Nämä pienet asiat valkokangas

Claire Keeganin samannimiseen pienoisromaaniin perustuva Nämä pienet asiat kertoo irlantilaisesta hiilikauppiaasta ja suurperheen isästä Bill Furlongista (Cillian Murphy). Toimittaessaan tuotteitaan kaupungin nunnille Bill alkaa kiinnittää huomiota siellä asuvien nuorten naisten epätoivoon. Tästä nousevat kysymykset vievät hänet syvälle muistoihin ja vaikeiden päätösten äärelle.

Magdalena-pesulat ovat toivottavasti mahdollisimman monelle tuttu instituutio. Aviottomat äidit lapsistaan erottanut ja samat äidit pakkotyöhön ja monimuotoiseen alentamiseen alistanut järjestelmä toimi Irlannissa vielä pitkälle 1900-luvun loppuun. Aihetta on käsitelty näkyvästi jo yli 20 vuotta sitten elokuvassa Magdalena-sisaret (The Magdalene Sisters, 2002). Euroopan lähihistorian sorron rakenteita ei ole kuitenkaan kuvattu vielä alkuunkaan riittävästi.

On vakiintunut tapa lähestyä näin painavaa yhteiskunnallisesti merkittävää tarinaa sentimentaalisin elein ja kaiken läpäisevän vakavuuden huputtamana. Nämä pienet asiat ei tyydy tavanomaisuuteen vaan uskaltaa hyödyntää elokuvan tyylillisiä mahdollisuuksia. Toisinaan kamera ajelehtii seuraamaan elämää öisillä kaduilla, välillä se tarttuu yksityiskohtiin, joita tosielämässä ei huomaisi. Elokuvan ottamat ilmaisulliset vapaudet syventävät tärkeän tarinan monimerkityksiseksi taideteokseksi.

Elokuva laskee ankkurinsa päähenkilönsä kokemuksiin ja muistoihin, ne ovat väylä teoksen sieluun. Kyseessä on vaativa taakka, jonka Murphy kantaa suurenmoisesti. Film-O-Holicin toissa vuoden parhaaksi elokuvaksi valitusta Oppenheimerista (2023) parhaan miespääosan Oscarin voittaja on ehkä uransa parhaassa iskussa. Billistä rakentuu arkisten, kehollisten piirteiden avulla terävä kuva, joka ei vaadi selittelyä. Pakotettu hengitys ja hieman taittunut ryhti ovat avain taukoamattoman painon uuvuttamaan mieheen.

Hahmoa ja aihetta syventää onnistuneesti myös elokuvan kyky kahden aikatason ylläpitämiseen. Siinä missä katse menneisyyteen tarjoaa usein suoria vastauksia, Nämä pienet asiat ymmärtää, että mikään muistettu ei ole selkeää vaan aaltoilevaa kuin häiritty vedenpinta. On kuin menneisyys ja nykyisyys tapahtuisivat yhtäaikaisesti heijastellen sekä Billin eri suuntiin vetävää tahtoa sekä elokuvan kuvaaman maailman jälkien jatkumista meihin saakka.

Furlongin perheen elämä taltioidaan sirpaloituneella realismilla, joka saavuttaa harvinaisen autenttisuuden. Yksityiskohdat, kuten haitarilla huonosti soitetut joululaulut ja alati päällä oleva televisio, hönkivät elettyä kokemusta. Näiden huomioiden herkkyys ja tyytyminen hetkiin laajan kokonaisuuden sijaan tuovat mieleen Rakkaiden muistojen (Distant Voices, Still Lives, 1988) häkellyttävän kuvavirran. Tämä ei ole lainkaan yhtä läpikotaisin runollinen ja muodoltaan poikkeava teos. Tiettyjen hetkien samankaltainen lataus on kuitenkin kiistaton, ja samoin niiden voima.

Mikä erottaa tämän monista epäoikeudenmukaisten järjestelmien kuvauksista, on kyky katsoa pintaa syvemmälle. Elokuva ei mässäile julmuudella saati sen piilottelulla, vaan luottaa hiljaisuuden kulttuurin puhuvan itse kirkkaimmalla äänellä. Kourallinen hetkiä laitoksen sisällä näyttää vankilaa muistuttavan kontrollin ja loppumattoman työn – muuta ei tarvita. Puheet kuinka nunnilla on sormensa kaikessa ja erityisen tehokas hunnutettua uhkailua ja lahjontaa sisältävä kohtaus ajavat viestin maaliin: tämä on mafia. Sen toiminta on systemaattista ja hyväksyttyä, eikä rakennu yhdenkään yksilön pahuudesta.

Tarvitseeko maailma enempää elokuvia miehistä, jotka uskaltavat toimia yleistä totuutta vastaan? Vastaisin, että maailma tarvitsee kipeästi hyviä elokuvia, aiheesta kuin aiheesta. Vaikka Nämä pienet asiat ei ole tarinansa suurten linjojen suhteen mitään uutta, vaikuttava se ehdottomasti on. Billin psyyken ja arvokkaiden aiheiden poikkeuksellisen käsittelyn saumattomaan sekoittumiseen uppoaminen on suositeltavaa kaikille harkittua elokuvakerrontaa arvostaville.