Kevään heräämisestä avioliiton satamaan – naisten ohjaamia elokuvia

Tämän kesäinen Il Cinema Ritrovato -festivaali pidettiin 20.–28. kesäkuuta. Maailman merkittävimpien elokuva-arkistojen ihmiset ja maailman cinefiilit vuosittain yhteen kokoava festivaali oli järjestyksessään 40.

Festivaali on tapahtuma, jonne arkistot haluavat ajoittaa uusien restaurointiensa maailman ensi-illat. Elokuvia esitettiin aamusta iltaan noin kymmenessä eri esityspaikassa. Esitettäviä elokuvia oli lähes 500, joten valinnan vaikeus oli melkoinen. Naisten ohjaamat elokuvat olivat vahvasti edustettuina Cinemalibero-sarjassa niin tänä kuin viime kesänä.

Jocelyn Saab – merkittävä dokumentaristi

Libanonilaisen Jocelyn Saabin (1948–2019) elokuva Ghazl El-Banat / Adolescente, sucre d'amour (The Razor’s Edge, 1985), esitettiin kesällä 2025. Se on voimakas, runollinen elokuva, jonka kuvat syöpyivät mieleeni: ne kävivät vuoden 2025 festivaalin aikana mielessäni useammin kuin minkään muun näkemäni elokuvan kuvat.

Saab teki useita dokumenttielokuvia Beirutista ja toimi sotakirjeenvaihtajana ja valokuvaajana. Elokuvaohjaajauransa alkuvaiheessa hän toimi Volker Schlöndorffin yhtenä apulaisohjaajista tämän Libanonin sisällissotaa käsittelevässä elokuvassa Circle of Deceit (1981).

The Razor’s Edge on kuvattu sisällissodan jälkeisessä Beirutissa. Elokuvan kuvataiteilija, Karim (Jacques Weber, ranskalainen näyttelijä) kerää kukkia haudoilta, mikä on outoa. Hautausmaan portin luona hän keskustelee kadulla parveilevien aseistettujen sissien kanssa.

Kuviin tulee elokuvan päähenkilö, nuori vielä teini-ikäinen, naiseuden kynnyksellä oleva tyttö, Samar (16-vuotias Hala Bassam). Hän kertoo ystävättärelleen isosta talosta, jonka edessä hän on seisoskellut kolmen kuukauden ajan lähes päivittäin.

Eräänä yönä Samar hiippailee ilman lupaa sisälle taloon. Talossa on paljon kauniisti sisustettuja huoneita, joissa katto on korkealla. Katsojan huomio kiinnittyy asunnon seinien hehkuviin väreihin.

Samar löytää käyntinsä aikana asunnosta, jossa ei ole ketään paikalla (ja joka paljastuu Karimin kodiksi) valokuva-albumin, jota hän selailee. Kuvat on liimattu harson alle: kun Samar nostaa kunkin kuvan päällä olevaa harsoa, näkyviin tulee postikorttimaisia valokuvia Beirutista.

Samar kertoo ystävättärelleen käynnistään talossa. Hän heittää kolikkoa ja kysyy: ”olenko hyvä vai paha?” Kolikon vastaus on ”paha”.

Seuraavana päivänä Samar kolkuttaa saman talon ovea. Karim, joka on huomattavasti Samaria vanhempi, avaa oven ja kysyy mitä tyttö haluaa. Hän kutsuu tytön sisälle ja he asettautuvat huoneen lattialle istumaan. Lattialla olevalla kankaalla näkyy paljaan jalan jättämä jälki. Mies arvaa jäljen tekijäksi Samarin, joka nyt miehen pyynnöstä ottaa kengän jalastaan ja sovittaa jalkansa jalanjälkeen: täydellinen yhteensopivuus.

Karim antaa tytölle savea ja pyytää tätä hieromaan sitä jalkapohjiinsa. Samar tekee työtä käskettyä ja tallustaa koko lakanan täyteen jalkapohjiensa jälkiä. Samar kertoo ihailevansa Karimin maalauksia.

Myöhemmässä kohtauksessa muualla, Samar kiipeää tikapuita ison salin parvekkeelle, alkaa kontata lattialla ja haukkuu kuin koira. Parvekehuoneen perällä istuu pullon suusta viiniä juova parrakas mies, joka on selvästi Samarin tuttu. Mies tokaisee: ”olet vielä lapsi”. ”Minä tunnen rakkauden”, vastaa tyttö. Syntyy vaikutelma, että heidän välillään on ollut seksuaalista kanssakäymistä. Myöhemmin lääkäri tekee Samarille operaation, jossa hänen immenkalvonsa korjataan ”puhtaaksi ja ehjäksi”.

