Tällaista on meidänkin perheessä

Niin kauan kuin Tia Kouvo muistaa, hän on ollut kiinnostunut ihmisten käyttäytymisestä ja sen ilmentymisestä tavallisessa arjessa. Tämä kiinnostus on vienyt hänet opiskelemaan sosiaalipsykologiaa ja myöhemmin dokumenttielokuvakurssilla hän kuvasi dokumentin, jossa seurataan erään perheen arkea.

Lyhytelokuvissani olen etsinyt, testannut ja harjoitellut omaa metodia ja elokuvallista tyyliä käytännössä. Elokuvaopinnoissa Göteborgissa olen saanut nähdä läheltä, miten kansainvälistä art house -elokuvaa tehdään. Yksi tärkeimmistä opetuksista minulle on ollut ajan käyttö. Jokaista kohtausta luodessa on oltava aikaa rakentaa kuva, joka välittää halutun tunteen tai ajatuksen.

Toinen opetus on ollut luottaminen siihen, että oma ajatus on kommunikoitavissa katsojalle, kunhan tekijä on selvillä elokuvan sisäisestä logiikasta ja ilmaisu on tarkkaa. Kolmas opetus on ajatus siitä, että kuvat ovat banaaleja, jolloin kerron joka kuvalla vain sen, mikä siinä näkyy suoraan katsojalle. Ajatukseni on, että katsomme jokaista kuvaa sen itsensä takia. Tällainen tapa katsoa herättää pohtimaan asioiden merkitystä siinä hetkessä.

Perustuu omiin havaintoihin

Mummola on projekti, joka on kulkenut Kouvon kanssa kauan. Hän on tehnyt pitkään töitä aiheen parissa. Kaikki lähti liikkeelle hänen omista havainnoistaan. Esimerkiksi perheen kokoontumisissa hän mietti, miksi ei ole niin kivaa ja miksi on asioita, joista ei puhuta. Samalla perhe on tärkeä, joten haluaisi, että yhdessäoloaika käytettäisiin mahdollisimman hyvin. Hän alkoi pohtia, mistä se johtuu, miksi yhdessäolo ei aina ole optimaalista. Vaikeudessa kohdata toisia tunteen tasolla on jotain hyvin suomalaista ja yleisinhimillistä, mikä on myös universaalia.

Kotimaisissa elokuvissa on kuvattu alkoholismia, mutta aiheena sitä ei käsitellä. Se on olemassa, mutta sitä ei käsitellä. Halusin käsitellä alkoholismia perheen näkökulmasta. Se voi vertautua muihin ongelmiin, joita perheessä mahdollisesti on.

Ensimmäisenä vuotenaan elokuvakoulussa hän teki harjoitustyön, jossa lähti tutkimaan perheen yhdessäoloa pääsiäisen vieton kautta. Kun tuli lopputyöelokuvan aika, hän oli alkanut kirjoittaa käsikirjoitusta pitkää elokuvaa varten, ja päätti, että hänen lopputyönsä koostuisi pilottimateriaalista pitkää elokuvaa varten. Lopulta hän teki itsenäisen lyhytelokuvan ja Mummola-lyhytelokuvan (2018), joka on eräänlainen esinäytös tälle pitkälle elokuvalle. Sisältö on haettu pitkän elokuvan käsikirjoituksesta, mutta kuvaustapa ja muut käytännön ratkaisut on valittu yksinomaan lyhytelokuvaa varten.

Miltä kohtaamattomuus näyttää

Mummolan keskeinen teema on Kouvon mukaan ihmisten välinen kohtaamattomuus.

Joulunvieton osion avulla tarkastelen, miltä kohtaamattomuus näyttää tässä ja nyt. Tarkastelun kohteena ei ole mikä tahansa perhe, vaan perhe omine tottumuksineen ja tapoineen. Heissä kuvastuva kohtaamattomuus ja puhumattomuus on hyvin suomalainen piirre, johon monet voivat samaistua. Haluan poistaa vähän siitä häpeästä, mikä liittyy esimerkiksi perhejouluihin tai parisuhteen ongelmakohtiin. Jakamalla yksityisiä hetkiä, jotka ovat rikkonaisia ja epätäydellisiä, voimme yhdessä nauraa niille ja huokaista helpotuksesta, että tämä ei ollutkaan jotain, mitä tapahtuu vain meidän perheessämme.

Pitkään käsikirjoitusprosessin aikana Kouvo pohti, pitäisikö mummolaan tulla joku ulkopuolinen kylään, jotta heidän oma kuplansa puhkeaisi ja asiat tulisivat nähdyksi jostain muusta, esimerkiksi hienostuneemmasta keskiluokkaisesta perspektiivistä. Sitten hän ymmärsi, että se ei tunnu oikealta. Elokuvan tulee olla alusta loppuun asti näiden ihmisten, keskittyneenä heidän universuminsa kuvaamiseen, jotta he saavat olla tarinan kuninkaallisia ilman, että esiin tuotaisiin jonkinlaista luokkatietoisuutta ja sitä kautta katsetta ulkoapäin.

