Oppenheimer valkokangas

Elokuva alkaa samoin kuin Kai Birdin ja Martin Sherwinin elämäkerta (American Prometheus, ei käännetty) Julius Oppenheimerista. Tunnetulla legendalla Prometheuksesta, joka salli tulen käytön taviksille. Rangaistuksena hänet kahlittiin Kaukasus-vuoreen ikuiseen kärsimykseen. Tästä käynnistyy huikea elokuvakokemus. Oikea aistien riemujuhla.

On selviö, että Christopher Nolan ei Oppenheimerissa heittäydy pelkän patrioottisen elämäkerran kuvittajaksi. Hän haluaa kaivaa nimen takaa esiin ihmisen piirteineen, temperamentteineen ja tunteineen. Kyllä, Julius oli sekä matemaattisesti että kielellisesti lahjakas, mikä tarjoaa oivan lähtökohdan toisen maailmansodan aikaisen Manhattan-projektin vetovastuuseen. Projektin tavoitteena oli synnyttää maailman ensimmäinen atomipommi.

Työn ohella käy selväksi, miten Juliuksella on vaikeuksia arvostaa läheisiään, tai muita ihmisiä ylipäätään, tiedeyhteisön lisäksi. Kulissiperheen ohessa kuvioissa pitää olla rakastaja. Vaimon hakiessa lohtua pullosta lapset jäävät heitteille eikä isältä riitä aikaa edes heille.

Einsteinin varoitukset jäävät huomiotta. Ydinaseet olisivat jo useasti voineet koitua koko ihmiskunnon tuhoksi. Pommien testauksessa oiotaan kiireen nimissä. Silti jysyt, kuten historiasta tiedetään, räjähtävät Japanissa. Synkkää ja kylmäävää seurattavaa on turhan Hiroshiman ja vielä turhemman Nagasakin pommin juhlinta.

Fiksusti Nolan uittaa mukaan kauhun kyyneleitäkin irvokkuudella maustettuna. Atomiaseet eivät sinänsä pelota vaan yksinkertaiset ja vallan himoiset poliitikot, jotka saavat päättää niiden käytöstä. Pasifistista manifestia vailla paatosta. Presidentti Truman salli molempien pommien käytön lähinnä, koska hän pystyi ja koska Los Alamosissa niitä oli valmistettu kaksin kappalein.

Paholainen tuntee lajitoverinsa. Julius ja tiedekollega Edward Teller kättelevät jälkimmäisen näennäisen jyrkän lausunnon takia Juliuksen luotettavuudesta. Ketä kiinnostaa sadannen tai tuhannennen atomipommin kehitys, kun jälkipolvi kuitenkin muistaa vain sen ensimmäisen kehittelijän.

Pahuuden teeman keskiössä on ennalta arvattavissa poliitikoiksi naamioidut sätkynuket. Etenkin Robert Downey Jr. tekee hienon suorituksen kenkäkauppiaasta poliittiseen eliittiin ylenneenä Lewis Straussina, jonka kohtaloksi koituvat Oppenheimer ja Robert Kennedy. Himoitun ministeripestin virallistaminen jää saamatta.

Nimiroolissa Cillian Murphy loistaa uudella tasolla. Hänen Oppenheimerinsa ei ole ihailtava ja ylevä sankari vaan ristiriitojen repimä työnarkomaani, joka uhraa kaiken tieteen, itsensä sekä maansa hyväksi. Manhattan-ryhmässä toiminutta Edward Condonia esittää miniroolissa suomalaisia sukujuuria omaava Olli Haaskivi.

Ääni- ja kuvakerrontaa seuraa haltioituneena. Näin kypsää ja näkemyksellistä välinehallintaa harvemmin kokee. Manhattan-projekti huipentuu Trinity-testiin 16.7.1945, kun Los Alamosissa räjäytettiin pienehkö plutoniumpommi. Hiroshimassa pudotettiin kylmästi testaamaton uraaniräjähde. Voihan sitä testejä tehdä ihmisilläkin. Puistattavaa. Tähän jaksoon saadaan todella korkeaa intensiteettiä aikaiseksi.

Nolan tyylittelee väri- ja mustavalkokerronnan kesken. Teoriassa todenmukaisempia mustavalko-osuuksia dominoi Strauss, josta muodostuu klassinen Washington-pyrkyrin kuva. Se siitä riippumattomuudesta.

Käsikirjoitus jää valitettavasti vajaaksi. Liian paljon toistetaan, ja toistetaan samoja kohtauksia vailla uutta informaatiota tai näkökulmaa. Tämän pitäisi kenties luoda dramatiikkaa, mutta tehokeino toimii itsetuhoisesti. Ymmärrettävää, että tiedemiesten ekstaaseista on vaikeaa repiä eri tunnetiloja, koska korkeampi matematiikka ja fysiikka menevät suurimmalta osalta ohi. Jännitettä ei silti olisi kannattanut maadoittaa poliittisen sirkuksen kautta.

Matematiikassa on jo kyetty todistamaan Fermat’n suuri lause, mutta fyysikkoja riivaa edelleen kaiken teoria. Tämä jäi Oppenheimeriltakin saavuttamatta, vaikka se kovasti kiehtoikin.

Oppenheimer jää kokonaisuutena hieman vajaaksi. Toivottavasti Nolan löytää seuraavaksi kykyjensä kokoisen tarinan.