Hiljainen tyttö valkokangas

1980-luvun Irlannissa ollaan kesän kynnyksellä. Riesana pidetty nuori Cáit (Catherine Clinch) lähetetään sukulaisperheen luokse kesän ajaksi, jotta äiti saisi taukoa tämän hoitamisesta. Uuden perheen kasvattivanhemmat hämmentävät toisenlaisella otteellaan Cáitia, joka kokee täysin uudenlaista elämää erilaisessa hoivassa. Uudessa talossa on vain yksi sääntö: ei salaisuuksia.

Hiljaisen tytön kesä ja mentaliteetti on sellainen, jonka myös suomalainen voi tavoittaa. Iiriläiset eivät turhia hötkyile, asiat sujuvat omalla painollaan, ja näyttämällä voi opastaa toista jopa paremmin kuin käskyttämällä. Hetkestä nautitaan sen kestäessä niin kauan kuin se kestääkään. Itsestään jaetaan asioita suljettujen ovien takana, tarkoin ja valikoidusti.

Syrjäytyneet ja alistetut lapset ovat ulkomaalaisten elokuvien rinnalla myös suomalaisessa elokuvakulttuurissa usein nähty tarinan keskiössä. Lasten ahdinkoa ollaan tarkasteltu niin Näkymättömässä Elinassa (2002), Tummien perhosten kodissa (2008) kuin myös tuoreessa Pahanhautojassa (2022). Hiljainen tyttö on täten tematiikaltaan tuttu, mutta aina ajankohtainen, mitä ei voi liikaa toistaa. Elokuva on aikuisille suunnattu elokuva lapsen pahoinvoinnista, joka pitäisi aina huomata eikä siitä pitäisi vaieta.

Cáitin uudet kasvattivanhemmat Eibhlín (Carrie Crowley) ja Seán (Andrew Bennett) ovat hahmoja, joiden kaltaisia olemme varmasti elämässämme tavanneet. Pidättyväinen, mutta lämmin pariskunta ottaa tytön kasvatuksen mielellään vastaan. Eibhlín opastaa heti alusta alkaen uutta kasvattiaan lempeydellä ja kertomalla erilaisia asioita, kun taas Seán on enemmän Cáitin kaltainen hiljainen ja tarkkaavainen. Heidän parissaan hiljaisuus ei ole pahe vaan omanlaatuisuutta. Kasvattivanhempien hahmot ovat hyvin rakennettuja ja elokuvan selkäranka, ja heidän parissa katsoja saa yhtä lämpimän vastaanoton kuin Cáit.

Hiljainen tyttö tavoittaa herkkyyden ja kesän keltaisen lämmön, missä lapsen uteliaisuudella ihmetellään ympäröivää maailmaa ja opitaan uusia toimintamalleja. Alistamisen ja vaientamisen sijaan Caít oppii, että pelon ilmapiirin lisäksi maailmassa on myös lempeyttä ja kärsivällisyyttä. Hiljainen tyttö Cáit löytää elokuvan viimeisillä sekunneilla oman äänensä ja päättää väkevän kasvutarinan napakasti täyteen loistoon.

Elokuva ei tarjoa mitään uutta ja ihmeellistä, mutta se on hyvin toteutettu tuttu tarina. Hiljainen tyttö tarjoaa hetken tauon pois älylaitteiden ja kiireisen arjen parista. Elokuvan aikana voi vain nauttia yksinkertaisesta elämästä ja sen tutkailusta, ja mielen lepotauin jälkeen voi palata arkeen.