Kotona Samarin äiti komentaa tyttöä. Isä on tiilien tekijä, joka kertoo valmistaneensa elämänsä aikana yli 32000 tiiltä. Samar kysyy Karimilta heidän pohdiskellessaan taidetta: ”Onko tiiliä valmistava isäni taiteilija?” ”On”, vastaa Karim, ”Pommitusten runtelemassa Beirutissa tiilien valmistaja on korvaamaton!”

Kotona äiti yrittää kontrolloida tyttärensä tekemisiä. Eräässä kohtauksessa Samar tanssii peilin edessä rytmikkään ja mukaansatempaavan arabialaisen musiikin tahdissa. Hänen lanteensa keinuvat: peilistä näemme, että äiti ilmestyy tytön taakse ja täten Samarin itseään vahvistava kehollisuus loppuu.

Toisessa kohtauksessa perhe on kokoontunut TV:n ääreen. Naiset kutovat. Kuvaruudussa esiintyy Libanonin ja koko arabimaailman ylpeys: Fairuz, yksi maailman upeimmista naisartisteista!

Suuri osa elokuvaa kuvaa Karimin ja Samarin keskusteluja. Heidän suhteensa on platoninen. Karimilla on ikäisensä naisystävä, Juliette (Juliet Berto, Jacques Rivetten elokuvien Out 1, 1972 ja Celine and Julie Go Boating, 1974, tähti), joka myös tutustuu Samariin. Julietten ja Karimin istuessa sohvalla, kuuluu laukausten ääniä. Nainen nojautuu mieheen ja itkee: ”Haluan pois täältä, en kestä sotaa”. Samar yrittää esittää välinpitämätöntä sotaa kohtaan. Karim sanoo hänelle, että ”maalaamissani kuvissa ei ole sotaa. Haluan herättää toivoa”.

Samar ja Karim tapaavat usein. Samar kertoo rakastavansa Karimia. He tekevät yhdessä retkiä Beirutissa. Erityisen mieleenpainuva on käynti majakkatornissa, josta avautuu upea näkymä Beirutin rantabulevardille aivan kuten Samarin aiemmin Karimin asunnossa katsomissa postikorttikuvissa.

He esittävät erään tyhjän teatterin näyttämöllä tyylitellyn kuvaelman lausuen repliikkejä, jotka ovat jonkinlaista filosofista, ehkä improvisoitua runoutta.

Elokuvan alussa nähdyt sissit parveilevat kaduilla. Karim ammutaan kadulla kuoliaaksi. Samar näkee sen, mutta suhtautuu ilmeettömästi asiaan: liian tuttua ja odotettua?

Samarin pikkuveli tulee kivääri kädessään sisarensa luokse ja toteaa: ”Lähden sissiksi”.

Hala Bassam sopii täydellisesti Samarin rooliin seksuaalista heräämistä ilmentävänä tyttönä tai nuorena naisena. Beirutin kaduilla näkyvät rauniot ilmaisevat paljon ilman, että mitään tarvitsee selittää sanoilla. Upea elokuva!

Sumitra Peries – Runoilijatar Sri Lankasta

Myös srilankalaisen naisen, Sumitra Periesin (1934–2023) esikoiselokuva Gahanu Lamai (The Girls, 1978) esitettiin Bolognassa kesällä 2025. Kriitikko David Robinson kuvaili elokuvaa tuoreeltaan, kun se esitettiin Lontoon elokuvajuhlilla vuonna 1978: ”Gahanu Lamai on hohtavan mustavalkoisine kuvineen, koruton ja hillitty harvinaisuus, ehkä ainutlaatuinen teos naisellisesta herkkyydestä.”

Intialaisen elokuvan voimahahmo, ”elokuvien pelastaja” ja ohjaaja, Shivendra Singh Dungarpur on kirjoittanut Periesin elokuvasta: ”Minuun tekivät vaikutuksen kuvakieli, lähikuvien aistillisuus, elokuvakielen runollisuus, esitysten intensiteetti ja henkilöhahmojen välisten suhteiden monikerroksinen kompleksisuus”.

Ohjaaja Sumitra Periesia pidetään Sri Lankan elokuvan runoilijattarena. Tämä hänen mustavalkoinen, äskettäin restauroitu elokuvansa kertoo sisäoppilaitoksessa elävien teini-ikäisten rakkaustarinan. Päähenkilöitä ovat rikkaan perheen poika Nimal (Ajith Jinadasa), häneen rakastunut teini-ikäinen tyttö, Kusum (Vasanthi Chathurani) sekä Kusumin sisar Soma (Jenita Samaraweera).

