Rakkaani merikapteeni valkokangas

Rakkaani merikapteeni (2022) kertoo eläköityneen ja leskeksi jääneen merikapteeni Howardin (James Cosmo) ja hänelle kotihoitajaksi palkatun Annien (Catherine Walker) rakkaustarinan. Pimeässä merenrantatalossaan muriseva merikarhu ei tyttärensä Gracen (Bríd Brennan) palkkaamaa, taloonsa tuulahtavaa kodinhoitajaa aluksi katso hyvällä. Elämänsä ehtoopuolella taivaltavat löytävät kuitenkin toisistaan arjen kumppanin. Isänsä huolenpitäjänä kunnostautunut Grace tarpoo omassa suhdesuossaan ja hapuilee kärttyisen isänsä rakkautta vielä aikuisenakin.

Ohjaaja Klaus Härön meriittilista on vaikuttava. Esikoiselokuva Näkymättömästä Elinasta (2002) alkaen menestys on seurannut kantapäillä ja tuonut pytinkejä kaapin päälle. Rakkaani merikapteeni on Härön kahdeksas kokopitkäelokuva ja ohjaajan ensimmäinen englanninkielinen ohjaus. Elokuva sai ensi-iltansa Toronton kansainvälisillä elokuvajuhlilla. Tapahtumaa pidetään yhtenä Pohjois-Amerikan merkittävimmistä elokuvafestivaaleista. Tuottaja Kai Nordbergin mukaan elokuva on noin neljän miljoonan budjetiltaan yksi suurimmista draamaelokuvista, mitä Suomessa on tuotettu.

Ja kaunista jälkeähän siitä seuraa. Elokuvaaja Robert Nordströmin kuvaus on upeaa katsottavaa. Irlannin jylhät rannikkomaisemat hivelevät silmää harmaassa kauneudessaan.

Itse elokuva on hieman toinen tarina. Elokuvan alku rakentuu tuokiokuvamaisesti. Jylhien kallioiden karusta merikarhusta on vaikea löytää rakastettavaa, ja nopeat tunneskaalan käänteet eivät tunnu avaavan päähenkilöiden motiiveja riittävästi. Ehkä siksi tunneyhteyttä ei katsojan ja näyttelijähahmojen välille tunnu aidosti rakentuvan ja henkilösuhteet tuntuvat falskeilta. Elokuvan kuvallisessa ilmaisussa on turhaakin alleviivaavuutta: merikapteenin pimeään ja tomuiseen kotitaloon jylhän jyrkänteen reunalle saapuu Annien myötä kukkapuskat, värit ja valo.

Kiinnostavaksi elokuva muuttuu vasta puolen välin jälkeen, kun rakkaustarinan kipukohdat ja ihmisyyden vajaavaisuudet alkavat paljastua.

Rakkaani merikapteeni tuntuu haluavan sanoa yhtä aikaa liikaa ja liian vähän. Vaikka itse näyttelijäntyö onkin pääosakolmikon osalta tasaisen varmaa, on näyttelijöiden hahmoissa yksiulotteisuutta. Annie on lähes yksinomaan hyvä, Howard varsinainen tunteiden pirunnyrkki ja Grace uhrautuvan sisarhentovalkoisen perikuva. Isän ja tyttären vaikea suhde ei löydä kiinnityskohtia sydänalassa.

Ei elokuva silti huono ole – sen vain toivoisi tunkeutuvan syvemmälle sieluun ja valaisten sitä, miltä tuntuu löytää elämänsä viimeinen rakkaus, tai kuinka riipivää on hapuilla kohti rakkautta sitä koskaan saavuttamatta. Välähdyksiä tästä toki elokuvasta löytyy.

Positiivisena puolena voi pitää myös sitä, että Rakkaani merikapteeni ei tarjoa Hollywoodin tunnerevittelyä vaan luottaa pohjoismaiseen tunne-elämän jäykkyyteen eikä anna lopussa synninpäästöä kenellekään. Oma meriittinsä on se, että valkokankaalla on kahden varttuneen ja hillityn ihmisen rakkaustarina, joka ei pääty sokerihumalaan.