La Chimera – sielujen aarteet valkokangas

Saksalais-italialaiset sukujuuret omaava käsikirjoittaja-ohjaaja Alice Rohrwacher on sijoittanut uuden elokuvansa La Chimera – sielujen aarteet tapahtumat 1980-luvun Italiaan, Toscanan maakuntaan. En tiedä miksi ennakkotiedoissa on korostettu juuri 80-lukua, sillä en huomannut siihen juurikaan viitattavan. Ehkä soundtrackilla sitten soi jokin aikakauden italodiskon helmi, joka on kaikille italialaisille tuttu. Ohjaaja on itse kotoisin Toscanan seudulta, joten hänellä on varmasti ollut selkeä visio siitä, miltä ihmiset ja maisema ovat vaikuttaneet 1980-luvulla.

1980-lukua muisteltaessa nostetaan usein esiin olkatoppaukset, aerobic-jumppavideot ja Wall Street -tyyppinen överiksi vedetty mammonan palvonta. Tällaiseen helppoon kikkaan ei Rohrwacher onneksi sorru. Aikakausien kokeminen ja muisteleminen on hyvin yksilöllinen kokemus, muuttujina ikä, raha, yhteiskunnallinen asema, maantiede, terveys, uskonto ja lukemattomat muut asiat.

Rohrwacher on itse kertonut, että La Chimera ei ole tippaakaan nostalginen elokuva, vaan se kertoo yhteisestä muistista ja ajan kerrostumista. Koska elämme visuaalisessa kulttuurissa, voivat meille syötetyt kuvat aiheuttaa tietenkin myös valemuistoja, jotka alkavat peittää todellisia muistojamme sumuun ja tuottaa kulttuurillisia hallusinaatioita esimerkiksi siitä, miltä 1980-luku näytti ja kuulosti.

Inspiraation lähteeksi Rohrwacher on maininnut 1800-luvun kirjallisuuden ja aikakauden levottomat etsijät, etenkin britit ja saksalaiset, jotka kiersivät Italiaa. Jotain kovin kirjallista hänen uusimmassa elokuvassaan onkin. Kiinnostus antiikkia ja sen arkkitehtuuria ja taidetta kohtaan alkoi nostaa päätään länsimaisen eliitin parissa jo 1600- ja 1700-luvuilla, jolloin jokaisen monarkin piti saada ryövättyä Italiasta omat veistoksensa.

Eliitti lähetti poikiaan Italiaan ja muuallekin niin sanotuille suurille matkoille miehistymään ja oppimaan, ja saamaan siinä sivussa kupan. 1800-luvulla myös intohimoiset harrastaja-arkeologit alkoivat koluta antiikin maailmaa. Valitettavasti metodit olivat usein melko brutaaleja. Nykyään 1800-luvun arkeologeja pidettäisiin lähinnä rosvoina. British Museumissa voi käydä ihailemassa antiikin aarteita.

Elokuvan keskiössä on englantilainen Arthur (Josh O'Connor), jonka taustoista ei anneta sen enempää tietoa. Elokuvan alussa Arthur on vapautunut vankilasta, jonne on joutunut jäätyään kiinni antiikkiaarteiden ryöväämisestä etruskihaudoista. Tapaamme vaaleaan pellavapukuun pukeutuneen Arthurin junassa, kun hän matkaa kohti tuttua seutua, jossa rosvokaverit jo kovin kaipaavat aarteiden luo johdattavaa ystäväänsä.

Arthurilla tuntuu olevan maaginen kyky löytää etruskihaudat, joita ahne rosvojoukko surutta ryöstää ja häpäisee. Sieluille annetut lahjat myydään pikkurahasta isommalle roistolle Spartacolle (ohjaajan sisko Alba Rohrwacher). Ökyrikkaat antiikkiesineiden keräilijät ostavat lopulta väärennetyillä sertifikaateilla varustetut esineet kovaan hintaan, eli homma toimii kuin palmuöljy- ja jalopuukauppa nykyään.

La Chimera on tyylilajien sekoitus, valitettavan ylipitkä sellainen. Puoli tuntia pois kestosta, niin jännite olisi säilynyt paremmin loppuun saakka. Itselleni jäi sellainen tunne, että elokuvan käsikirjoittaneella Alice Rohrwacherilla on ollut selkeä visio alussa, hän on aloittanut yhtä tarinaa, joka taasen on johtanut uusiin suuntiin ja oivalluksiin, ja tämä näkyy fokuksen katoamisena. Toisina käsikirjoittajina ovat toimineet Carmela Covino ja Marco Pettenello.

