Ohjaaja Ilkka Järvi-Laturilla on nyt takanaan pitkä ja Suomen oloissa ehkä poikkeuksellisen monikansallinen yhteistyöproduktio, joka nyt ensi-iltansa kynnyksellä, valmiina elokuvana, kantaa nimeä Historiaa tehdään öisin / History is Made at Night. Elokuva saa ensi-iltansa Suomessa 22. lokakuuta. Sitä ennen se on nähty julkisesti vain Toronton elokuvafestivaaleilla ja Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin päätöselokuvana. Tampereen kautta Stillerin kuvauksiin kiirehtinyt Järvi-Laturi ehti piipahtaa ohimennen myös Turussa promotoimassa uutta elokuvaansa ja vieläpä ilmeisen hyvissä tunnelmissa.

– ”Nyt on hyvät kutinat persseessä. