Menetettyjen ihmisten muistolle ja lapualaisten rohkeudelle

Lapuan entisen patruunatehtaan alueella on ollut jo lähes 20 vuoden ajan kulttuurikeskus Vanha Paukku. Kun lapualaislähtöinen Toni Kurkimäki vuoden 2011 lopussa ajoi taas kerran alueen ohi, hän jäi ajattelemaan patruunatehtaan räjähdystä. Mitä sinä aamuna 13.4.1976 klo 7.42. tapahtui? Missä kohtaa räjähtänyt tehtaan osa sijaitsi? Miten valtava tapahtuma oli? Siitä olisi kiinnostavaa tehdä elokuva, hän ajatteli. Alkoi matka, joka johti elokuvaan Lapua 1976.

Olen aina tiennyt patruunatehtaan räjähdyksestä. Isäni oli ollut tapahtumahetkellä paikalla. Serkkuni menettivät onnettomuudessa isänsä. Suurin osa kuolleista oli naisia. Aloin ottaa tapahtumasta tarkemmin selvää.

Harkitsin kauan ennen kuin aloimme tehdä mitään. Keräsimme tietoa asiasta vuosien ajan. Haastattelimme isääni ja monia muita räjähdyksen kokeneita ja siitä tietäviä, muun muassa tehdaspäällikkö Urho Lahtista ja Lapuan silloisen kauppalan palotarkastajaa Tapio Kivistöä. Teimme taustatyön tarkasti, jotta kykenimme arvioimaan, onko siitä elokuvaksi ja voimmeko lähteä tekemään sitä.

Taustatyön myötä kokonaiskuva alkoi onnettomuudesta hahmottua. Samalla piirtyi kuva tiiviistä työyhteisöstä, jolle kaikki tämä tapahtui. 500 henkeä työllistäneestä kylästä kylän sisällä, joka joutui keskelle sanoinkuvaamatonta hätätilannetta. Kurkimäellä ei ole tietoa, onko joku muu suunnitellut aiheesta elokuvaa. Hän on ihmetellyt hiljaiseloa aiheen suhteen.

Luulen, että syynä on ollut, ettei ole ollut sellaista tahoa, joka olisi saanut keskeisten henkilöiden luottamuksen. Asiasta ei ole puhuttu julkisesti. Minulla oli matalampi kynnys lähteä tähän isäni kautta. Hän on tehnyt työuransa sittemmin myös Lapuan patruunatehtaan palopäällikkönä, ja olen tuntenut Urho Lahtisen ja Tapio Kivistön lapsesta asti. He luottivat minuun ja muidenkin lapualaisten on ollut helpompi luottaa lapualaislähtöiseen tekijään.

Elokuvan teko kesti 12 vuotta

Kesti vuosia ennen kuin Kurkimäki sai projektin kunnolla lentoon.

Ensimmäisen rahoituksen saimme Suomen Kulttuurirahastolta. Sen turvin pystyimme aloittamaan esituotannon, minkä jälkeen yksityisiä yrityksiä ja muita tahoja tuli mukaan. Suomen elokuvasäätiöltä emme saaneet tukea. Kun näytimme elokuvan raakaversion Finnkinossa, siellä nähtiin sen potentiaali ja Finnkino tuli elokuvan levittäjäksi. Levitys- ja markkinointituen saaminen oli merkittävää, mutta mielestäni elokuva olisi ansainnut tukea elokuvatahoilta jo tekovaiheessa. Uskoisin syyn olleen siinä, ettei meillä ollut aikaisempia näyttöjä, ja tämän elokuvan aihehan on valtava. Meihin ei taidettu oikein uskoa.

Lapua 1976 on Toni Kurkimäen ensimmäinen pitkä elokuva. Hän on aiemmin tehnyt muun muasssa lyhytelokuvia ja työskennellyt musiikin parissa. Vuonna 2014 hän ohjasi Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä kertovan lyhytelokuvan Huhtikuu, joka oli ensiaskel kohti Lapua 1976- elokuvaa.

Eturivin näyttelijöitä

Kurkimäen mukaan näyttelijöiden haku aloitettiin huipulta.

Halusimme tehtaan johtajan, Aarnen, rooliin Hannu-Pekka Björkmanin. Saimme mahdollisuuden jututtaa häntä Lapualla, jonne hän oli tullut puhumaan näyttelijäntyöstä. Aloimme keskustella elokuvasta ja meillä oli alusta asti hyvä yhteys. 10 minuutin keskustelun jälkeen, kun esittelimme elokuvaa, Hannu-Pekka sanoi, että ”olenhan minäkin tässä mukana” vähän kuin sivulauseessa.

Myöhemmin Hannu-Pekka mainitsi, että meillä oli ollut paras pitchaus, jonka hän on kuullut. Hän oli vakuuttunut taustatyöstämme sekä siitä, että minulla, käsikirjoittaja Tuukka Haapamäellä ja tuottaja Pekka Pohjoispäällä oli vastaukset kysymyksiin, jotka hän kysyi. Hannu-Pekan lähdettyä mukaan olimme luottavaisia, että saamme muitakin eturivin näyttelijöitä, ja moni muukin osanen loksahti kohdilleen.

Pääpariksi Matiksi ja Kaisaksi valikoituivat Linnea Leino ja Konsta Laakso.

Meillä kävi hyvä tuuri, sillä he ovat kovassa nosteessa ja he ovat näytelleet upeasti. Koekuvaukset olivat Tampereella ja Seinäjoella. Seinäjoella oli avoin koekuvaus, johon tuli yli 600 ihmistä, Tampereella tuli noin parisataa. Teimme myös koekuvaukset huolellisesti ja ne kestivät kauan, koska halusimme, että näyttelijävalinnat ovat todella kohdillaan ja elokuva myös niiden ansiosta toimii.

