Asteroid City valkokangas

Yhdysvaltalaisen Wes Andersonin uusin elokuva Asteroid City on genreltään vaikeasti kategorisoitava ja ohjaajalleen tyypillinen unenomainen kummajainen, ainakin Hollywoodin elokuvateollisuuden mittapuulla. Elokuvan genreä on toki yritetty määritellä. Sitä voisi kuvata esimerkiksi jonkinlaiseksi romanttiseksi tieteisdraamakomediaksi.

Elokuva sijoittuu kuvitteelliseen yhdysvaltalaiseen aavikkokaupunkiin Asteroid Cityyn vuonna 1955. Kaupunki on saanut nimensä sinne pudonneen meteoriitin mukaan. Meteoriitti on pikkukaupungin turistinähtävyys, ja kaupungin mahtipontisen nimen voi tulkita myös itseironiseksi vitsiksi.

Näennäisesti tarinassa ei tapahdu paljoakaan. Se kertoo lähinnä huippuälykkäistä tähtitiedettä harrastavista nuorista vanhempineen, jotka matkustavat tähän tuppukylään osallistuakseen siellä järjestettävään tiedekilpailuun. Tarinan edetessä tapahtuu yllättävä ja ratkaiseva käänne, johon meteoriitti liittyy olennaisesti.

Anderson ei ole ennenkään yrittänyt keskittyä turhan tiukasti elokuviensa lajityyppiin, vaan tehnyt aina omannäköisiään elokuvia ja yleensä varsin onnistuneesti. Wes Andersonia voisi jopa hieman kieli poskessa luonnehtia omaksi elokuvagenrekseen ruotsalaisen Roy Anderssonin tavoin. Ruotsalaisohjaajan niin ikään suorastaan geometrisen yksityiskohtaista ja unenomaista tyyliä voisi luonnehtia harmaaksi ankeuden ylistykseksi, kun taas Wes Andersonin maailma on yksityiskohdissaan tunnetusti pirteän värikylläinen ja pastellisävyinen.

Taidokkaalla jäljittelemättömyydellä on myös ikävystyttävä puolensa, sillä jossakin vaiheessa taiteellinen näkemys voi alkaa toistaa itseään suorastaan jankuttaen. Asteroid Cityn trailerin perusteella uskalsi jo arvailla, ettei se tarjoaisi juuri uutta näkökulmaa aikaisempiin Andersonin elokuviin.

Toki katsojalle tarjotaan jälleen yli puolentoista tunnin ajan nokkelaa ja yksityiskohtia vilisevää ilotulitusta. Sanomattakin on selvää, että postikorttimaisen sommiteltua visuaalista karkkia syö silmillään oikein mielellään. Kantrin ja bluegrassin säestäessä tyyliteltyjä kohtauksia mennyt maailma mytologisoituu katsojan mielessä väistämättä.

Anderson on selvästi halunnut elokuvaansa maailmanluokan roolijaon. Keskeisiä rooleja edustavat näyttelijä Midge Campbell (Scarlett Johansson) ja sotavalokuvaaja Augie Steenbeck (Jason Schwartzman). Heidän lisäkseen mukana on sellaisia nimiä kuten Tom Hanks, Tilda Swinton, Edward Norton ja Matt Dillon, vain muutamia mainitakseni. Myös Margot Robbielle on onnistuttu kirjoittamaan melko luonteva pieni sivurooli, mutta laajempi ongelma elokuvassa on, ettei suurelle osalle tähtinäyttelijöistä ole keksitty kunnollista funktiota itse tarinassa.

Asteroid Cityn vetovoima on kokonaisuutta enemmän yksittäisissä kohtauksissa ja hullunkurisessa ihmiskuvauksessa. Hahmot esiintyvät vieläpä korostetun vähäeleisesti, mikä alleviivaa samalla, kuinka Anderson kykenee näkemään ihmisyyden humoristisen höpsöt ja suloiset puolet. Tämäkin Andersonin elokuva on omiaan sulattamaan katsojansa kyynisyyden pois.

Asteroid Cityn suurin oivallus Andersonin aikaisempiin elokuviin nähden on siinä, kuinka elokuvan metataso on läsnä. Katsojalle alleviivataan koko ajan, että hän katsoo fiktiivistä tarinaa. Toisaalta Bertolt Brechtin jälkeen katsojan vieraannuttamista on käytetty esittävissä taiteissa niin lukuisasti vuosikymmeniä, ettei sen käyttö Andersonin jo valmiiksi epärealistisen näköisen maailman kohdalla tarkoita itsessään vielä paljoakaan. Kulissien takaisen maailman kuvaaminen mustavalkoisena takaa kuitenkin, että tunnelma pysyy koko ajan hiukan epätodellisena.

Jos ei ole nähnyt ohjaajan aikaisempia elokuvia, tuoreimmasta voi olla hyvä aloittaa, koska Asteroid City tekee taatusti selväksi Wes Andersonin tyylin. Samalla on kuitenkin suuri kiusaus suositella ensimmäiseksi Andersonin elokuvaksi Moonrise Kingdomia, joka on ollut niin minulle kuin monelle muullekin järisyttävä katselukokemus.