Moderni myyttinen tarina

Mikko Myllylahti oli saanut edellisen käsikirjoituksensa Hymyilevän miehen valmiiksi ja se oli siirtynyt ohjaaja Juho Kuosmaselle. Eräänä kevätpäivänä Myllylahden tontilta piti kaataa taloa varjostava puu. Hän tilasi paikallisen metsurin hoitamaan homman. Ystävällinen, pyöreäkasvoinen ja iättömän oloinen mies saapui paikalle ja kaatoi puun. Hänen rauhallisuudessaan ja seesteisyydessään oli jotain, joka kiinnosti Myllylahtea. Hän ryhtyi jututtamaan metsuria.

Tunnistin metsurissa pohjoisen ihmistä ja jotain sellaista, jota ei voi selittää. Metsuri oli itseni tavoin kotoisin pohjoisesta, tosin hieman Torniota idempää, Lapin ja Koillismaan rajoilta. Metsurin elämäntarina oli surullinen ja hän oli yksinäinen; perhe oli jäänyt pohjoiseen. Mutta hän tuntui hyväksyvän kohtalonsa eriskummallisella tyyneydellä ja positiivisuudella.

Hänen lähdettyään aloin pohtia hänen kotiseutuaan ja sain vahvan oivalluksen. Tajusin, että miltei kaikki samoilta seuduilta tuntemani miehet olivat samanlaisia: äärimmäisen rauhallisia ja jotenkin kohtaloonsa vakaasti ja ilman marttyyrin viittaa alistuvia. Siinä on jotain hyvin suomalaista.

Moraliteetin sijaan komedia

Tämä erikoinen luonteenpiirre – ja erityisesti sen koetteleminen – alkoi kiehtoa Myllylahtea valtavasti. Aluksi se vei hänet jopa ”laukalle.” Hän ajatteli, että olisi hienoa kirjoittaa tarina. Siitä alkoi kehittyä Metsurin tarinan käsikirjoitus.

Minussa heräsi miltei sadistinen tarve koetella tapaamani metsurin kaltaista kilttiä hahmoa, kokeilla, onnistuisinko lyömään särön hänen outoon uskoonsa. Päädyin ajatuskuluissani niinkin pitkälle kuin Raamatun Jobin tarinaan. Mutta toisin kuin Jobin kertomuksessa, halusin tutkia tätä pitkämielisyydestä ja uskosta kertovan tarinan merkitystä ilman uskonnollista viitekehystä. Mitä tapahtuu jos ”poistamme Jumalan” Jobin kertomuksesta? Mikä saa ihmisen uskomaan, luottamaan ja toivomaan hyvää maailmassa, jossa ei ole mitään sen kummempaa tarkoitusta?

Tunsin myös ahdistusta ja pelkäsin tulevaisuuden epävarmuuden edessä. Koska olen taiteilija ja mielikuvitusmaailmoissani elelijä enkä filosofi, huomasin nopeasti, että käsikirjoituksesta alkoi tulla moraliteetin sijasta komedia. Halusin tehdä myyttisen tarinan, mitä se ikinä tarkoittaisikaan tänä päivänä. Unohtaisin psykologisen realismin, jota on valtaosassa elokuvista. Tutkisin ihmisyyttä paljaana. Elokuvan henkilöt olisivat arkkityyppisiä. Se oli vapauttavaa.

Metsurin tarinaa voikin Myllylahden mukaan kuvailla eksistentialistiseksi mustaksi komediaksi, myös runoilijan komediaksi ja vanhan ajan komediaksi.

Huumori ei ole ilmeistä tai farssimaista. Halusin tehdä elokuvan, joka on samaan aikaan monimerkityksellinen ja suoraviivaisen komediallinen, ja jossa silti tutkin minulle isoja kysymyksiä: onko toivolla vielä sijaa tuhon keskellä? Mikä on ihmisen osa silloin, kun kohtalo astuu peliin? Mitä tarkoittaa ihmisen usko itseensä? Tunsin että minun piti ohjata eikä antaa toiselle ohjattavaksi.

Paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia

Metsurin tarinan rahoittajat ymmärsivät Mikko Myllylahden tavoitteet ja sparrasivat häntä alusta alkaen.

Mielestäni elokuvien teossa on vielä paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia. Mutta Suomessa on vaikeaa päästä tekemään valtavirrasta poikkeavia elokuvia, koska tekeminen on kallista ja satsataan valtavirtaelokuviin. Liian usein tehdään turvallisesti. Tilanne on kuitenkin ollut hyvä jo pitkään siinä mielessä, että kotimainen elokuva on ollut elävää ja katsojat ovat löytäneet sen. Mutta taide-elokuville, eurooppalaistyylisille elokuville on tilausta, monessakin suhteessa. Ulkomailla odotetaan, että Suomesta tulee sellaisia enemmän.

Metsurin tarina on Myllylahden ensimmäinen pitkä ohjaus. Hän on ohjannut lyhytelokuvia. Lyhytelokuva Tiikeri (2018), joka sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlien Kriitikoiden viikolla 2018, avasi hänelle ovia käsikirjoittajana ja ohjaajana. Hänen ohjaajuutensa syntyi toden teolla Metsurin tarinan myötä.

