Kuolleet lehdet valkokangas

Aki Kaurismäen uusin elokuva Kuolleet lehdet on ehtinyt niittää mainetta maailmalla ja saada osakseen ylistystä kansainvälisessä lehdistössä Cannesin ensiesityksen jälkeen. Ylistyskuoron mukana on helppo laulaa. En luonnehtisi elokuvaa Kaurismäen parhaaksi, mutta ehdottomasti parhaimmistoon kuuluvaksi.

Kaurismäki on itse kuvannut tyylilleen ominaisesti eli kieli poskessa elokuvaa niin kutsutun työläistrilogiansa neljänneksi osaksi. Kerronnallinen asetelma on hyvinkin tuttu: Alma Pöystin näyttelemä Ansa työskentelee ravintolassa ja kaupassa kurjin työehdoin ja olosuhtein, kun taas Jussi Vatanen on Holapan roolissa ryvettynyt fyysisesti raskaiden teollisuustöiden ja alkoholiriippuvuuden ristipaineessa. Ansa ja Holappa tapaavat ja tutustuvat sattumalta ja rakastuvat, mutta Holapan alkoholismi panee kapuloita rattaisiin, eikä rakkaustarina etene toivotulla tavalla. Juomisen on ensin loputtava.

Kuolleet lehdet on siis tavallaan hyvinkin tuttu ja turvallinen kaurismäkeläinen tarina elämän kolhimista ihmisistä, joiden jokapäiväiseen elämään kuuluvat muun muassa huolet ja kamppailut alkoholin, rakkauden ja toimeentulon kanssa. Sävyltään elokuva on kuitenkin ennennäkemättömän lempeä verrattuna oikeastaan mihin tahansa Kaurismäen aikaisempaan ohjaukseen.

Tästä huolimatta Kuolleet lehdet vertautuu parhaiten vain ja ainoastaan Kaurismäen aikaisempiin elokuviin, joihin viittaillaan alleviivatusti mutta hyvällä maulla pitkin elokuvaa. Jos vertailua työläistrilogiaan halutaan edelleen tehdä, on Kuolleet lehdet romanttisissa ja elämänmyönteisissä sävyissään lähes täydellinen vastakohta elokuvan Tulitikkutehtaan tyttö (1990) musertavuudelle, kitkeryydelle ja inhorealismille. Tämä on tervetullut seikka aikana, jolloin maailman tapahtumat eivät luo juuri toivoa tulevaan.

Elokuva hakee vauhtia elämänmyönteisyyteensä kuolemasta sinänsä jo hengenvaarallisen alkoholismin lisäksi kommentoimalla Venäjän käymää hyökkäyssotaa Ukrainassa, tällä kertaa radiosta kuultavien uutislähetysten kautta. Tämä on omiaan luomaan sekä ajatonta että maailmanlopun tunnelmaa. Vastaavasti esimerkiksi juuri Tulitikkutehtaan tyttö -elokuvassa Kiinan silloisia verisiä tapahtumia seurattiin televisiosta.

Lisää luentatapoja tarjoaa ikivihreä laulu Autumn Leaves, joka on ollut inspiraationa elokuvalle. Joseph Kosman säveltämässä ja Jacques Prévertin sanoittamassa klassikossa syksyn lehdet toimivat metaforana ajan ja rakkauden katoavaisuudelle. Kerrassaan pateettista ja runollista.

Anakronistista pakkaa sekoitetaan entisestään. Kun tavallisesti Kaurismäen elokuvissa on puhuttu lankapuhelimiin, nyt esillä on Nokia 3310 -mallin kaltaiset kännykät ja seinällä roikkuvan kalenterin mukaan eletään vuotta 2024.

Vaikka Kaurismäen tyyli on uniikki ja sellaisena pysyy, on tässäkin elokuvassa vahvasti esillä Kaurismäen luonnehdinnan mukaisesti hänen kotijumalansa Jean-Luc Godard, Robert Bresson, Charlie Chaplin ja Yasujirō Ozu. Myös jäljittelemättömyydestään tunnetun Jim Jarmuschin mielipiteitä jakanut zombie-komedia The Dead Don´t Die (2019) on mukana juonessa veikeän kaurismäkeläisesti.

Baddingin ja Tšaikovskin kaltaisten Kaurismäen ikisuosikkien lisäksi uusimpaan elokuvaan on otettu mukaan Maustetytöt esiintymään, mikä sopii kaurismäkeläiseen tunnelmaan. Kun näin ensimmäisen kerran jonkin Maustetyttöjen varhaisista musiikkivideoista, muistan erehtyneeni epähuomiossa luulemaan sitä kohtaukseksi Kaurismäen elokuvasta.

Kuolleet lehdet ei tarjoa sinänsä mitään täysin uutta. Vaikka tupakkaa palaa ketjussa ja raitiovaunun sekä baarin penkeissä istua jurotetaan päivästä ja illasta toiseen, Kuolleet lehdet on entistäkin onnistuneempi kiteytys Kaurismäen elokuvien parhaista puolista. Luulin jo Kaurismäen edellisen elokuvan Toivon tuolla puolen (2017) vieneen huippuunsa ajatuksen, kuinka teoksesta voidaan karsia kaikki turha ja ylimääräinen pois ja jättää vain olennainen jäljelle. Kuolleet lehdet onnistuu tuossa tavoitteessa 81 minuutissa vieläkin jalostuneemmin.