Pölönen tekee elokuvia niin kauan kuin käsi jaksaa heilua

Hamsterit on Markku Pölösen (s. 1957) kymmenes pitkäelokuva ja toinen Veikko Huovisen (1927–2009) romaanin filmatisointi. Ensimmäinen oli vuonna 2004 ensi-iltansa saanut Koirankynnen leikkaaja, ja nyt vuoronsa saa Pölösen syntymävuonna ilmestyneen Hamsterit-romaanin filmatisointi, jonka tekemiseen ohjaajan houkutteli tuottaja Marko Röhr.

Marko tarttui minua takin hihasta Rauman Blue Sea Film Festivalilla 2019 ja sanoi, että jospa tehtäisiin Hamsterit elokuvaksi. Kun Huovisen Veikon tuotantoa miettii, niin kyllähän Hamsterit on niitä, jotka ovat omiakin lempikirjojani, joten ei ollut vaikeaa tehdä päätöstä mukaan lähtemisestä.

Ensimmäisen käsikirjoitusversion Pölönen teki itsekseen, minkä jälkeen toiseksi käsikirjoittajaksi tuli mukaan Paula Vesala. Pölönen ja Vesala olivat tehneet yhteistyötä jo Pölösen edellisessä elokuvassa Oma maa, jossa Vesala toimi dramaturgina.

Ainakin minun mielestäni osaamisalueemme ovat sen verran erilaisia, että ne tukevat toisiaan. Paula on valtavan kirkasälyinen ihminen, joka ymmärtää rakenteita ja hänellä on dramaturgin koulutus. Minulla on taas maailmojen luominen ja sisältö. Olen elokuvantekijänä kuin taitamaton karjalanpiirakan tekijä: sisältöä on niin, että tursuaa, mutta muoto mättää. Paula on ollut siinä apuna.

Pölönen myöntää, että reilusti nuorempi Vesala on ollut paikallaan kyseenalaistamaan hänen välillä vanhanaikaisia ratkaisujaan. Elokuvia kun tehdään nyky-yleisölle, ei menneille vuosikymmenille.

Mehän kirjoitimme tässä oikeastaan koko perheen osuuden uusiksi. Alkuperäisessä romaanissa on kyllä huomioita ja vihjeitä, miten perhe kokee turbulentin tilanteen, kun Hamsteri pistää perheen isän Rurikin pään sekaisin. Elokuvassa perhettä ei vain voi laittaa pelaamaan Kimbleä sinne epäskarpille alueelle, vaan teimme käsikirjoittaessa profilointia ja kehitimme Veikon tekstin vihjeiden perusteella perheenjäsenten persoonia ja kirjoitimme elokuvan tarvitsemaa dialogia.

Käsikirjoitusversioita kertyi useampia. Loppuvaihe käsikirjoittamisessa on Pölösen sanoin kuin kilpa-auton virittämistä.

Tähän asti olen jääräpäisesti tehnyt juttuja yksin. Nyt olen tajunnut, että kun voi pallotella erilaisia ideoita ja on kaksi lukijaa, käsikirjoitusta voi virittää kuin huippuautoa. Kun ei lopeta kesken, siitä tulee voittaja, jos siihen virittämiseen on aikaa riittävästi.

Merkillistä ajankohtaisuutta

Hamsterit-teoksen teema talveen varustautumisesta on elokuvan tullessa ensi-iltaan mitä ajankohtaisin. Tätä ei elokuvaa tehdessä osattu ennakoida.

On se aivan merkillistä. Kun aloitimme 2019, kukaan ei tiennyt koronasta kuin ehkä jonkin aavistuksen jossain kiinalaisella torilla. Eikä kukaan voinut mitenkään arvata Putlerin vähäjärkistä verioopperaa, joka tässä on ollut. Ja nyt sitten näistä syistä varautuminen kovaan talveen on ihan konkreettisesti käsillä elokuvan ensi-illan kynnyksellä. On se uskomatonta.

Jotain maagista tässä kaikessa Pölösen mukaan on. Hän tuumaileekin, että on tainnut Huovinenkin pilven reunalta järjestää heille kaikenlaisia erilaisia kepposia, jollaisia hän tiettävästi tapasi suunnitella.

Erikoisin asia tapahtui, kun aloin syksyllä 2019 tehdä käsikirjoitusta. Ensimmäisenä päivänä työhuoneeni työpöydälle nousi hiiri. Itse romaanihan alkaa sillä, että Hamsteri puhuu hiirelle. Minä nimesin työpöydälleni tulleen hiiren Minniksi ja aloin kuvata sitä. Kuvasin sitä kokonaisen yön. Valaisin ja tein pöydälle ison herkkulautasen. Kamera kuvasi kahdeksan tuntia, ja kun kelailin sitä, huomasin, että herkkukasa vajuu koko ajan. Minni hamstrasi! Vei siitä herkkuja jonnekin koloonsa. Mikä todennäköisyys, mikä taiminki! Sitä ennen ei ollut nimittäin hiiriä näkynyt.

