Miksi elokuvateatterissa nähty elokuva sinällään ei enää riitä kuluttajalle?

Onko elokuvissa käymisen kulttuuri muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana? Riittääkö hyvä elokuva vai kaipaako katsoja leffateattereihin monipuolisia oheispalveluita?

Kun mikään ei riitä – ilman tarpeettomia assosiaatioita kahdenkymmenenvuoden takaisen Levottomat-leffatrilogian päätösosaankin voidaan perustellusti kysyä riittääkö nykypäivän elokuvakatsojalle enää toimiva teatteri ja vapaasti valittu elokuva? Ja jos ei, niin miksi näin?

Mahdolliseksi vastaukseksi on tarkasteltava elokuvateattereiden tarjoamien toimintojen ja oheispalvelujen kasvua ja muutosta sekä katsojakokemuksen laatua ja kriteereitä viimeisten vuosikymmenten aikana. Perustan pohdintani valtaosin omakohtaisiin ja aikalaiskokemuksiin sekä viime vuosien aikana median esiin nostamiin uudenlaisiin toimintamalleihin katsojien elokuvissa saamien kokemusten syventämiseksi ja laajentamiseksi.

Ensimmäiset elokuvakokemukset ja niiden vaikutukset

Ensimmäiset elokuvateatterikokemukseni koin alle kouluikäisenä äitini kanssa 1980-luvun loppupuolella. Disney-tuotanto Oliver ja kumppanit (1988) oli viihdyttävä, mutta suuremman vaikutuksen tuolloin teki dinosauruslasten kasvukertomus Maa Aikojen Alussa (1988). Orvoksi jääneen Pikkutassun keskustelu menehtyneen äitinsä kanssa on edelleen melankolisuudessaan yhtä vaikuttava kohtaus kuin Mufasan kuolema elokuvassa Leijonakuningas (1994).

Tuolloin pikkupoikana minuun iskostui mentaliteetti suhtautua elokuvissa käyntiin tietyllä vakavuudella. Leffateatteri ei ollut ihan verrannollinen ”oikeaan” teatteriin, mutta lähestulkoon kuitenkin. Elokuvissa ei käyty likaisissa verkkareissa vaan aina oli päällä edes vähän edustavammat arkivaatteet. Jos eväitä otettiin mukaan, niin silloinkin vain hillitysti ja sellaisissa muodoissa, että niiden nauttiminen ei vahingossakaan häirinnyt muita katsojia.

Iän, kokemuspiirin ja (esi)teinin itsetunnon karttuessa elokuvissa käyminen saavutti uusia tasoja itseni ja lähipiirini keskuudessa. Selkeä tapahtumallisuuden aspekti häipyi vaivihkaa taustalle ja leffassa käymisestä tuli enemmänkin tapa viettää aikaa eri yhteyksissä ja eri kavereiden kanssa, kuitenkin yhteisen kiinnostuksen pohjalta. Teini-iän kynnyksellä oman lisämausteensa elokuvaelämykseen toi vielä ikärajoitusten onnistunut kiertäminen. Ensimmäinen leffoissa näkemäni ”myyttinen” K16-elokuva kohdallani oli kaksitoistavuotiaana koettu Beverly Hills Kyttä 3 (1994).

Yläasteikäisenä, elokuvakäyntien painottuessa enemmän aikuisille suunnattuihin filmeihin, aloin havaita itseni lisäksi myös kanssayleisössä ”vähättelevämpää” suhtautumista elokuvaesityksiin. Näytöksiin saavuttiin myöhässä, ravattiin wc-tiloissa kesken elokuvan, poistuttiin ennen elokuvan loppua ja muutenkin käyttäydyttiin huomioimatta muita katsojia.

