Vähän modernimpi elokuvayhtiö

Suomalaisen elokuvan studiokaudeksi kutsutaan aikajaksoa 1920-luvun alusta vuoteen 1963. Tuolloin elokuvia tehtiin pääasiassa suurten yhtiöiden suojissa, joista isoimmat ja pitkäaikaisimmat olivat nimiltäänkin toisiaan muistuttaneet Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus. Kolmanneksi suureksi yhtiöksi lasketaan yleensä Fennada-Filmi, joka syntyi vuonna 1950 Fenno-Filmin ja Adams-Filmin yhdistyttyä. Keväällä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana ilmestynyt tietokirja Unelmatehdas Kulosaaressa (2026) käsittelee vuonna 1982 toimintansa päättäneen Fennada-Filmin historiaa perusteellisesti. Teoksen toimitustyöstä ovat vastanneet Kimmo Laine, Minna Santakari, Juha Seitajärvi, Outi Hupaniittu, Tommi Römpötti ja Jaakko Seppälä.

Ehyt kokonaisuus

Kirjan rakenne on mietitty. Teos jakautuu kahdeksaan lukuun, jotka sisältävät myös lisätekstejä. Ensin käsitellään Juha Seitajärven ja Minna Santakarin toimesta päivittäistä työtä Fennadassa niin aikalaismuistikuvien kuin muunkin lähdemateriaalin kautta. Toisessa luvussa Outi Hupaniittu käy perusteelliseen ja informatiiviseen tapaansa läpi yhtiön perustamisvaiheet ja valottaa myös toiminnan taloudellista logiikkaa ja perusteita.

Tämän jälkeen Kimmo Laine kirjoittaa siitä, kuinka yhtiössä etsittiin elokuva-aiheita, mitä päätyi valkokankaalle ja millaisia filmi-ideoita jäi toteuttamatta. Neljännessä luvussa Laine käy läpi yhtiön komediatuotantoa ja sen tuottamisen motiiveja. Jaakko Seppälä puolestaan kirjoittaa Fennadan noir-henkisistä rikosmelodraamoista ja sijoittaa ne kansainvälisen elokuvan kenttään. Aiemminkin nuorisosta kotimaisessa elokuvassa kirjoittanut Tommi Römpötti pureutuu tekstissään Fennon ja Fennadan nuorisoelokuviin pohtien sitä, miten nuorisokuvaus noissa teoksissa kehittyi ja muuttui.

Toiseksi viimeinen, Heidi Keinosen kirjoittama seitsemäs luku käsittelee Fennada-Filmin ja television suhdetta, joka on ollut moniulotteisempi kuin on tiedetty. Vihdoin Outi Hupaniittu päättää kirjan Fennada-Filmin loppuvaiheisiin ja yhtiön vaikutukseen myöhempään kotimaiseen elokuvaan.

Käsittelylukujen yhteyteen sijoitetut esseet ja artikkelit tarjoavat erittäin kiinnostavaa lisätietoa käsiteltyihin teemoihin kertoessaan esimerkiksi Fennon ja Fennadan käyttämistä studiotiloista ja kuvauspaikoista. Kirjan toimittajien lisäksi näitä ovat kirjoittaneet Anneli Lehtisalo (elokuvien ulkomaanvienti), Mia Öhman, Ilmari Leppihalme ja Tytti Soila (yksittäisiä elokuvia luotaavat taustoitukset), Kalevi Koukkunen (Fennadan kirjailija-ohjaaja Kaarlo Nuorvala), Aymeric Pantet (Esko Töyrin ja Roland af Hällströmin yhteistyö) sekä Heidi Keinonen (Fennadan ja television suhteet). Esseet ryydittävät ja monipuolistavat kirjan kokonaisuutta entisestään. Kaikkiaan teoksen rakenne vaikuttaa loogiselta ja toimivalta.

Keskeiset teemat

Itselleni kenties kiintoisin oli kolmas luku ”Adaptaatioita ja alkuperäiskäsikirjoituksia”, jossa Kimmo Laine käy läpi, miten Fennadassa etsittiin elokuva-aiheita. Tässä yhteydessä tulee esiin runsaasti toteuttamatta jääneitä suunnitelmia. On jälkikäteen ajatellen suuri harmi, että esimerkiksi Santeri Alkion, Paavo Rintalan tai Pentti Haanpään teoksista ei mitään materialisoitunut kankaalle asti.