Vahvoja visioita

Metsurin tarinan käsikirjoitus vaati vahvaa ohjauksellista visiota.

Päätimme kuvaaja Arsen Sarkisiantsin kanssa, että emme kopioi muita elokuvia, vältämme suoria referenssejä. Kuten minä, hänkin on tekstilähtöinen, ja ohjaajan näkemys on hänelle tärkeä. Suunnittelimme elokuvaa kuin taideprosessissa: katsoimme maalaustaidetta ja kirjallisuutta, ammensimme ajatuksesta ”mitä tämä on enemmän kuin mitään muuta.” Elokuvan tyyli alkoi löytyä. Näyttelijöiden kanssa se löytyi esimerkiksi niin, että mietimme, pitäisikö dialogia puhekielistää, kuten usein tehdään. Mutta silloin siitä häviäisi olennainen. Näyttelijätkin olivat sitä mieltä, että jos tekstiä muutetaan liikaa, niin kävisi.

Elokuva kuvattiin 35 mm:n filmille, jota harvoin enää käytetään.

Halusimme säilyttää elokuvallisuuden, mutta saada unenomaisuutta ja tuonpuoleisuutta, jonka 35 mm:n filmin käyttäminen mahdollistaa. Sen käyttäminen edellytti muun muassa sitä, että kuvaaminen piti suunnitella tarkasti, ei voinut tehdä nopeasti monella kameralla ja sitten vaan leikata materiaali. Satsaan aina myös leikkaamiseen. Jokaisen leikkauspisteen on oltava olennainen, sillä on aina oltava jokin syy. Ei leikata vain leikkaamisen vuoksi. 35 mm:n filmin innoittamina näyttelijät tekivät huolellista työtä. Se antoi oman lisäjännityksensä, joka oli vain hyväksi.

Myllylahti mietti muun muassa Katkan lyhytnovelleja, joissa on kiehtovaa painostavaa tunnelmaa, omia muistikuviaan Tornionjokilaakson tarinoista, joissa uskotaan noitiin pilke silmäkulmassa, arktisesta hysteriasta ja Palsan maalauksista. Jos elokuvan tarina menee niille tonteille, se on kiinnostavaa, hän ajatteli.

Kaikki toimimaan

Pääosassa metsuri Pepenä on Jarkko Lahti. Elokuvassa nähdään myös Hannu-Pekka Björkman, Ulla Tapaninen, Katja Küttner, Armi Toivanen, Iivo Tuuri ja Marc Gassot.

Roolitin ja koekuvasin itse. Olin yllättynyt, että eturivin näyttelijämme tulivat ensikertalaisen elokuvaan. He suhtautuivat avoimin mielin. Jarkko Lahti oli juuri sopiva päärooliin. Hän on hyvä lukemaan tekstiä, syvällinen ajattelija ja lahjakas teknisesti. Kun valitsin hänet, uskoin jo silloin, että hän pystyy tuomaan elokuvaan sisältöä, joka on tekstissä. Ihailen hänen roolityötään yhä, ihailen kaikkien näyttelijöiden työtä, kun he pystyivät niissä raameissa tekemään suuren työn. Dialogi oli haasteellista, mutta he saivat sen toimimaan, komediallisuuden ja lakonisuuden toimimaan. Olin yhä luottavaisempi siitä kaikesta. Luotimme toisiimme. Ohjaajan ja työryhmän välinen luottamus on yksi elokuvan tekemisen tärkeä perusta. Meillä oli hauskaa. Se oli hyvä merkki.

Pakkanen ja koronarajoitukset asettivat omat haasteensa. Kuvausten päättyessä työryhmälle tuli onnistumisen tunne. He iloitsivat, että olivat selättäneet vaikeudet. ”No, nämä vaikeudet sopivatkin hyvin elokuvan teemoihin”, he totesivat.

Elokuva kuvattiin Kuusamossa ja Puolangalla. Puolanka on tunnettu Suomen pessimistisimpänä kuntana.

Siellä asuvat ihmiset olivat hyvin kiinnostuneita elokuvasta ja halusivat tulla avustajiksi. Avustajista ei siis ollut pulaa.

Toivoa on

Metsurin tarina viestii Mikko Myllylahden mukaan toiveikkuutta, toivon mahdollisuutta. On viestinyt jo alusta asti. Se on komedia, jonka alla on vakava kysymys siitä, miten suhtaudumme vastoinkäymisiin muuttuvassa maailmassa.

Olen aina uskonut että kaikki kääntyy hyväksi. Olen myös runoilija ja runoilijathan miettivät olemassaoloa ja muita isoja kysymyksiä.

Palkittiin Cannesissa

Metsurin tarina palkittiin Cannesin elokuvajuhlien Kriitikoiden viikolla. Se sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2022 Kriitikoiden viikko -sarjassa, johon se valittiin historian toisena suomalaiselokuvana Guled & Nasran (Suomi, Saksa, Ranska 2021) jälkeen.

Valintakomitea valitsi 1100 elokuvasta seitsemän Kriitikoiden viikko -sarjaan. Yksi oli Metsurin tarina.

Lue myös