1990-luvun lopulla, matkapuhelinten yleistyessä, ei ollut tavatonta, että osa katsojista tekstaili tai jopa puhui puheluita kesken esitettävän elokuvan. Tuohon häiritsevään käytökseen alettiin reagoida elokuvasalien ja tuotantoyhtiöidenkin tahoilta lisäämällä trailerien yhteyteen käytösohjeita, joissa pyydettiin huomioimaan kanssakatsojia olemalla hiljaa sekä pidättäytymällä kännykän käytöstä elokuvanäytöksen ajan.

Täytyy toki huomioida, että valtaosa elokuvissa kävijöistä osasi silloin ja osaa edelleen käyttäytyä siten, ettei omalla toiminnallaan häiritse muiden katsojakokemusta.

Vauhti kiihtyy – kiinnostaako kehitys keskivertokatsojaa?

Vuosituhannen viimeisellä vuosikymmenellä tekniikan kehitys, julkaistujen elokuvien määrän kasvu sekä elokuvateatterissa esitettävien filmien kasvava rotaatio alkoi vähentää, ainakin oman lähipiirini kohdalla, elokuvissa käyntiä. Kun aikoinaan 1990-luvun alussa vuokrasin, tai oikeastaan vanhempani vuokrasivat, minulle kotimme läheisestä elokuvavuokraamo Videofirma Makuunista toivomani elokuvan, kustansi vhs-kasetin vuorokausivuokra selkeästi enemmän kuin yksittäisen elokuvalipun hinta. Saman vuosikymmenen lopulla asetelma oli kääntynyt päälaelleen ja ensi-iltaelokuvan vuokrahinta oli noin kolmannes yksittäisen elokuvalipun hinnasta.

Kun tähän yhtälöön lisätään vielä tuolloin uuden dvd-formaatin mukanaan tuomat tallennekatsojille tarjotut ekstraominaisuudet, kuten kommenttiraidat, pilalle menneet kohtaukset, vaihtoehtoiset loput tai tekijähaastattelut sekä se tosiasia, että uutuusleffa siirtyi valkokankailta tallenteille nopeimmillaan jo muutamassa kuukaudessa, ei ollut ihme, että elokuvaelämysten metsästyksessä kotisohva voitti elokuvateatterin yhä useammin.

Kuluvan vuosituhannen aikana kehitys niin vapaa-ajan aktiviteettien kasvussa kuin elokuvien eri katselukanavien ja -formaattien määrässä on jatkanut kasvuaan elokuvateattereille epäedulliseen suuntaan.
Nettiyhteyksien ja älylaitteiden kehittyminen sekä alati kasvava suoratoistopalveluiden määrä on mahdollistanut elokuvista nauttimisen ilman paikkasidonnaisuuksia käytännössä viime vuosikymmenen alkupuolelta lähtien.

Kuten äänilevyteollisuus vuosituhannen alussa, havahtui elokuvateollisuus vallitsevaan tilanteeseen vähintään kymmenen vuotta jälkijunassa. Pelkästään elokuvateatterin ja ensi-iltaelokuvan vetovoimaan ei voi enää luottaa, varsinkaan kun tätä nykyä yksittäisen leffalipun hinta vastaa suurin piirtein kahden erillisen suoratoistopalvelun yhteenlaskettuja kuukausikustannuksia.

Koronapandemia iski kaiken muun ohella vakavasti myös elokuvateatteritoimintaan ja sen jälkimainingeissa taloudellisiin syihin vedoten maamme suurin elokuvateatteritoimija Finnkino kielsi myös omien eväiden tuomisen elokuvasaleihin (Yle-uutiset). Säilyttääkseen asemansa maamme käytetyimpänä kulttuuripalveluna (Verkkouutiset) elokuvateattereiden onkin ollut pakko kehittää uudenlaisia oheistoimintoja asiakkaiden houkuttelemiseksi ja sitouttamiseksi.

