Lentävän poron paluu

Suomessa ei ole juuri tehty pitkiä tietokoneanimaatioelokuvia. Tätä taustaa vasten muutaman vuoden takainen Niko – lentäjän poika (2008) menestyi käsittämättömän hyvin maailmalla. Sen levitysoikeudet myytiin yli sataan maahan, ja esimerkiksi Saksan elokuvateattereissa lastenanimaatio keräsi peräti 400 000 katsojaa. Vaikka kyseessä oli suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalainen yhteistuotanto, merkittävimmät taustavoimat olivat suomalaisia.

Nyt parhaan elokuvan Jussilla palkittu Niko on saanut jatkoa. Yli seitsemän miljoonan euron budjetilla toteutettu Niko 2 – lentäjäveljekset (2012) kertoo poropoika Nikon ja hänen uuden veljensä Jonnin seikkailuista. Tuottaja-käsikirjoittajana on jälleen Hannu Tuomainen ja ohjaajana Kari Juusonen. Juusosella on selitys sille, miksi ensimmäinen Niko menestyi niin hyvin myös kansainvälisesti.

Meillä oli tasapainoinen ja onnistunut käsikirjoitus sekä viehättävä hahmodesign. Lisäksi sekä Lappi että joulu ovat sellaisia helposti omaksuttavia maailmoja, joihin lasten on kiva mennä. Näistä kolmesta osatekijästä ykkösosan menestys varmaan rakentui, ja tässä kakkosessa ne ovat jälleen kasassa.

Veljestarina

Uudessa elokuvassa esitellään yhä useammille lapsille tutuksi käynyt uusperhekuvio. Nikon äiti Oona (äänenä Elina Knihtilä) on lyömässä hynttyyt yhteen Lenni-nimisen poron (Riku Nieminen) kanssa. Lennillä on pieni Jonni-poika, joka ihailee Nikoa, mutta ei herätä vastakaikua mustasukkaisessa isoveliehdokkaassaan. Juusoselle tarinan ydin on nimenomaan Nikon ja Jonnin suhde.

Sitä voi soveltaa muihinkin tilanteisiin kuin tällaiseen uusperhekuvioon. Monet meistä joutuvat ikään kuin viran puolesta tutustumaan ihmisiin, joista eivät kauheasti perusta – kyse voi olla vaikka luokkakaverista tai työtoverista. Aina emme anna reilua mahdollisuutta uusille ihmisille. Ennakkoluulojen käsitteleminen on elokuvassa tärkeä teema.

Niko 2:n suomalaisversiossa hahmojen ääninä kuullaan esimerkiksi Vuokko Hovattaa, Katariina Kaituetta ja JuhaVeijosta. Nikoa ja Jonnia ääninäyttelevät 12- ja 9-vuotiaat Erik Carlson ja Juhana Vaittinen. Muiden kieliversioiden näyttelijät ovat paikallisten ääniohjaajien vastuulla, kuten animaatioissa yleensäkin.

Englanninkielisessä versiossa ääniohjaaja on tehnyt voice castingin ja ehdottanut näyttelijöitä, jotka ohjaajat ovat sitten hyväksyneet. Tosi vähän tässä on sellaista, mistä ohjaaja yksin päättäisi.

Kansainvälisenä produktiona Niko 2 on edellyttänyt paljon matkustamista animoinnista vastaavalta Jørgen Lerdamilta. Tarinavastaavana Juusonen on päässyt vähemmällä reissaamisella.

Jørgen on matkustellut studiosta toiseen ja hienosäätänyt materiaalia animaattoreiden kanssa. Yleisesti ottaen olen saanut kaikki samat matskut nähtävikseni, ja jos olen halunnut jotain muutoksia, olen keskustellut niistä Jørgenin kanssa.

Hidasta ryhmätyötä

Animaatioita tehdään suurten työryhmien voimin, eikä katsojan aina ole helppo hahmottaa, mikä on ohjaajan rooli kokonaisuudessa. Juusonen selventää työnjakoa.

Niko-elokuvien työtapa on ollut sellainen, että yksi ihminen vastaa kaikkien hahmojen ja kohtausten animoinnista. Hän siis tavallaan näyttelee kaikkia hahmoja. Ohjaaja käy kohtaukset etukäteen läpi animaattorin kanssa, ja he vaihtavat keskenään ideoita – vähän samaan tapaan kuin näytelmäelokuvassa ohjaaja käy kohtaukset läpi näyttelijöiden kanssa. Sen jälkeen tehdään luonnosanimaatio, jota ohjaaja vielä kommentoi.

