Maja lapsuuden reunalla kotikatsomo

Naisten elämän ja tunteiden kuvauksesta tunnettu Céline Sciamma ottaa mestarillisen Nuoren naisen muotokuvan (Portrait de la jeune fille en feu, 2019) jälkeen rohkeasti aiheekseen pienten ihmisten hiljaisesta surusta ja lapsuuden iloista kertovan elokuvan Maja lapsuuden reunalla (Petite maman, 2021).

Kahdeksanvuotias Nelly (Joséphine Sanz) matkaa äitinsä (Nina Meurisse) ja isänsä (Stéphane Varupenne) kanssa tyhjentämään juuri kuolleen isoäitinsä (Margo Abascal) taloa Ranskan ruskaiselle maaseudulle. Äidin joutuessa surunsa vuoksi lähtemään Nelly jää kahdestaan lämpimän isänsä kanssa kokoamaan loput tavarat ennen lopullista lähtöä. Lapsen fantastiset kuvitelmat tulevat todeksi hänen kohdatessaan talon takaisessa metsässä majaa rakentavan nuoren tytön, Marionin (Gabrielle Sanz).

Ensimmäisen kohtauksen taustalla tikittävästä kellosta lähtien ajan kokemisen konseptia pohtiva elokuva kasvaa kertomukseksi äidistä ja tyttäristä kolmessa sukupolvessa. Sciamma on ansioitunut erityisesti nuorten naisten elämän ja tunteiden tulkitsijana jo elokuvillaan Girlhood (Bande de filles, 2014) ja Nuoren naisen muotokuva, joka oli myös kahden naisen välisen syventyvän ystävyyden kuvaus eristyneen luonnon keskellä.

Nellyn ja Marionin (rooleissa hyvin samanoloiset siskokset) luontevasti kuvattujen leikkien ja niihin liittyvän hupsuttelun kautta menneisyydestä paljastuu kerroksia ja kokemuksia, joita aikuiset eivät ole suostuneet paljastamaan. Konseptin mielikuvituksellisuudessa ja kahden tytön välisessä suhteessa on kaikuja myös elokuvasta Taivaalliset olennot (Heavenly Creatures, 1994), tosin pehmeämmässä muodossa. Lasten haaveet sekä hirviöiden ja kuoleman pelot nousevat tarinan keskiöön, jonka sydän on kuitenkin ystävyyden iloissa.

David Loweryn A Ghost Storyn (2017) tavoin Sciamma käsittelee menneisyyden sukulaisten ajasta riippumatonta läsnäoloa tietyssä rakkaassa paikassa. Sitä, kuinka kannamme lapsuutta sekä siihen liittyviä iloja ja suruja mukanamme. Suuren mysteerin rakentamisen ja aikatasoilla siirtymisen, joka on toteutettu elegantisti, sijaan Sciamma on kiinnostuneempi ihmisten välisistä yhteyksistä ja niistä välittyvistä tunteista. Ajatus siitä, voiko olla oman lapsensa paras ystävä, saa kirjaimellisen muodon. Samaten se, mitä lapset voivat opettaa vanhemmilleen.

Claire Mathonin kameraan ja kuvallisiin keinoihin luottavassa elokuvassa on käytetty musiikkia vain tietyn tunteen välittämiseen. Muuten luotetaan realistisiin luonnonääniin kuten tuulen tuiverrukseen. Pehmeät kuvat väreineen ja retroestetiikka vievät tarkemmin määrittelemättömälle 1980-luvulle puvustuksen ja esineiden välityksellä.

Upea Nuoren naisen muotokuva oli elokuvallinen taideteos, jonka jälkeen Maja lapsuuden reunalla saattaa tuntua pienemmältä ja ilmaisultaan vähemmän merkitykselliseltä teokselta. Se on kuitenkin omana narratiivisena kokonaisuutenaan ja välittämiltään teemoilta eheä elokuva, joka nousee parhaimpien lapsuuskuvausten joukkoon.

Sciamma on tämän hetken kiinnostavimpia ranskalaisia elokuvantekijöitä, jonka kädenjälki näkyy hänen omien ohjaustensa lisäksi myös käsikirjoituksissa, kuten Jacques Audiardin nuoren rakkauden kuvauksessa Pariisi kolmastoista kaupunginosa (Les Olympiades, 2021). Majan kautta Sciamman menestyksen ymmärtää. Lapsuuden muistot voivat aikuisilla hukkua, mutta lasten kautta niitä voi oppia taas ymmärtämään, kuten Sciamma tekee elokuvallaan.