Elokuvissa käymisestä onkin pyritty luomaan yhä enemmän ainutkertaisia ja tapahtumallisia kokemuksia. Siis tarjoamaan yleisölle sitä samanlaista tunnetta, jonka itse koin ensimmäistä kertaa alle kouluikäisenä elokuvissa käydessäni. Yleisön odotukset sekä keinot niiden täyttämiseksi ovat toki lapsuusaikojani monipuolisemmat. Erilaisten asiakasarvontojen ja trailerien yhteydessä mahdollistettujen osallistavien leffapelien lisäksi viime vuosina yleistyneet teemanäytökset, klassikkoelokuvien kertaluontoiset spesiaaliesitykset, elokuvaesitystä alustavat haastattelu-/keskustelutilaisuudet, musikaalien sing-a-long -näytökset tai ravintola- ja anniskelupalveluiden tehokkaampi integroiminen osaksi elokuvakokemusta ovatkin tervetulleita ja osin rohkeita avauksia yleisön houkuttelemiseksi takaisin elokuvasaliin.

Täysin kitkattomasti näitä avauksia ei kuitenkaan olla elokuvayleisön toimesta otettu vastaan:

”Kaksi ristiriitaisia tunteita asiakkaissa herättänyttä uudistusta ovat ensiksi se, ettei teatteriin voi viedä omia eväitä tai naposteltavia sekä rajoitetut anniskelunäytökset.” (Verkkouutiset)

Anniskelunäytökset ovatkin herättäneet vivahteikasta keskustelua ja osa yleisöstä kokee ne eriarvoistaviksi ja jopa poissulkeviksi (HS, mielipide). Elokuvien oheispalvelujen kehitys ei toistaiseksi ole täysin saavuttanut toivottua tulosta, sillä vuonna 2023 elokuvateatterien kävijämäärät olivat keskimäärin noin 80% vuoden 2019 tasosta (Verkkouutiset).

Elokuvateatterien asema ja merkitys on viimeisten vuosikymmenien aikana kokenut radikaalin muutoksen. Kaukana ovat ne ajat, kun elokuvateattereissa näytettiin informaatiomielessä uutisraportteja ennen ja jälkeen itse elokuvan. Keskivertokuluttaja on myös päässyt, ainakin koko kuluvan vuosituhannen, nauttimaan ensi-iltaelokuvista varsin vaivattomasti muuallakin kuin leffateattereissa johtuen elokuvien julkaisusyklin tiivistymisestä sekä tekniikan, tallennemuotojen ja toistolaitteiden huimasta kehityksestä.

Elokuvateollisuuden kaltaisen globaalin miljardibisneksen tulee toki seurata aikaansa, kehittyä ja ennakoida nykyisten sekä uusien asiakkaiden toiveita ja tarpeita, mutta sen ei silti sovi unohtaa, mistä kaikki on alkanut ja minkä tulisi edelleen olla kaiken keskiössä. Jos elokuvasta haluaa saada sen kaltaisen kokonaisvaltaisen elämyksen, johon elokuvan tekijät ovat pyrkineet, elokuva tulisi edelleen kokea elokuvateatterissa. Rohkenenkin väittää, että hyvässä teatterissa nähty mielenkiintoinen elokuva täyttää yhä katsojansa toiveet, tapahtumallisuuden elementeistä ja oheispalveluista riippumatta.

 

Lähteet:

Alapirtti Stina. Finnkino kielsi yleisön omat eväät, mutta miksi elokuvateatterissa edes syödään?
Yle uutiset 15.6.2021 https://yle.fi/a/3-11983660

Kirjonen Leo. Elokuvateatterit eivät palautuneet pandemiasta – näin asiakkaita houkutellaan.
Verkkouutiset 8.6.2023 https://www.verkkouutiset.fi/a/elokuvateatterit-eivat-palautuneet-pandemiasta-nain-asiakkaita-houkutellaan/#a66cb25a

Zilliacus Topias. Finnkinon anniskelupolitiikassa ei ole järkeä.
Helsingin Sanomat 27.1.2023 https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009352311.html