Levoton Tuhkimo valkokangas

Porilaistaustaiset Mari Rantasila ja Hanna Leivonniemi ovat tehneet upean elokuvan Dingosta ja Neumannista. Jo oli aikakin. Fokus on Dingon johtohahmossa Pertti Nipa" Neumannissa (Saku Taittonen). Levoton Tuhkimo on Nipan tarina. Rantasila on ohjannut, Leivonniemi käsikirjoittanut. Porilaisuus näkyy ja kuuluu elokuvasta, murre on kerrankin kohdillaan, ainakin turkulaisen korvaan.

Ilman Neumannia ei olisi ollut Dingoa, se oli lähtökohtaisesti hänen luomuksensa, hänen bändinsä, hänen unelmansa, jonka hän itsevaltaisesti myös tuhosi. Virallisesti syynä olivat rahavaikeudet. Samalla voidaan todeta, että ilman bändin muiden soittajien panosta ei myöskään olisi voinut olla sitä Dingoa, jonka me nyt keski-ikäiset muistamme.

Paineet bändin johtohahmona ja hittibiisien tekijänä kävivät Neumannille ylitsepääsemättömiksi. Hauskanpito muuttui työksi, alkoholista tuli ongelma. Manageri Lasse Norres (Elias Salonen) oli mies paikallaan, kun suosio oli suurinta. Hänkään ei voinut mitään katastrofille, joka vääjäämättä seurasi, kun Dingon nuoret jolpit päättivät perustaa oman levy-yhtiön.

Elokuvassa on hienosti nostettu esiin myös Even (Mauno Terävä) osuus ja hänen lähtönsä bändistä kesken alkavan suosion. Bändissä ei voinut olla kahta johtajaa, kahta suurta egoa, rokkikukkoa. Even korvanneen Pepen (Alvari Stenbäck) rooli Nipan kaverina ja bändin jalat maassa pitävänä omatunnon äänenä peilaa hienosti Neumannin persoonaa ja kokemuksia. Kun Neumann elokuvassa rähjää Pepelle, on selvää, että hän satuttaa itseäänkin. Nuoruuden viattomuus on poissa.

Olisi vähättelyä puhua Dingosta yhtenä Suomen kaikkien aikojen suosituimpana pop- tai rockyhtyeenä. Yli 500 000 myytyä äänitettä oikeuttaa kyllä tällaiseenkin titteliin, mutta Dingo oli jotain muuta, jotain enemmän. Dingo oli ilmiö, jollaista ei ennen oltu Suomessa koettu. Eikä olla koettu myöhemminkään. Dingo oli sukupolvikokemus, piti bändistä tai ei. Suosio oli niin totaalista, uuvuttavaa, että bändi poltti itsensä loppuun parissa vuodessa. Kolmas levy Pyhä klaani julistettiin flopiksi, vaikka myi 80 000 LP-levyä ja kasettia. Nykyään moinen floppi olisi sensaatiomainen menestys.

Käsikirjoittaja Hanna Leivonniemi oli yksi Neumannin kodin edessä 1980-luvun puolivälissä partioineista fanitytöistä. Käsikirjoitusta varten hän haastatteli Nipaa intensiivisesti, ja Neumann avautui Leivonniemelle kipeistäkin asioista. Ohjaaja Rantasila musisoi itse bändeissä samoihin aikoihin, ja muistaa Neumanin jo ajalta ennen Dingoa. Tästä kombinaatiosta on muodostunut uskottava ajankuva 1980-luvun puolivälin Porista ja Suomesta. Nyt ei nosteta ketään jalustalle, vaan puhalletaan pölyt kiiltokuvista.

Käsikirjoitus on tiukka ja hiottu, puvustus ensiluokkaista, miljööt aitoja, tupakanpolttoa ei ole sensuroitu ja livekeikat, joiden lomaan on ujutettu aitoja livepätkiä, toimivat hienosti. Elokuva ei keksi pyörää uudelleen, mutta nousee selkeästi tavanomaisia taiteilijakuvauksia korkeammalle tasolle. Tekijöillä on selkeästi ollut visio siitä, mitä he haluavat tehdä. Homma toimii, eikä vähiten näyttelijöiden ansiosta.

Yhdeksi keskeiseksi teemaksi elokuvassa nousee Neumannin isäsuhde, joka ei ollut helppo. Vaan kenelläpä tuon aikakauden nuorella olisi ollut? Kasvatusfilosofinen metodi – vaikkakin usein tiedostamaton – oli, ettei lapsi tai nuori vaan kuvittelisi itsestään liikoja. Sitähän sattuu, kun se epäonnistuu kumminkin, ja mitä naapuritkin sanovat?

Lasten oletettiin olevan pitkälti näkymättömiä ja kuulumattomia, käyttäytyvän ja näyttävän sellaiselta kuin käsketään. Urheilussa sai menestyä, kunhan muisti tehdä senkin nöyrästi ja itseään vähätellen ja epäonnistumissa velloen. Neumannin isäsuhteen traagisia sävyjä saava kuvaus ulottuu yksityisestä yleiseen kokemukseen. 1980-luvun nuorilla oli yksi etu verrattuna tämän päivän nuoriin: kapinointi oli helppoa, sen kun laittoi korviksen korvaan, jos oli poikalapsi. Reaktio oli taattu.

Meikkaava mies oli 1980-luvun kielellä ilmaistuna homo. Korvis korvassa oli homon merkki. Pitkä tukka oli myös äärimmäisen epäilyttävää, kyseessä saattoi olla pitkätukkahomo. Sellaisia oli lupa vetää turpaan. Tosin vaarana oli, että ne löivät takaisin. Nuorison väkivaltaisuutta ei keksitty vasta 2000-luvulla, voin vaikka vannoa. Nykyään siitä puhutaan, ennen se oli itsestäänselvyys. Porilla oli tyly maine, mutta nuorisokulttuuri eli ja voi hyvin, kuten se aina tekee marginaalissa. Bändejä perustettiin, elävän musiikin tarjonta oli aivan erilaisissa sfääreissä kuin nykyään. Levoton Tuhkimo -elokuvasta välittyy aikakauden innostunut tekemisen meininki.

Dingo rikkoi tabuja, ja toi esiin piileviä ennakkoluuloja niin, että niitä saattoi käsitellä myös julkisuudessa. Muistan kuinka Neumann jossain tv-haastattelussa tokaisi "kyl mullakin munat on". Neumann ei suostunut alistumaan ulkoapäin saneltuihin muotteihin. Minkäs teet, kun urheilu- ja sotasankarien sijasta esikuvina olivat 1970-luvun glam-rokkarit kuten The Sweet, ja osasit tehdä järjettömän tarttuvia pop-biisejä? Dingo oli rehellisesti romanttinen, ei tarvinnut uhota.

Neumann ja muut Dingon pojat Neumannin innostamana uskalsivat nostaa päätään keskinkertaisuuden harmaasta massasta, ja menestys seurasi. Dingossa oli pidäkkeetöntä iloa ja aitoutta, jonka yleisö tunnisti ja otti omakseen. Dingoa fanittivat niin tytöt kuin pojatkin, sillä erolla, että poikien kannatti tehdä se hieman salassa.