Upeaa upeaa upeaa
Kiitellyssä brittidokumenttisarjassa Muinaisissa merihirviöissä (2003) on kohtaus, jossa juontaja Nigel Marven esittelee valkohain valtavaa leukaluuta. Kun kamera lähtee perääntymään, Marven laskee leuan käsistään ja tulee meitä kohti. Paljastuu, että hänen edessään on ollut Megalodonin kita, jonka läpi hän selkä suorana astuu. Tytöt tytöt tytöt on tuo Megalodonin kita. Jos ei siitä mitään tiedä, viime vuosien suomalainen elokuva näyttäytyy paikoitellen erinomaisena. Jos sen tuntee, se saa lajitoverinsa vaikuttamaan vaisuilta.
Arveluttava vertaus kuvaa Alli Haapasalon ohjaaman elokuvan jälkeensä jättämää tunnetta. Tyttöjen parissa katsoja pääsee seuraamaan kolmen 17–18-vuotiaan tytön, Emman (Linnea Leino), Mimmin (Aamu Milonoff) ja Rönkön (Eleonoora Kauhanen), elämää tässä maassa. Emma ja Mimmi ihastuvat toisiinsa, Rönkkö taas tutkailee tahollaan seksuaalisuuttaan. Seuraamisen päätyttyä katsoja poistuu teatterista muuttuneena, kylläisenä saamastaan ajatuksen ruoasta.
Sattumalta (ja elokuvasta riippumattomista syistä) saavuin teatteriin hieman pahalla päällä, mutta heti alusta alkaen Tytöt kaappasi minut ja vei mukanaan. Niin käy, kun taitajat pääsevät operoimaan vahvuuksillaan.
On valaistus, joka saa vallan luoda ihmeelliseltä näyttäviä kohtauksia. On erinomaisia kuvavalintoja, jotka huomaamatta ja luovasti välittävät perspektiivin ja liikkeen, ja silloinkin kun valinnat kiinnittävät huomiota – kun kuvataan suihkuverhon läpi, kun jäädään seuraamaan staattista tapahtumaa järkähtämättömällä kameralla tai kun käytetään Eisensteinin vihlovaa leikkausta – ne tehoavat, niihin on syy ja seuraus. On puvustus, joka erikoispukimien ohella näyttää, millainen on ”I don’t give a fuck but I’m down to fuck” -paita. Ja kaiken keskellä on käsikirjoitus, joka on varmaan saanut Daniela Hakulisen ja Ilona Ahtin huimaamaan, kun ovat tajunneet, mitä ovat tekemässä.
Taustatiimin syötöt napsuvat suoraan näyttelijöiden lapaan. Joten kun Emma esittää koreografiansa Mimmille, katsoja kokee saman tunteen, mitä Mimmi kokee. Elokuva irtoaa viimeistään silloin omaan lokeroonsa.
Tytöt ei oleta, että katsoja tulisi teatteriin herkkänä vastaanottamaan. Sen ei tarvitse. Viekkaasti se houkuttelee katsojan haastamaan omia oletuksiaan lajityypin mahdollisuuksista. Vaikka en ole teoksen ydinkohderyhmää, arvostin ja nautin siitä samalla mitalla. Oli hetki, jolloin lakkasin etsimästä olemattomia notkahduksia ja annoin itseni ihmetellä ja haltioitua, sillä Haapasalo ottaa riskejä täysin itsevarmana, että hän kykenee toteuttamaan haluamansa. Jopa kuvan tekstuuri viehättää omalla tavallaan kuin vinyylilevyn rätinä.
Toivottavasti tyttöelokuvan ympärillä käytävä keskustelu ei jumitu onnettomaan kehään. Samalla kun painotetaan teemojen ja representaatioiden oikeellisuutta elokuvan lakmustestinä, kirjataan hiljaa elokuvaa kuvaavaksi adjektiiviksi vain feministinen. Katsantatapa kielii eräänlaisesta laiskuudesta ja ylimielisyydestä, sillä se saa Tytöt kuulostamaan helposti luettavalta gradulta.
Missä tahansa metritavarassa voi olla hyväksyttävä sanoma, mutta elokuva on visuaalinen taidemuoto, ensisijaisesti tarina, joka vaatii onnistumisia laajalta rintamalta. Tyttöjen lopputulos havainnollistaa, mitä voi saada aikaan, kun jokainen tietää, mitä ollaan yhdessä tekemässä ja annetaan työrauha tavoitteen yltämiseen. Useat kokit voivat keittää hyvän sopan, jos heidän ei tarvitse hikoilla.
Aika näkyy unelmarooleissa. Tytöt tekevät virheitä, eivätkä ne ole seksikkäitä tai traagisia virheitä, jollaisia aina joskus näkyy elokuvissa. Heidän kasvunsa tuntuu, paremman sanan puutteessa, oikealta. He eivät ole täydellisiä alussa, keskellä tai lopussa, mutta hauskuus auttaa läpi sopivasti raikkaiden konfliktien. Haapasalo harvoin vääntää vitsiä, vaan antaa hauskuuden pulpahtaa esiin hahmojen vähäisen itsehavainnoinnin tai nuoruuteen liittyvän epävarmuuden kautta.
Ilmeisesti elokuvan mediumin vakavasti ottaminen auttaa löytämään elämän viihteellisyyden. Aika näyttää, miten korkealle Tyttöjen arvostus nousee. Minä ainakin olen lumoutunut. Kun jokin asia on oikein, sen tuntee. Emman, Mimmin ja Rönkön tapaamista uudestaan en malta odottaa.
Toimituskunnan keskiarvo: 4,5 / 2 henkilöä
Seuraava:
MC Helper beKINGs
Ainutlaatuisesta toimintakomediasta välittyy huolellinen työ.
Edellinen: Mothering Sunday
Rankalaisohjaajan brittidraama on virkistävän haastava kuvaus, miten luomistyö ammentaa eletystä elämästä.