Jos ajatellaan varsinaista animaatiovaihetta, ohjaaja ei oikeastaan tee enää mitään sinne kameran eteen. Hänen tehtävänsä on varmistaa, että työ etenee suunnitelmien mukaisesti ja kaikki ovat tekemässä samaa juttua. Animoinnin lisäksi myös äänisuunnittelu, leikkaus ja kaikki muutkin jälkityöt tehdään ohjaajan valvovan silmän alla.

Juusosen mukaan animaation ohjaaminen ei loppujen lopuksi ole kovinkaan erilaista kuin näytelmäelokuvan ohjaaminen.

Suurin ero on varmaankin siinä, että animaatioon käytetään paljon enemmän aikaa. Varsinainen animointivaihe vastaa näytelmäelokuvan puolella kuvauksia – Niko 2:n ”kuvaukset” kestivät pari vuotta.

Kolmiulotteisuuden mahdollisuudet

Kuten suurin osa teatterilevitykseen tulevista pitkistä tietokoneanimaatioista, myös Niko 2 – lentäjäveljekset on 3D-elokuva. Juusosen mukaan kolmiulotteisen tekniikan omaksumisessa on omat haasteensa, joita ei ole vielä saatu kaikilta osin haltuun.

Onneksi meillä oli tosi hyvät työkalut käytettävissämme. Näimme kuvan koko ajan stereoskooppisena, ja kävimme usein elokuvateatterissa katsomassa, millaista jälkeä oli syntynyt.

Kyseessä on kuitenkin siinä määrin erilainen tekniikka, että siihen pitäisi päästä paneutumaan useamman elokuvan ajan. Vasta silloin siitä voisi saada kaiken irti. Tokihan kolmiulotteisuutta voi annostella vain kohtuullisesti, ja tehdä ikään kuin sillä varustettuja 2D-leffoja. Tämä on oikeastaan tilanne tällä hetkellä: aika vähän on toistaiseksi sellaisia elokuvia, joissa 3D-tekniikkaa käytettäisiin kerronnallisena elementtinä. Elämme siirtymävaihetta tämän asian suhteen.

Perinteiset tietokoneanimaatiot eivät enää tahdo kelvata markkinoille.

Kun aloimme tehdä Niko 2:ta, Euroopassa oli valmistumassa useita 2D-animaatioita, joiden tuotanto oli jo aivan loppusuoralla. Niistäkin väännettiin sitten stereoskooppisia levittäjien toivomuksesta, jotta ne saatiin 3D-teattereihin.

Kari Juusonen ei haluaisi 3D-tekniikan yleistyvän kattamaan kaikkea elokuvantekoa. Epämukavista 3D-kakkuloistakin hän toivoo päästävän jossain vaiheessa eroon.

Katson työni puolesta paljon elokuvia, ja läheskään aina 3D-tekniikan käyttö ei tunnu perustellulta. Avattaressa se oli viehättävää, mutta sekin johtui varmaan osittain elokuvan ympärillä velloneesta hypetyksestä; oli jännittävää nähdä stereoefekti valkokankaalla. Sen jälkeen en oikeastaan olekaan nähnyt mitään erityisen vaikuttavaa. Olin tosi kiitollinen, että esimerkiksi Christopher Nolanin Inceptionia ei tehty stereoskooppisena.

Animaatioihin tekniikka sopii hyvin, koska niihin stereovaikutelman saa luontevasti. Animaatiolla on selkeä spektaakkeliluonne, ja kolmiulotteisuudella animaation lähtökohtaisesti feikkiin maailmaan saadaan lisää uskottavuutta. On yllättävää, miten autenttisia luontokokemuksia kolmiulotteisen tietokoneanimaation avulla pystytään tarjoamaan.

Juusosen mielestä kolmiulotteisen tekniikan kerronnallista potentiaalia ei ole hyödynnetty vielä lähellekään siten, kuin se teoriassa olisi mahdollista.

Näkisin mielelläni tekniikkaa käytettävän myös muutoin kuin spektaakkelimausteena. Haluaisin nähdä esimerkiksi Dardennen veljesten tekemän stereoskooppisen elokuvan. Uskon että silloin voisi tulla ahaa-elämys: tähänkö tällä tekniikalla on mahdollista päästä!

Lue myös