Vaikka tarinaa ja käsikirjoitusta muokattiin vuosien aikana useita kertoja, keskiössä ovat aina olleet samat henkilöhahmot: tehdaspalokuntalainen Matti, lataamossa työskentelevä Kaisa, tehtaanjohtaja Aarne ja lääkäri Juhani (Leo Sjöman).

Yhteisöllisyys ainutlaatuisesti läsnä

Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2022. Kaikki oli suunniteltu ja toteutettu niin hyvin kuin mahdollista – tekninen toteutus, aikakaudelle uskolliset lavasteet, vaatteet, ajoneuvot, palomiesten välineet ja työtavat. Kuvauspäiviä oli 33. Viime keväänä kuvattiin vielä toimintakohtaus, jota ei ollut aiemmin pystytty kuvaamaan sekä yksi lisäkohtaus.

Aluksi piti työstää sitä, mikä on hyvä tapa toimia. Työryhmä hitsautui nopeasti yhteen vaikka emme kaikki tunteneet ennestään toisiamme. Tiesin, etten tee elokuvaa yksin. Teimme kaikki parhaamme tuotannon kaikissa vaiheissa ja aiheen mukanaan tuoma kunnioitus toi siihen oman lisänsä. Päivät olivat pitkiä mutta antoisia. Se oli vastuullista ja haasteellista, mutta tuntui hyvältä ja luottavaiselta. Näyttelijät tekivät henkilöhahmot todellisiksi. Olen kiitollinen heidän tarkkuudestaan ja omistautuneisuudestaan. Kaikkien työstä.

Elokuvan keskeisten kohtauksien, siunaustilaisuuden ja räjähdyksen kuvaaminen jännitti Kurkimäkeä.

Siunaustilaisuuden kuvaaminen oli yksi jännittävimmistä päivistä muun muassa siksi, että emme tienneet paljonko tulee väkeä. Heitä tuli paljon. Lapualaiset ja kaikki muutkin antoivat tukensa, osoittivat, että he ovat paikalla, auttavat ja tekevät kaikkensa. Yhteisöllisyys, mistä elokuva kertoo, oli vahvasti läsnä myös silloin. Siunaustilaisuuden kuvauksissa Hannu-Pekka Björkman sanoi minulle, että se oli parhaiten järjestetty suuri joukkokohtaus, missä hän on ollut. Se oli upeaa kuulla, sillä olemmehan uusia elokuvantekijöitä.

He, jotka muistavat räjähdyksen, muistavat myös sen, että silloin oli kaunis aurinkoinen aamu. Tuhoaluekuvauksia oli aikaa tehdä viisi päivää, neljä niistä oli aurinkoisia. Kävi siis jälleen hyvä tuuri. Pilvisemmällä säällä kuvasimme kohtauksia, joissa olimme raunioiden alla. Meillä oli ammattitaitoinen tiimi, mutta silti meitä huoletti, pystymmekö luomaan sen vakuuttavaksi. Kun näimme lopputuloksen, tiesimme onnistuneemme.

”Paljon menetettiin mutta paljon pelastettiin”

Kurkimäki kertoo, että projektin alkuvaiheessa kuului myös soraääniä, mutta pääosin suhtautuminen oli positiivista. Koettiin tärkeäksi, että vihdoin tapahtuneesta puhutaan eikä se pääse unohtumaan.

Kun vuonna 2014 Lapualla ja muualla Etelä-Pohjanmaalla esitettiin lyhytelokuvaani Huhtikuu, sain silloin palautetta, jonka ansiosta uskalsin lähteä tekemään tätä elokuvaa. Tekemisen myötä suhtautuminen elokuvaa kohtaan oli yhä positiivisempaa, koska levisi tieto, että teemme tosissamme, kunnioituksella ja arvokkuudella, emmekä mitään jenkkityylistä ”revittelyelokuvaa.” Nyt tuntuu, että suhtautuminen on hyvinkin myönteistä. Minulle on sanottu, että elokuvan tekeminen on ollut hyvin tärkeää.

Toni Kurkimäen mukaan aiemmin ei ehkä ole ollut keinoja puhua tapahtumasta, joka muutti niin monen elämän täysin. Kukaan ei ole halunnut nostaa omaa tuskaansa muiden yläpuolelle. Ei ole haluttu sanoa, miltä tuntuu menettää räjähdyksessä oma läheinen, kun vaikkapa naapuri menetti vaimonsa. On kirjaimellisesti tehty sanaton sopimus, että tästä ei puhuta. Kun näin on ollut, siitä on jäänyt parantumaton haava. Nyt vaikuttaa siltä, että tämä on muuttumassa.

Elokuva kunnioittaa menetettyjen ihmisten muistoa ja valottaa lapualaisten rohkeutta ja voimaa. Ei peräännytty ja lähdetty pakoon vaan pelastushenkilökunta ympäri Etelä-Pohjanmaata, tehtaan työntekijät ja siviilit auttoivat. Kaikki tulivat auttamaan, jotta saatiin pelastettua se mikä pelastettavissa oli. Elokuvan muissakin elementeissä on juurikin tuo viesti: jos et uskalla toimia, voi tapahtua jotain pahaa, kun uskallat toimia, voit pelastaa paljon asioita.

Elokuvassa sanotaankin: ”Paljon menetettiin mutta paljon pelastettiin.” Toivon, että elokuvan merkityksellisyys välittyy myös katsojille, ja toivon, että sen aihe tavoittaa myös heidät, joita se ei omakohtaisesti kosketa.

Lue myös