Nosferatu valkokangas

Maailmassa on rajattu määrä ohjaajia, joiden jokainen projekti on varmasti yksi vuoden elokuvatapauksia. Kolmen aikaisemman pitkän elokuvansa perusteella Robert Eggers on ansainnut tulla nähdyksi yhtenä näistä oman hetkensä merkittävistä elokuvantekijöistä. Erityisesti The Lighthouse (2019) ilmentää harvinaista visiota nykyelokuvassa. Ohjaaja-käsikirjoittajan uutuus Nosferatu on uudelleentulkinta F.W. Murnaun samannimisestä kauhuklassikosta vuodelta 1922, joka taas on epävirallinen adaptaatio Bram Stokerin vampyyritarinoiden kantaisästä, Draculasta (1897).

Tarina on pääpiirteissään sama, jonka kaikki tuntevat. 1800-luvun puolivälissä kiinteistönvälittäjä Thomas Hutter (Nicholas Hoult) joutuu lähtemään kauas sopimuksen allekirjoittamista varten jättäen jälkeensä nuoren ja vaivaantuneen vaimonsa Ellenin (Lily-Rose Depp). Thomas saavuttaa asiakkaansa kreivi Orlokin (Bill Skarsgård) tämän etäisessä linnassa, mutta vanha ja eriskummallinen Orlok onkin kiinnostunut muustakin kuin uudesta kodista. Samaan aikaan valmiiksi heikko Ellen alkaa kokea yöllisiä kohtauksia, jotka eivät ole lääketieteen ratkaistavissa.

Eggers on erikoistunut kauhun taitajaksi, ja osoittaa taas ymmärtävänsä sen salat. Siinä missä kauhuelokuvan kielioppi on ainakin vuosituhannen vaihteesta saakka nojannut pääasiallisesti leikkaukseen kammottavien kuvien odottamattomana paljastajana, Nosferatua leimaa ymmärrys rajauksesta ja kuvasuunnittelusta jännityksen rakentajana.

Kamera pakottaa katsomaan, kun emme halua ja piilottaa sen, minkä tiedämme olevan läsnä. Erityismaininnan ansaitsee saapuminen Orlokin linnaan, jossa vääjäämättömästi eteenpäin liukuva kamera pitää katsojan lukittuna epämiellyttävän tehokkaaseen rajattuun perspektiiviin.

Elokuvan ulkonäkö on myös harkittu ja osaavasti toteutettu. Niin väreistä pyyhitty, että se muistuttaa toisinaan lähes mustavalkoelokuvaa, pimeä todella tuntuu pimeältä ja harvat lämpimät valot sykkivät kylmässä elokuvassa. Kokonaisuutena visuaalinen toteutus on kuitenkin jopa liian tyylitelty. Tietty keinotekoisuus sen täydellisissä, usein steriileissä ympäristöissä syö luonteeltaan alkukanteisen kauhun alkuvoimaista tehoa.

Taitavista näyttelijöistä ei ole pulaa, mutta jotkin suorituksissa tehdyt valinnat kummastuttavat. Depp on pätevä ahdistuneena mutta voimakastahtoisena Elleninä, luotettava Hoult tarjoaa elokuvan kokonaisimman roolisuorituksen, ja Willem Dafoella on selvästi hauskaa professori von Franzin hahmona. Elokuvan suuri kompastuskivi on kuitenkin Skarsgårdin tulkitsema Orlok. Hahmon läsnäolo ei juuri herätä kauhua tai loista omintakeisuudellaan, ja Skarsgårdin käyttämä ääni on suorastaan hassu. Vaikka elokuva tihkuu hetkittäin tunnelmaa, se latistuu aina kun Orlok itse on läsnä.

Eggersin elokuvia ovat temaattisesti hallinneet psykoseksuaalisuus ja myytit. Nosferatu jatkaa niiden käsittelyä, tällä kertaa ne kuitenkin tuntuvat pintapuolisesti käytetyiltä – kauas ei päästä vampirismin perinteisistä seksuaalisen väkivallan ja langenneisuuden konnotaatioista. Kiinnostavia uutuuksia on, kuten Thomasin korostunut joutuminen Orlokin pauloihin. Pintaa syvemmälle ei kuitenkaan päästä, ja lopun käänteet jäävät siksi tuntumaan rahtusen latteilta.

Nosferatu on tyylikäs ja viihdyttävä kokonaisuus, jonka tunnelma tiivistyy hetkittäin aidosti painostavaksi. Kauhuelokuvan nykykentällä se on tervetullut uutuus. Silti se on myös pienoinen pettymys ohjaajansa katalogissa. Eggersin tasoisen ohjaajan toivoisi raivaavan omat polkunsa pelottomasti, kuten hän on aiemmin osoittanut pystyvänsä tekemään, sekä pukemaan myytit ja kuvitellun historian kerrassaan omintakeisesti. Tarkasti ennalta viitoitetun tien seuraaminen jo kerrottujen kauhutarinoiden kontekstissa saa tämän tuotoksen tuntumaan harjoitelmalta seuraavaa suurteosta odotellessa.