Valon valtakunta valkokangas

Sam Mendesin käsikirjoittaman ja ohjaaman Valon valtakunnan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun alun englantilaiseen merenrantakaupunkiin, ja siellä sijaitsevaan upeaan vanhaan elokuvapalatsiin, Empireen. Elokuva on kuvattu Margatessa, Dreamland -elokuvateatterissa, joka avattiin 1923. Nyt rakennus on tyhjillään, mutta säästynyt onneksi purkutuomilta. Englannissa vanhoihin rakennuksiin ei noin vain kajotakaan, jos ne vain onnistuvat saamaan suojelupäätöksen, sillä vanhat suojellut rakennukset eivät ole kunnan, vaan valtion suojeluksessa. Mendesin henkilökohtaiset muistot liittyvät samanlaiseen teatteriin, jossa hän tapasi käydä nuorena asuessaan Brightonissa äitinsä kanssa.

Valon valtakunta on merkkipaalu teatteritaustaisen Mendesin uralla, sillä se on ensimmäinen elokuva, jonka hän on ohjannut omasta käsikirjoituksestaan. Taistelulähetit – 1917 (2019) oli muokattu käsikirjoitus, sekin ensimmäinen jota Mendes oli ollut työstämässä. Mendesille Valon valtakunta on jo viides yhteistyö kuvaaja Roger Deakinsin kanssa, joka sai toisen Oscarinsa edellä mainitusta elokuvasta, alkuperäiseltä nimeltään nasevasti 1917.

Puristaako kriitikoiden kenkä sitten siitä, että kyseessä on Mendesin ensimmäinen oma käsikirjoitus, mene ja tiedä, mutta arvostelut ovat olleet hieman varovaisia, jopa nuivia. Itse en löytänyt mitään nuivaa tai kuivaa huomautettavaa Mendesin haikean nostalgisesta kunnianosoituksesta menneen maailman elämänmenolle ja vanhoille elokuvateattereille, jotka joutuivat väistymään elementtirakentamisen tieltä. Liikaa menetettiin, liian nopeasti. Kaupunkien kulttuurikerrostumat ovat tärkeä asia, jos ei muille niin ainakin kaupunkilaisille itselleen.

Upean roolityön jälleen kerran tekevä Olivia Colman on Hilary, yksi hiljenevän elokuvateatterin henkilökunnasta. Colin Firth on tällä kertaa sivuroolissa teatterin tärkeilevänä pomona, jolla on jonkinlainen seksisuhde Hilaryn kanssa. Teatteriin palkataan uusi työntekijä Stephen (Micheal Ward), joka tumman ihonvärinsä ja karibialaisen taustansa takia saa kokea konkreettisesti englantilaisten rasismin paitsi solvauksina, myös skinien Dr. Martens -saappaiden potkuina.

Henkilökuntaan kuluu myös projektorien käyttäjä, konehuoneen valtias Norman, jota esittää aina yhtä loistava Toby Jones, sekä jokapaikanhöylä ja yleismies Neil (Tom Brooke), jollaista ilman ei yksikään elokuvateatteri pärjäisi.

Olivia Colman näyttelee jälleen samassa elokuvassa Colin Firthin kanssa, edellisen kerran heidät nähtiin yhdessä upeassa Mothering Sunday -elokuvassa (2021). Colin Firth ja Toby Jones näyttelivät yhdessä viime vuosikymmenen parhaimmista elokuvista, Tomas Alfredsonin ohjaamassa John le Carré -filmatisoinnissa Pappi lukkari talonpoika vakooja (2011). Toisilleen tuttujen näyttelijöiden rautainen ammattilaisuus takaa luonnollisen ilmaisun kameran edessä.

Sam Mendesin lähtökohta elokuvalle oli hänen äitinsä mielenterveydelliset ongelmat, kun Mendes oli nuori. Hilary kärsii mitä ilmeisimmin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Litium pitää olon tasaisena, mutta kovien sivuvaikutusten takia se ei tunnu Hilarysta hyvältä vaihtoehdolta. Hilary ihastuu nuoreen Stepheniin ja saa myös vastakaikua tunteilleen. Hän jättää lääkkeet pois ja saa nauttia hetken onnea, kunnes maaninen vaihe iskee päälle. Rakkaussuhteen mahdottomuus näiden kahden välillä ei ole kuitenkaan maailmanloppu, elämä jatkuu, ja elokuvateatterin porukka pitää yhtä.

Valon valtakunta on tasapainoinen draama, joka on tiukasti kiinni 1980-luvun alun englantilaisessa kulttuurimaisemassa. Brixtonin mellakat 1981, jotka levisivät myöhemmin kesällä 1981 muihinkin kaupunkeihin, valkoisen ylivallan edustajien nousu ja skinit, Suomessakin aikoinaan suosittujen bändien kuten Bad Mannersin ja Madnessin ska-musiikki, rude boy -meininki, ja taustalla vaikuttava rautarouva Thatcher, jonka talouspolitiikka tiesi lisääntyvää eriarvoistumista, ja sitä kautta lisääntyvää eri väristen ja eri sosiaaliluokkia edustavien ihmisten kahtiajakoa Britanniassa.

Valon valtakunta iskee samaan nostalgiasuoneen kuin Spielbergin The Fabelmans (2022) tai Tornatoren Cinema Paradiso (1988). Kuin varkain itse vanhasta upeasta teatterista, Empirestä, tulee olennainen elementti Valon valtakuntaa, kuin yksi henkilökunnan jäsen. Vanha elokuvapalatsi ei suostu olemaan pelkkä kulissi, se haluaa olla ihmisten paikka, tunteiden palatsi. Vanha teatteri tuntuu suojelevan omaa porukkaansa, pitävän heitä vielä hetken turvassa pahalta maailmalta. Moderni maailma uhkaa lähellä väijyvän, betonibrutalismia edustavan kerrostalon muodossa.

Riippuu tietenkin katsojan iästä, millaisia nostalgian tunteita kokee nähdessään vanhan upean teatteripalatsin, mutta ainakin itselleni nousivat vahvasti mieleen Turun entisten teattereiden tuoksut ja tunnelma. Teatterit tuntuivat ennen olevan yksilöitä. Muistan vieläkin, miten Turun Dominon projektorin käyttäjä, Reino Vahteri esitteli mahtavia koneita innokkaalle Turun Elokuvakerhon jäsenelle, joka ihmetteli projektorissa palavia hiiliä. Nuo samat projektorin hiilet esittelee Valon valtakunnassa koneenkäyttäjä Norman nuorelle Stephenille.

Jouko Aaltosen ohjaama, YLE Areenastakin löytyvä Tunteiden temppelit (2015) näyttää konkreettisesti vanhojen elokuvateattereiden maailman ja muistuttaa myös siitä, miten paljon menetettiin modernisaatiovimman ja ahnaiden grynderien paiskatessa kättä korruptoituneiden kunnallispoliitikkojen kanssa. Turkulaiset voivat muistella vanhoja teattereitaan kirjan Pajasta palatsiin – Turun elokuvaelämän historia (1997) parissa.