Tässä yhteydessä nousee myös esiin se kiinnostava seikka, että Fennada-Filmi oli tuottamona jonkin verran vasemmistolaisempi kuin kilpailijansa. Tuo vasemmistolaisuus ei välttämättä ollut mitenkään erityisen ohjelmallista tai voimakasta, mutta aikalaistodistusten mukaan se kiteytyi yhtiön pääohjaajana toimineen Roland af Hällströmin persoonaan ja tuotantoon. Hällström ohjasi uransa loppuvaiheessa useampia kirjallisuutemme klassikkoihin perustuvia filmatisointeja, joiden päähenkilöinä olivat huonosti toimeentulevat ja kurjalisto. Näitä elokuvia olivat Putkinotko (1954), Ryysyrannan Jooseppi (1955) ja Lain mukaan (1956). Aihepiirin valinta oli tuolloin uutta kotimaisessa elokuvassa.

On tietenkin huomattava, että Fennada jatkoi tätä linjaa myös ohjaajan vuonna 1956 tapahtuneen kuoleman jälkeen toteuttamalla Punaisen viivan (1959) ja Täällä Pohjantähden alla (1968) sekä Akselin ja Elinan (1970). Tässä yhteydessä on kiintoisaa, että Fennadaa johtanut Mauno Mäkelä ei yksin tehnyt filmauspäätöksiä, vaan yhtiön johtokunnalla oli viimeinen sana. Voinee silti päätellä, että ohjaajillakin oli määräysvaltaa tuotanto-ohjelmaan.

Fennadaa pidettiin myös nuorekkaampana ja modernimpana valmistamona kuin kilpailijoitaan. Matti Kassila ohjasi vuonna 1957 uusintafilmatisoinnin Mika Waltarin näytelmästä Kuriton sukupolvi, jossa kuultiin uutta muotimusiikkia rockia ja puhuttiin nuorisoslangia. Fennadalle paljon ohjannut Aarne Tarkas taas oli tunnettu siitä, että hän käytti työssään usein Hollywoodin viihde-elokuvista omaksumiaan vaikutteita ja sovelsi niitä Suomen oloihin. Nämä kolme Fennadan suuntausta, amerikkalainen viihde, nuorison tavoittelu ja vasemmistolaisuus yhtyvät kiinnostavasti yhtiön toteuttamissa noir-melodraamoissa, kuten Tarkaksen ohjaamat Olemme kaikki syyllisiä (1954) ja Jokin ihmisessä (1956). Jaakko Seppälä käsittelee ansiokkaasti Fennadan tuotannon tätä puolta esseessään ja vertaa filmejä myös Hollywoodin pienempien studioiden tuottamiin ja budjetiltaan niukkoihin b-elokuviin, joita esimerkiksi Jean-Luc Godard palvoi. Suomalaisessa elokuvakirjoittamisessa hieman samanlaista vertailua on aiemmin toteuttanut ainakin kriitikko Tapani Maskula.

Valmistamon rakastetuimpia elokuvia lienevät Komisario Palmut, jotka nekin yhdistelevät sekä nuorekkuutta (Tähdet kertovat, komisario Palmu vuodelta 1962) että kansainvälisestä elokuvasta saatuja vaikutteita. Erityisen kiinnostava tässä suhteessa on idänsuhteisiin humoristisesti pureutuva Vodkaa, komisario Palmu (1969), jossa nuori ja radikaali tv-toimittaja joutuu murhatuksi. Elokuva tuo esiin siis myös television, joka koettiin tuohon aikaan moderniksi ja uutta luovaksi mediaksi.

Kaikkiaan voi sanoa, että Unelmatehdas Kulosaaressa on niin hyvin kirjoitettu ja jäsennelty tietokirja, että sitä lukee nautinnokseen. Niinpä se on erittäin suositeltava hankinta jokaiselle studiokaudesta ja sen taustoista kiinnostuneelle. Kylkiäiseksi kannattaa vielä napata Fennadan elokuvamusiikkia esittelevä tupla-cd Suomalainen elokuvamusiikki 11-12, joka sisältää myös Juha Seitajärven kirjoittaman esittelykirjasen.