Sotilasfarsseista Fennadaan

Turun yliopiston lehtori ja dosentti Kimmo Laine on tutkinut laajasti kotimaista elokuvahistoriaa ja tehnyt pitkän päivätyön kotimaisen elokuvan tutkijana. Hän muistaa kiinnostuksen aiheeseen syntyneen jo lapsena.

Kuulun jo siihen sukupolveen, jonka lapsuudessa katsottiin televisiota. Kotimaisia elokuvia tuli nähtyä paljon, mutta varsinainen oivallus ja kiinnostus asiaan syttyi opiskeluaikana. Pääaineeni oli silloin elokuva- ja televisiotiede (myöhempi mediatutkimus) Turun yliopistossa ja näin Wilho Ilmarin elokuvan Vieras mies tuli taloon (1938). Siinä oli eräs todella hieno kohtaus, joka sykähdytti pitkään ja ryhdyin tutkimaan kotimaista elokuvaa tarkemmin. Kiintoisaa sinänsä, sillä nykyään tuo teos ei välttämättä kuulu suosikkieni joukkoon.

Laine kertoo heti oivaltaneensa, että pelkät elokuvat eivät riitä, jos aikoo kunnolla sukeltaa aihepiiriin. Niinpä hän ryhtyikin lukemaan vanhoja lehtiä, kuten Elokuva-aittoja ja Suomi-Filmin Uutisaittaa.

Katsoin tietenkin myös lisää elokuvia. Historia kiinnosti yleensäkin, mikä saattaa johtua osaksi siitä, että sivuaineenani oli kulttuurihistoria. Elokuvalehdistä vaikutuksen tekivät esimerkiksi SF-uutiset, joissa oli loistavasti kirjoitettuja T.J. Särkän pääkirjoituksia. En tietenkään ollut kaikesta samaa mieltä, mutta itse tekstit olivat todella kiinnostavia.

Pitkä päivätyö tutkijana

Urallaan Kimmo Laine on työskennellyt myös Suomen elokuva-arkistossa (nyttemmin Kuvi) ja muistelee antoisana jaksona esimerkiksi osallistumistaan Suomen kansallisfilmografia -sarjan tekoon. Laine tuumii, että suomeksi kirjoittaminen on aina antoisaa senkin vuoksi, että käsitellyt elokuvat ovat kotimaisia. Viime aikojen projekteista erityisen mieluisia ovat olleet laajemmalla tekijäjoukolla ja Kuvin kanssa yhteistyössä tehdyt ohjaajakirjat Valentin Vaalasta, Hannu Lemisestä ja Matti Kassilasta. Näitä ovat jatkaneet yhtiöihin keskittyneet teokset Unelmatehdas Liisankadulla (2019) ja Unelmatehdas Kulosaaressa (2026). Muuten tutkija on iloissaan siitä, että akateeminen elokuvatutkimus on viime vuosina laventunut.

Se on entistä enemmän keskittynyt pienten maiden elokuvahistorioiden tutkimiseen, mikä on kiehtovaa. Kirjoitin itse englanniksi teoksen Finnish Film Studios (2022), mikä oli mieluinen projekti.

Laineen aikaisemmasta tuotannosta erityisen kiehtova on esimerkiksi suomalaisia sotilasfarsseja käsittelevä Murheenkryyneistä miehiä (1994). Mikä sai tarttumaan aihepiiriin, johon ei yleensä kosketa pitkällä tikullakaan?

Se on hyvä kysymys. Aihe liittyi oikeastaan elokuvatutkimuksessa tapahtuneeseen täyskäännökseen, jossa kiinnostuttiin populaarielokuvasta. Aiemmin oli jo toteutettu teos UT/ tutkimusretkiä Uunolandiaan (1991). Tämä sotilasfarssitutkimus liittyi samaan aaltoon. Elokuvien jakaminen hyviin ja huonoihin unohtui ja pyrin kaivamaan esiin kiinnostavia ilmiöitä. Sotilasfarsseissa oli kiehtovaa tutkia esimerkiksi sitä, miten ne muuttuivat ajan myötä ja sisälsivät paljon aikansa kulttuurin ilmiöitä, Laine pohtii.

Unelmatehdas Kulosaaressa

Tuorein Laineen mainitsemista kirjoista on Fennada-Filmin tuotantoa luotaava ja tänä vuonna ilmestynyt Unelmatehdas Kulosaaressa. Teoksen toimituskuntaan kuulunut tutkija on tyytyväinen lopputulokseen.