Nimi Kusum tarkoittaa kukkaa, joka kukkii päivällä. Nimi Soma, taas on kuu, joka paistaa yöllä. Eräässä elokuvan kohtauksessa opettaja on selittänyt oppitunnilla: ”yksi kuu valaisee yöllä koko maailman”. Kun Kusumilta kysytään, mihin ihanteellista lasta voidaan verrata, hän lausuu: ”kuuhun”. Sisarusten nimet ovat osuvia ilmentäessään heidän persooniaan elokuvan tarinassa. Soma, jonka nimi ilmaisee opettajan mielikuvaa ihannelapsesta, on se, joka uskaltaa: hän osallistuu kauneuskilpailuun ja myöhemmin synnyttää aviottoman lapsen. Elokuvassa ei kerrota konkreettisesti, milloin Soma tulee raskaaksi.

Elokuvan syvimmältä kouraiseva ydin on Kusumin ja Nimalin välinen, lopulta toteutumaton, kipeä rakkaustarina. Sri Lankassa vallitseva rikkaiden ja köyhien välinen kuilu tuhoaa teinien kauniin rakkauden. Nimalin äiti, Kamalawathi (Chitra Wakista) ei hyväksy poikansa rakkautta Kusumiin, vaikka hän pitääkin tytöstä. Yhteiskunnallinen luokkaero heidän välillään on liian jyrkkä, jotta hän voisi antaa siunauksensa poikansa Nimalin halulle mennä naimisiin Kusumin kanssa.

Elokuvassa Kusum ja Soma määritellään ”korinaisen tyttäriksi”. Tämä loukkaava leima seuraa tyttöjä kaikessa: Soman voittaessa kauneuskilpailun tai kun Kusum saa koulussa stipendin sekä myös kun Kusumin rakkaus Nimaliin tulee ilmiselväksi. Kusumin ja Nimalin väliset herkät rakkauskohtaukset ovat kaunista katsottavaa. Ne kuvastavat molemminpuolista, syvää ihailua.

Elokuvan tärkeässä taitekohdassa Nimal kysyy Kusumilta, voisiko tämä elää ilman häntä, Nimalia. Tällöin Kusum paljastaa rakkauden kaipuunsa syvyyden. Ohikiitävinä kuvina, välähdyksinä näemme Kusumin haaveen avioliitosta rakastamansa Nimalin kanssa. Mutta olosuhteet pakottavat hänet uhrautumaan ja luopumaan rakkaudestaan. Rakastetut ovat niin lähellä toisiaan: he lähes aistivat ja tuntevat toistensa ihon, mutta eivät kykene ylittämään kiellettyjä rajoja. Toteutuneen rakkauden sijaan Kusum hoivaa Soman pikkulasta ja sairasta isäänsä. Kusum on ”liian hyvä” muuttuakseen ”päivällä kukkivasta kukasta” ”yöllä paistavaksi kuuksi”.

Vasantra Chathurani on fantastinen roolissaan. Elokuvassa on todella paljon lähikuvia, etenkin häkellyttävän kauniin Kusumin kasvoista. Näemme liian usein lähikuvan peilistä itseään katsovasta, kyynelehtivästä Kusumista.

Mainittakoon vielä elokuvan upea musiikki. Säveltäjä on Nimai Mendis, jonka musiikissa on paljon intialaisen musiikin elementtejä.

Peries ohjasi vielä yhdeksän pitkää elokuvaa, mutta tämän esikoiselokuvan kypsyys ja kauneus ällistyttävät.

Paula Delson – Ranskan uuden aallon ”kadonnut löytö” 

Restauroitujen ja uudelleenlöydettyjen elokuvien sarjassa esitetty La Dérive (The Drift, 1964) oli hieno kokemus. Hervé Pichard kirjoittaa:

”Voimakkaasta dialogistaan ja kuviensa realistisesta kauneudesta huolimatta La Dérive kuuluu niiden unohdettujen elokuvateosten joukkoon, joiden uudelleenlöytäminen on oleellista. Sen innovatiivinen tyyli tuo mieleen uuden aallon nuoret elokuvantekijät, erityisesti Jean-Luc Godardin ja Francois Truffautin. Paula Delsolin (1923–2015) ja hänen töidensä harvinaisten 35 mm kopioiden uudelleenlöytämisessä hämmästyttää niiden yllättävä modernius, mutta samaan aikaan on ihmeteltävä, miksi ne ovat kadonneet. Elokuva erottautuu entisestään aikaansa edellä olevan feministisen teemansa vuoksi.”