Peter Franzén

Peter Franzén on Pölösen luottonäyttelijä. Pääosaan Hamsteriksi ei ollut ketään muuta edes harkinnassa.

Olen leikillisesti sanonut, että Franzénia käytän, kun hän on niin innokas ja lähtee aina halvalla tekemään. On siinä toki semmoinenkin asia, että hän niin valtavan muuntautumiskykyinen näyttelijä. Eihän ohjaaja pysty käyttämään sellaista näyttelijää, joka näyttelee vain sellaista jokamiestä tai perusitseään elokuvissa. Peten roolit minun elokuvissani eivät ole olleet mitään kovin tavallisia hahmoja vaan luotuja, voimakkaita karaktäärejä.

Pölösen ja Franzénin pitkä yhteistyö ja ystävyys saivat aikanaan alkunsa mainoselokuvan kuvauksista.

Ensimmäinen yhteistyömme ei ollut elokuvallisesti mitenkään sensaatiomainen. Teimme Tenan laitosvaippamainoksen, jossa Pete näytteli kuutta eri henkilöä, joista kolme oli naisia. Kun sitten katsoin kaverin työskentelyä, miten hän väisti sen, ettei niistä tullut sketsihahmoja vaan olivat koskettavia eläviä ihmisiä, ja millä vaivattomuudella hän niitä teki, niin ajattelin, että tämä kaveri on kyllä ohjaajalle melkoinen työkalu.

Hamsteri-hahmoon oli selkeä visio, jonka Franzén Pölösen mukaan tavoitti hienosti.

Minulla oli hahmoon yksi hakusana: Erik Tawaststjerna. Luennoitsija, besserwisser, mammuttimaisen Sibelius-elämäkerran kirjoittaja. Hänen tyylinsä olla arrogantti ja niin edelleen. Piirsin ja photoshoppasin hahmon, joka oli melkein yksi yhteen Peten tekemän hahmon kanssa. Siitä sitten tuli tämä englantilaistyyppinen siirtomaaherra, joka puhuu hieman ylenkatseisesti kaikista kauppaneideistä ja niin edelleen.

Pete on Huovisensa lukenut, ja aina kun hänet oli mikitetty, hän aloitti ajamaan itseään roolihahmoon höpöttämällä sellaista hamsteri-höpötystä. Ja me vähän käytimmekin sitä elokuvassa, sitä olisi voinut käyttää enemmänkin.

Pölöselle Franzénin kanssa työskentely on aina ilo. Ohjaaja voi luottaa näyttelijään ja tietää mitä häneltä saa.

Pelkohan voisi olla, että kun Pete on viimeiset viisi vuotta hakannut viikinkikirveellä ihmisiä päähän, että jokin herkkyys olisi tekemisestä kadonnut. Mutta sen suhteen ei ollut mitään hätää.

Elokuvan taikaa

Edellisen Huovis-filmatisointinsa Koirankynnen leikkaajan jälkeen Markku Pölönen kertoi vetäytyvänsä pitkien elokuvien tekemisestä ja panostavansa suunnittelemaansa elokuvakylään ja televisiosarjaan. Kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan, ja monenlaista on Pölösenkin elämässä sittemmin tapahtunut. Jokunen elokuvakin on tullut tehtyä. Jotain taikaa elokuvissa siis on, ja se taika on Pölösen mukaan iän myötä vain vahvistunut.

Joskus nuorempana sällinä rankkeerasin elämäni tärkeimmät asiat ja elokuva tuli vasta sijalla neljätoista. Nyt se on siellä kärkiviisikossa, eli arvostus on noussut. Halusi tai ei, jotenkin sitä peilaa omaa elämäänsä elokuvan kautta. Vaikka sitä koettaisi välttää, aika usein käy niin, että ohjaaja tekee samaa elokuvaa koko uransa ajan.

Mitään erityistä agendaa minulla ei ole, mutta koetan välttää mustavalkoisia asetelmia ja haluan elokuvissani esitellä ihmisiä parhaimmillaan, ei vain niin, että kuinka pahoja tai mätiä he voivat olla, koska sellaisia elokuvia tehdään ihan tarpeeksi.

Pölönen korostaa pitävänsä elokuvaa merkittävänä vaikuttajana ihmisten ajatteluun. Hän uskoo elokuvien suuntaavan ihmisten ajatuksia ihan konkreettisesti. Siksi elokuvasta on tullut hänelle tärkeä ja elokuvia hän tulee tekemään niin kauan kuin käsi jaksaa heilua.

Ajattelen, että tehollista työaikaa, eli kun käsi heiluu, on varmaan joku tuollainen viisitoista vuotta. On pompöösiä sanoa, mutta mainstream-elokuvia en enää tee. Minulla on haave palata sinne kaksivitosen päähän ja silloisiin ajatuksiin siitä, minkälaisia elokuvia olisi kiva tehdä. Aion hommata oman kuvauskaluston ja ryhtyä indie-tekijäksi.