En tuomitse alkoholismia ja ihmistä, jolla on alkoholiongelma, vaan käsittelen sitä osana perhettä. Sen myötä nähdään kuinka se vaikuttaa perheeseen, ryhmään. Tarkastelen myös sitä, mitä muut tekevät suhteessa siihen, sillä kaikki ovat osallisia, tavalla tai toisella.

Tilanteissa katsojan mahduttava rako

Leena Uotila valikoitui elokuvaan ensimmäisenä. Uotila suositteli Tom Wentzeliä. Myös Ria Kataja ja Elina Knihtilä olivat Tia Kouvon mielessä, hän tutustui heihin ja he suostuivat heti rooleihin. Jarkko Pajunenkin tuli suosituksen kautta. Lapset castingin ja koekuvausten kautta.

Elokuvan kuvaukset ovat aina vaativat ja ohjaajalle aika raskaatkin. Mutta oli todella ihanaa ja antoisaa päästä vihdoin tekemään elokuvaa, jota olin pitkään työstänyt.

Kouvo näkee ihmisten käyttäytymisessä paljon huumoria. Hänen elokuvallinen tyylinsä on kuvata sitä tietyllä vakavuudella, että se mahdollistaa myös kriittisen tarkastelun. Näin me käyttäydymme, tällaisia me olemme. Hän ei mennyt hahmojen mukaan tunteellisesti ja seurannut heidän emotionaalisia tuntojaan lähikuvien avulla vaan tilanteiden avulla. Se vaati muun muassa paljon suunnittelua ja harjoittelua näyttelijöiden kanssa.

Hyödynsin oppimaani, josta kerroin alussa. Oli tärkeää, että kohtauksiin oli aikaa, jotta niiden rytmi ja yksityiskohdat tulivat halutunlaisiksi. Näyttelijä ei pidä kontrollia itsellään sillä tavalla, että vie kohtausta selkeästi johonkin tiettyyn suuntaan. Vaan että uskalletaan vaan olla. SE luo tunteen, että tilanteissa on katsojan mahduttava rako päästä sisään havainnoimaan ja ikään kuin osalliseksi siitä.

Elokuva kuvattiin Kouvon omassa mummolassa. Se auttoi häntä paitsi suunnittelussa ja kuvauksissa, myös jo käsikirjoitusvaiheessa, sillä tarinan saattoi sijoittaa tuttuun paikkaan. Tarina ja kuvat tulivat yhdeksi ja ne kulkivat saumattomasti.

Riita autotallissa kannustaa keskustelemaan

Mummolan hahmot ovat ihmisiä, jotka aina palaavat kotiin.

On helppoa ratkaista ongelmat ihmissuhteissa niin, että lähdetään pois. Katkaistaan välit, otetaan irtiotto. Elokuvassa tulee esiin se, kuinka hienoa on, että ihmiset eivät anna periksi vaan jatkavat yrittämistä. Ihmisen elämä kun on pyristelyä ja tsemppaamista, joidenkin enemmän kuin muiden. Sitten tulee väistämättä päivä, jolloin joku onkin poissa. Yhtäkkiä elämä muuttuu, mutta jatkuu kuitenkin. Lopulta perhe kokoontuu taas mummolaan. Siinä on mielestäni jotain armollista ja kaunista.

Kouvo luonnehtii Mummolaa hauskaksi, koskettavaksi ja ajatuksia herättäväksi. Hän toivoo, että se kannustaa miettimään esimerkiksi omaa perhettä ja elämää laajemminkin. Hänen tavoitteenaan oli tehdä elämänmyönteinen elokuva, vaikka siinä on myös vakavuutta. Perhe-aihe on hänen mukaansa aina ajankohtainen, koska perhe on yhteiskunnan perusyksikkö ja peilaa yhteiskuntaa monin tavoin.

Vietämme elämästämme suuren ajan perheessä, joten on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mitä kodin seinien sisäpuolella tapahtuu. Tänä päivänä puhutaan paljon parisuhteista. Esiin tulee kaksi parisuhdetta kipupisteineen. Olisi hienoa, jos elokuvan nähtyään ihmiset keskustelisivat vaikkapa Susannan (Ria Kataja) ja Riston (Jarkko Pajunen) riidasta autotallissa. Uskon, että siihen on erilaisia näkökulmia riippuen omista kokemuksista. Rakkauteen kuuluu se, että uskalletaan puhua asioista niiden omilla nimillä.

Elokuva on myös rakkaudenosoitus mummolalle. Kouvolla on kaksi mummolaa, jotka ovat hänelle hyvin rakkaita ja tärkeitä.

Kaikki isovanhempani ovat aina olleet paljon läsnä. Minulla on paljon hyviä muistoja.

Perhesuhteiden ja ihmissuhteiden haasteet universaaleja

Mummola palkittiin vastikään parhaan elokuvan NDR Film Price-palkinnolla Nordic Film Days Lübeck-festivaalilla. Se on elokuvan kuudes palkinto kansainvälisiltä elokuvafestivaaleilta.

On hienoa, että eri maiden festivaalien tuomaristot ovat nähneet elokuvassa tärkeitä teemoja ja halunneet palkita sen. Perhesuhteiden ja ihmissuhteiden haasteet ovat universaaleja.

Lue myös