1960-luvun alussa hyvin harvat naiset ohjasivat elokuvia Ranskassa. Agnes Vardan kanssa Paula Delsol on yksi harvoista hahmoista, joka on käsikirjoittanut, tuottanut ja ohjannut pitkän elokuvan kaukana Pariisista. Delsol toimi käsikirjoittajana, roolittajana, tuottajana, managerina, kirjanpitäjänä ja elokuvan tekijänä. Tätä kaikkea samalla, kun hän kasvatti kahta lastaan.

La Dérive kertoo Jacquie Manescaun (Jacqueline Vandal) tarinan. Hän on 20-vuotias nainen, joka on lähtenyt kotoaan pikkukaupungista nimeltä Palavas-les-Flots, ensimmäisen poikaystävänsä, Pierren kanssa Pariisiin. Pierre (Pierre Barouh) on kitaristi. Heidän lyhyen Pariisissa oleskelunsa aikana, Jacquie on tullut raskaaksi.

Pierre karkaa Jacquielta heidän ollessaan palaamassa kotiseudulle, kun tämä nukkuu junavaunussa. Herättyään Nimesissä Jacquie lähtee junasta ja yrittää löytää Pierren, jolle riitti lyhyt seurustelu.

Jacquie kohtaa baarissa miehen, joka kutsuu itseään Viiltäjä Jackiksi. Mies vie naisen hotelliin yöksi seksikumppaniksi. Aamulla Jacquie liftaa kohti kotia karjankasvattajan kyydissä. Mies ahdistelee Jacquiea autossa, mutta nainen onnistuu torjumaan miehen tämän yrittäessä suudella ja pakenee autosta.

Karkumatkallaan, Jacquie ajautuu sattumalta maalaistaloon, jossa asuvat häntä paljon vanhempi rikas mies, Maurice ja tämän vaimo Claire. Maurice ajaa hänet kotiin Palavasiin, mutta vaatii saada tavata uudestaan. Jacquie kieltäytyy.

Kotona asuvat Jacquien äiti (Paulette Dubost, Jean Renorin Pelin sääntöjen palvelijatar Lisette), Jacquien sisko Monique ja tämän aviomies Charles. Heillä on kolme pientä lasta. Monique suostuu siihen, että Jacquie palaa kotiinsa sillä ehdolla, että hän etsii töitä ja osallistuu asumiskustannuksiin.

Tästä eteenpäin Jacquie selittää, että hänen vaikean raskautensa vuoksi tehty kirurginen toimenpide on tehnyt hänet steriiliksi. Ei ole vaaraa tulla uudestaan raskaaksi: Jacquie aloittaa useita seksisuhteita. Paikalliset pikkukaupungin asukkaat alkavat pian juoruta hänen tekemisistään ja alkavat saattaa häntä naurunalaiseksi.

Vaikeassa tilanteessa äiti ehdottaa Jacquiesille vanhan suhteen lämmittämistä. Hän yrittää naittaa tyttärensä tämän entiselle poikaystävälle, Jeanille, joka on yhä ihastunut Jacquieen. Ei innosta, vaan Jacquie aloittaa suhteen rikkaan Mauricen veljenpojan Régisin kanssa. Régis tarjoaa upeita ravintola-aterioita ja ylellisen asunnon. Suhde kestää kaksi viikkoa, sillä Régis pettää Jacquiesia tämän ystävättären, Agathen kanssa.

Nyt Jacquie ajautuu Mauricen syliin. Maurice tavallaan ostaa naisen: hän tarjoaa rahaa ja tukea vastineeksi seksistä. Suhde loppuu, kun Mauricen vaimo Claire kohtaa Jacquien. Claire yrittää saada hänet häipymään Pariisiin tarjoamalla rahaa ja työpaikan sieltä. Jacquie kieltäytyy.

Lopulta Jacquie kohtaa merenrantamökissä oleilevan kulkuritaiteilijan, Marcin, joka lienee samantapainen hahmo kuin Jacquien raskaaksi saattanut Pierre. He rakastelevat rannalla ja aloittavat suhteen. Elokuvan loppu jää tulkinnanvaraiseksi: jatkuuko naisen loputon kierre vai onko toivoa paremmasta?

Monikäänteisen, tapahtumarikkaan juonen lisäksi, päällimmäisenä elokuvasta jäivät mieleeni kauniit kuvat, elokuvan merellisyys: on paljon kohtauksia meren rannalla. Paulette Dubostia lukuun ottamatta näyttelijät lienevät amatöörejä. Pääosaa esittävä Jacqueline Vandal on häkellyttävän hyvä ja myös sen luokan kaunotar, että miesten häneen kohdistama kiinnostus elokuvan tarinassa on enemmän kuin uskottavaa. Ja ehkä tämän itsenäisen naisen suurimpia ”kompastuskiviä” on olla liian monien miesten halun kohde, ilman rikasta, sisäistä yhteyttä. Ei löydy oikeaa miestä, aitoa ja kestävää rakkautta.