Pölöselle selkänojan omaan tekemiseen antaa oma perinteikästä nimeä kantava tuotantoyhtiö, josta Pölönen joutui vaikeina vuosina luopumaan.

Ostin takaisin osake-enemmistön omaan Suomen Filmiteollisuuteeni. Nyt pitäisi vielä saada aikaiseksi elokuva, jossa se SF olisi kunniapaikalla. Joku hyvin pienimuotoinen elokuva, jossa tarina ja käsikirjoitus ovat ratkaisevia. Eikä sellaista saa rahalla, ei vaikka palkkaisi kymmenen maailman parasta käsikirjoittajaa, jos se ei ole kenenkään unelma, eikä lähde kenenkään isommasta roihusta.

Raha on elokuvien teossa usein ratkaisevassa asemassa. Niin ei pitäisi Pölösen mukaan olla.

Useinhan elokuvissa kuvataan aikataulua, ei käsikirjoitusta. Siitä en tykkää yhtään. Nolottaa perkeleesti, kun joutuu näyttämään ihmisille sellaisia kohtauksia, jotka eivät ole menneet niin kuin piti. Aikataulut aionkin elokuvantekemisessäni romuttaa.

Myönteistä kehitystä

Markku Pölösen elokuvaura lähti nousuun kolmisenkymmentä vuotta sitten esikoisteoksella Onnen maa (1993). 1990-luvun elokuvaohjaajista hän on ollut se tekijä, joka on selkeimmin yhdistetty suomalaisen elokuvan nousuun lamavuosien aallonpohjasta. Pölösen Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Kuningasjätkä (1998) olivat 90-luvun isoja menestyksiä. Hän itse näkee ohjaaja Pekka Parikan sekä Marko Röhrin kaltaisten uuden sukupolven tuottajien raivanneen tietä suomalaisen elokuvan uudelle tulemiselle.

Pekka Parikka teki Pohjanmaan ja Talvisodan, jotka olivat menestyksiä. Siitä hiljalleen alkaneen nousun jälkeen laskua ei ole ollutkaan. Se sattui samaan aikaan kuin tuottajasukupolvi ja tuotantotapa muuttuivat. Elokuvanteko oli ennen ollut vähän semmoista, että kun saadaan ne rahat, ostetaan muovikassillinen viinaa ja mennään jonnekin pöpelikköön sohimaan. Sitten tuodaan leikkaajalle materiaali ja sanotaan, että koeta saada tuosta joku elokuvan näköinen.

Se on muuttunut. Marko Röhr oli niitä ensimmäisiä uuden tuottajasukupolven airueita. Ihmeteltiin, että mikäs se tuommoinen tuottaja on, joka osaa laskea ja puhuu jopa englantia.

Näistä ajoista elokuvan tekeminen on kolmessa kymmenessä vuodessa muuttunut. Elokuvan perusasiat ovat Pölösen mukaan pysyneet ennallaan, mutta tuotannot ja teknologiat ovat kehittyneet, menneet eteenpäin.

Perusasianahan elokuvanteko on perinneammatti, käsityöammatti. Jos me ottaisimme kuvausryhmän 1940-luvulta, niin parin viikon koulutuksella ne tekisivät täyttä häkää leffaa. Tallennusmuoto on vain muuttunut, elokuvataide ei ole muuttunut oikeastaan yhtään.

Ennen neljän vuoden takaista Omaa maata Pölöselle ehti kertyä taukoa elokuvan tekemisestä yhdeksän vuotta. Kärryiltä putoamista hän ei kuitenkaan pelännyt, vaikka moni asia olikin vanhemman tekijän silmissä muuttunut.

Kaikki sinä aikana tapahtuneet muutokset olivat positiivisia. Oli tullut tekniikkaa, jolla ohjaaja pystyy hallitsemaan yhä enemmän tekemistä ja tekeminen on nopeutunut, kun käytössä on vakaimia ja drooneja.

Toinen erityispiirre, jonka varsinkin tässä viimeisessä huomasin, on se että naiset ovat tulleet kuvausryhmiin isosti mukaan, ja ovat valtavan ammattitaitoisia ihmisiä. Elokuvan tekeminen ryhmänä on tällöin aivan toisen henkistä kuin äijäporukalla sohlaaminen. Se on ollut hieno piirre. Porukka on myös aika nuorta, ainakin minun näkökulmastani. Sanoin tämän leffan ensimmäisessä kokoontumisessa, että minulla taitaa olla päälläni vanhempia vaatteita mitä teillä on ikää. Ja se on positiivista.

Asiat ovat Pölösen kokeman mukaan menneet kaikin tavoin parempaan suuntaan. Yksi toive hänellä kuitenkin on.

Elokuvien sisällöissä voisi olla vielä paljon enemmän diversiteettiä. Enemmän ollaan actionin ja myötähäpeäkomedian osastolla. Kuka olisi viimeksi tehnyt vaikkapa runollisen elokuvan, joka perustuu kuvaan – ei kukaan ole tehnyt. Kaikki pitäisi tehdä itse, Pölönen päättää virnistäen.

Lue myös