valkokankaalta näkemäni Lynchin elokuva oli ensi-iltakierroksella katsottu Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (Blue Velvet, 1986) Se oli mieltä ravisuttava kokemus. Muistan yhä pökertyneen tunteen, kun kävelin elokuvateatterista ulos: mitä minä juuri näin? Muistan myös hyvin, kun olimme Janne Rosenqvistin kanssa elokuvateatterissa katsomassa Villiä sydäntä (Wild at Heart, 1990), joka kolahti silloin lujaa, vaikka ei ole ehkä kestänyt aikaa niin hyvin kuin ohjaajan parhaimmat elokuvat. Sen sijaan Twin Peaksiin en onnistunut kehittämään erityistä fanisuhdetta. Minusta Lynchin ajattomimmat mestariteokset ovat ne kaksi elokuvaa, jotka eroavat siitä tyylistä, josta hänet parhaiten tunnetaan: Elefanttimies (The Elephant Man, 1980) ja The Straight Story (1999). Ne ovat suurenmoisia elokuvia ihmisenä olemisen peruskysymyksistä."
Kimmo Ahonen
Kooste Film-O-Holicissa julkaistuista David Lynch -arvioista:
Seuraava:
Film-O-Holic supistaa toimintaansa
Kulttuurijulkaisuihin kohdennetut leikkaukset osuivat Film-O-Holiciin ja Suomen yhden pitkäaikaisimman vain verkossa ilmestyneen julkaisun toiminta on vaarassa loppua kokonaan.
Edellinen: Film-O-Holicin vuoden elokuvat 2024
The Zone of Interest nousi tiukassa kamppaillussa vuoden elokuvaksi.