Kirjaa suunniteltiin alusta asti porukalla ja päätettiin tehdä siitä kokonaisuus, joka ulottuu yhtiön perustamisen taustoista aina Fennadan toiminnan jälkeiseen aikaan saakka. Työ oli erittäin kiinnostavaa senkin vuoksi, että Fennadasta on säilynyt suhteellisen paljon arkistoaineistoa, kuten kirjeenvaihtoa.

Laine sanoo, ettei työ tuonut eteen varsinaisia suuria yllätyksiä, mutta näkemykset aihepiiristä kyllä syventyivät. Erityisesti televisioon Fennadalla oli vahvemmat suhteet ja yhteistyö oli aktiivisempaa kuin aiemmin oli tultu ajatelleeksi. Myös näkemys yhtiön erilaisuudesta suhteessa kahteen vanhempaan kilpailijaansa eli Suomi-Filmiin ja Suomen Filmiteollisuuteen nousi vahvasti esiin.

Fennada esimerkiksi antoi nuorille tekijöille enemmän mahdollisuuksia elokuvanteon eri sektoreilla kuin nämä kaksi hieman konservatiivisempaa kilpailijaansa.

Television lisäksi Fennada teki yhteistyötä myös Mauno Mannisen johtaman Intimiteatterin kanssa, joka oli aikanaan kohuttu ja kunnianhimoinen taidelaitos. Tämäkin näyttäytyy hieman erilaisena valintana kuin T.J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden suhde Suomen kansallisteatteriin.

Ilmeisesti Intimin ja Fennadan yhteistyö ei ainakaan aluksi ollut kovin suunnitelmallista, vaan se perustui enemmänkin henkilösuhteiden varaan. Fennadaa johtanut Mauno Mäkelä tutustui Intimin voimahahmoon Mauno Manniseen, kun Fennada suunnitteli toteuttamatta jäänyttä uusintafilmatisointia Mannisen äidin, Anni Swanin, kirjoittamasta Ollin oppivuosista (1919).

Fennadalla oli linkki Intimiteatteriin myös siellä työskennelleiden Aarne Tarkaksen ja Lasse Pöystin kautta. Yhteistyö muuttui myöhemmin suunnitelmallisemmaksi ja Fennada sai teatterista paljon elokuviensa sivuosanäyttelijöitä.

Fennada elokuvahistorian jatkumossa

Fennadaan paljon ohjanneet Aarne Tarkas ja Matti Kassila olivat 1950-luvun alussa eräänlainen uudistava voima kotimaisessa elokuvassa samalla tavoin kuin Valentin Vaala ja Teuvo Tulio olivat olleet 1920–30-lukujen taitteessa ja Kaurismäen veljekset 1980-luvulla. Kaikki ottivat vaikutteita ulkomaisesta populaarielokuvasta ja sovelsivat niitä Suomen oloihin hivenen uudella tavalla.

Rinnastus on kyllä toimiva. Vaala myös tunsi yhdysvaltalaisen elokuvan ja vaikutti Kassilaan. 1950-luvulla Suomessa tapahtui vahva amerikkalaisen kulttuurin läpimurto, kuten monessa muussakin Euroopan maassa. Fennadan kohdalla tämä ristiriita on jännittävä sikäli, että valmistamo oli myös jonkin verran vasemmistolaisempi kuin kilpailijansa. Tosin tämä vasemmistolaisuus liittyi aika paljon yhtiön pääohjaajana toimineen Roland af Hällströmin persoonaan ja sosiaaliseen tietoisuuteen. Kaikkiaan voi sanoa, että Fennadan tuotanto ei ole mikään kurinalainen kokonaisuus, mikä tekee siitä kiintoisan. Voisi ehkä ajatella, että populaarielokuva ohittaa propagandan.

Fennadassa 1950-luvulla tehdyt rikoselokuvat on nekin saatettu nähdä yhteiskuntakriittisinä. Laine toteaa, että kenties henkilökunnan nuoruus sai toteuttamaan uusia aiheita hieman uudella tavalla. Toisaalta yhteiskuntakriittisyys kuuluu rikoselokuvan lajiperintöön, joten se on saattanut tulla mukaan myös sitä kautta. Laine muistuttaa, että aikalaiskritiikki ei kuitenkaan pitänyt teoksia erityisen yhteiskunnallisina, vaikka nykyperspektiivistä ne sellaisina pystyy näkemään.