Elokuvan yhteydessä on mainittu niin romanttinen draama kuin komediakin, joka ei itselleni avautunut. Tämä saattaa selittyä italialaisen tapakulttuurin ja italian kielen tuntemisen puutteella. Toisaalta se, että elokuva pakenee määrittelyjä, ei ole useinkaan huono asia, päinvastoin. Jotain taustoitusta Arthurin aikaisemmalle elämälle olisin kuitenkin kaivannut. Onko Arthur tullut Italiaan alun alkaenkin epätoivoisen rakkauden perässä?

Itse löysin elokuvan käsittelemistä teemoista, etenkin tavoittamattoman etsinnästä, viittauksia Kuningas Arthurin myyttiseen legendaan, onhan elokuvan päähenkilökin nimeltään Arthur, ja vieläpä britti. Rähjäinen rosvoporukka, varsinainen sortin sakki, on tässä tapauksessa vähemmän jaloja ja hyveellisiä Kuningas Arthurin ritareita. Heidän Graalin maljansa on itsekäs helpon rahan tavoittelu hautoja ryöstelemällä, Camelot on siellä missä viinipullo aukeaa.

He heijastelevat ajan, tässä tapauksessa modernin länsimaisen ajan, henkeä, josta puuttuvat suuret kertomukset, ihanteet. Joskus on helppo unohtaa, että jo muinaisessa Egyptissä ryöstettiin hautojen aarteet heti, kun hauta oli sinetöity. Mika Waltarin ajatus Sinuhe egyptiläisessä (1945) oli, että ihminen pysyy samana, vaikka aikakaudet ja kulttuurit katoavat.

Kuningas Arthurin legendoissa tämän ritarien toiminta ei aina ollut kovin jaloa ja pyyteetöntä, vaikka se sellaisena ehkä esitettiinkin. Tarkoitus pyhitti keinot, ja Sir Lancelot ei millään kyennyt pitämään näppejään erossa Arthurin muijasta. Modernissa kirjallisuudessa aiheeseen tarttui Kazuo Ishiguro Nobel-palkitulla teoksellaan Haudattu jättiläinen (The Buried Giant, 2015). Sen teemoina olleet aika, muistot ja muistojen katoaminen ajan sumuverhoon, Avalonin usviin, ovat olleet varmasti Alice Rohrwacherin mielessä hänen käsikirjoitettaessa uusinta elokuvaansa.

Arthurin välähdyksenomaisissa, hienosti kuvatuissa muistoissa hänen kauan sitten menetetty rakkaansa kylpee eteerisessä valossa, ikuisesti nuorena, puhtaana, kauniina, muuttumattomana, täydellisenä, ylimaallisen rakkauden ideaalina. Arthur tavoittelee tätä kangastusta. Josh O'Connor tekee upean roolisuorituksen Arthurina, joka on sielultaan rikkinäinen, haavoittunut, ontto sisältä.

Graalin malja symbolisoi etsintää, usein tavoittamattoman kohteen tavoittelua, illuusiota ylimaallisesta, pyhästä. Eräs parhaista – ainakin hauskimmista – versioista Kuningas Arthurin ritareiden ravaamisesta ympäri maita ja mantuja Graalin maljan perässä on Monty Python and the Holy Grail (1975). La Chimera – sielujen aarteet -elokuvan Arthurin Graalin malja on kadonnut rakastettu Beniamina, jota tämä haikailee, vaikka eräs elokuvan hahmoista kertookin tytön kuolleen jo aikaa sitten.

Beniaminan idealisoitu haavekuva on eksyneen oloiselle Arthurille pakkomielle, joka estää tätä huomaamasta todellisen, maallisen rakkauden mahdollisuutta. Arthurin suojelija, jo hieman vanhempi oopperadiiva Flora (Isabella Rossellini) antaa vielä laulutunteja, lähinnä sen takia että saa pitää oppilastaan Italiaa (Carol Duarte) piikanaan. Italia hyväksyisi haahuilevan, lusimassakin olleen tyhjäntoimittaja Arthurin miehekseen, mutta Arthurilla on oman, sumuisen henkilöhistoriansa kätköissä kuva ylimaallisesta rakkaudesta. Hän kieltäytyy Italian konkreettisesta, maallisesta rakkaudesta, ja valitsee katoavan muiston jahtaamisen.

Rohrwacher käyttää 16-millistä filmiä jaksoissa, jotka kommentoivat muistia ja muistamista. Tämä muistuttaa Mark Jenkinin upean Enys Men -elokuvan (2022) tapaa kuvata aikaa, ajan kerrostumia ja muistamista. Lintuparvet voivat olla ohjaajan tietoinen ajan kerrostumien kuvaus, olivathan yli lentävät linnut etruskien ennustajille tärkeä väline tulevan ennakoinnissa. Tämä voi olla tietenkin omaa ylitulkintaani, mutta historian kerrostumat ovat elokuvassa kyllä näkyvissä, etruskihaudat maan alla, rujot modernit rakennukset, kuten voimalaitos, hautojen päällä.