La Dérive sai valmistuessaan innostuneen vastaanoton. Truffautin tukemana ja Godardin ja Jean Rouchin arvostamana, kriitikot tunnustivat Paula Delsolin uuden aallon jäseneksi. Elokuva voitti vuoden 1964 elokuvajärjestöjen pääpalkinnon ja sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla. Silti La Dérive vaipui vähitellen unohduksiin.

Hervé Picardin sanoin: ”Aivan loppuun asti, Paula Delsol kieltäytyi leimautumasta ’naispuoliseksi elokuvantekijäksi’. Hän halusi vain, että häntä pidettäisiin elokuvantekijänä.”

Maria Plyta – Kreikkalaisen elokuvan unohdettu tekijä 

Vuoden 2026 festivaalin naisten ohjaamien elokuvien sadosta poimin myös kreikkalaisen Maria Plytan (1915–2006) vastikään restauroiden elokuvan Eva (1953). Se esitettiin myös Cannesin klassikkosarjassa 2026. Restauroinnin tekivät The Film Foundation’s World Cinema Project ja Cineteca di Bologna.

Maria Plyta julkaisi 1940-luvulla kaksi romaania päähenkilöinään naishahmoja. Plyta meni naimisiin vuonna 1938 ja hänestä tuli äiti 1941. Vuonna 1950 hän ohjasi esikoiselokuvansa T’arravoniasmata (The Engagements). Ylistävät kritiikit nostivat hänet heti kreikkalaisen elokuvan pioneerien joukkoon. Hän ohjasi kaikkiaan seitsemäntoista elokuvaa.

Maria Plyta on harvinainen esimerkki naisohjaajasta sodanjälkeisessä eurooppalaisessa elokuvassa. Eva on yksi ensimmäisistä naiskeskeisistä kertomuksista kreikkalaisessa elokuvassa. Päähenkilö Eva (Nina Sgouridou) on nuori nainen, joka on naimisissa rikkaan Alekos-nimisen (Manos Katrakis) miehen kanssa. Alekos on huomattavasti vaimoaan vanhempi. Eva on viettämässä elokuun viimeisiä päiviä heidän kesähuvilallaan lähellä Ateenaa sijaitsevalla saarella. Alekos on usein poissa saarelta työnsä vuoksi.

Eva tapaa Antinoos-nimisen nuoren miehen (Alekos Alexandrakis) ja heidän suhteensa alkaa välittömästi. Vaikka triangelidraama alkaa heti elokuvan alussa, Plytan ohjaus poikkeaa totutusta. Se on naiskeskeinen tarina, jollaista ei ollut kreikkalaisessa elokuvassa siihen mennessä. Kaikki mitä tapahtuu, on Evan päätösten ja reaktioiden ohjaamaa, mikä tekee hänestä vahvan naishahmon. Hän luo naisen persoonasta edelleen ajankohtaiselta vaikuttavan henkilökuvan. Hänellä on harvinainen itsemääräämisoikeus ja hän pysyy välinpitämättömänä aikansa Kreikan yhteiskunnan säännöille.

Antinoos hämmentyy Evan käytöksestä: Evan kiihkeää tapaa tutustua nuorukaiseen seuraa välinpitämätön suhtautuminen mieheen. Tässä tarinassa nainen (Eva) päättää lopulta kuitenkin jatkaa entistä elämäänsä avioliitossa, ainakin toistaiseksi.

Eva on esimerkki sodanjälkeisestä elokuvallisesta modernismista Euroopassa. Sen hiottu käsikirjoitus, oikeilla tapahtumapaikoilla kuvaaminen, keskittyminen toiminnan sijaan henkilöhahmojen ja etenkin Evan psyykeen, ilmentävät modernin elokuvan tunnusmerkkejä, kuitenkin ilman, että Plytan nimi koskaan olisi noussut tunnetuksi elokuvahistoriassa. Thessalonikin yliopiston professori Betty Kaklamanidou on tehnyt paljon työtä Plytan tunnetuksi tekemisen ja tämän elokuvan restauroinnin eteen.

Ulkokuvat ovat kauniita merellisyydessään. Mikis Theodorakisin musiikki herättää henkiin kreikkalaisen Rembetiko-musiikin kiehtovuuden.