Toteutumattomia aiheita

Kimmo Laine tuo Unelmatehdas Kulosaaressa -teoksessa esiin runsaasti filmaamatta jääneitä aiheita, joita varmasti on väkisinkin kertynyt jokaisen elokuvayhtiön osalle. Erityisen säväyttävä on tieto siitä, että Fennada suunnitteli vakavasti Paavo Rintalan romaanin Lakko (1956) filmatisointia. Projekti oli jo niin pitkällä, että siitä tiedotettiin myös julkisuuteen. Teos olisi myös sopinut yhtiön tuotantoprofiiliin.

Hankkeen kariutumisen syistä ei ole valitettavasti tarkempaa tietoa. Suuri osa harkituista aiheista jäi toteutumatta, mutta toisaalta julkistetut tehtiin usein. Voi yksinkertaisesti olla niin, että elokuvateollisuuteen jo 1950-luvun lopulla iskenyt taloudellinen kriisi esti filmin toteuttamisen. Tai ehkä sitä ei sittenkään koettu kaupallisesti tarpeeksi varmaksi aiheeksi.

Anni Polva on nyt ajankohtainen Juha Hurmeen hänestä tekemän arvostavan kirjan ansiosta. Myös Suomen suosituimman naistenviihteen kirjoittajan romaanin Vihaan hameväkeä (1949) siirtäminen valkokankaalle oli Fennadan suunnitelmissa. Sekin jäi kuitenkin toteutumatta.

Tämä on spekulaatiota, mutta Fennada oli jo filmannut Aino Räsäsen Helena-sarjaa ja saanut siitä sapiskaa kriitikoilta. Polva sai kirjallisuuspiireissä ehkä vielä Räsästäkin kovempaa arvostelua ja tämä saattoi olla syy myös elokuvan kariutumiseen.

Aihepiiriin liittyy myös teoksen artikkeleissa näkyvä aikalaisten suhtautuminen kotimaisiin elokuviin, joka sai tuottaja Mauno Mäkelän usein puolustuskannalle. Käsikirjoittajat saivat osakseen kovaa kritiikkiä. Myöhempi tutkimus, kuten Raija Talvion Filmikirjailijat (2015) on antanut kotimaisen elokuvan parissa puurtaneiden tekstityöläisten panoksesta paljon vivahteikkaamman kuvan.

Olen samaa mieltä siitä, että käsikirjoittajat olivat tuolloin ammattitaitoisia. Arvostelu liittyi ehkä enemmän aihevalintoihin. 1950-luvun nuori kriitikkopolvi kaipasi elokuvaan uudenlaista todellisuuskuvausta, joten vastakkainasettelu syntyi sen vuoksi. Italiassa alkanut neorealismi oli tuonut mukanaan uuden ei-kirjallisen realismin vaatimuksen. Toisaalta elokuvien teossa osoitettua ammattitaitoa kyllä arvostettiin myös arvostelijoiden parissa. Suomessahan on aina ollut esimerkiksi loistavia kuvaajia, Laine pohtii.

Haastattelun lopuksi pyysin Kimmo Lainetta nimeämään kymmenen suosikkielokuvaansa kotimaisen elokuvan studiokaudelta. Lisäksi mukana on yksi teos, joka hänen mielestään ansaitsisi kenties enemmän huomioita kuin se on saanut.

Kymmenen suosikkia:

Koskenlaskijan morsian (Erkki Karu) 1923
Valkoiset Ruusut (Hannu Leminen) 1943
Loviisa (Valentin Vaala) 1946
Rakkauden risti (Teuvo Tulio) 1946
Ihmiset suviyössä (Valentin Vaala) 1948
Katupeilin takana (Toivo Särkkä) 1949
Hilman päivät (Matti Kassila) 1954
Jokin ihmisessä (Aarne Tarkas) 1956
Elokuu (Matti Kassila) 1956
Kaasua, komisario Palmu (Matti Kassila) 1961

Lista on hyvin klassinen, mutta klassikot ovat klassikkoja syystä. Elokuvaksi, joka ansaitsisi enemmän huomiota valitsen Veikko Itkosen ohjauksen Silmät hämärässä vuodelta 1952.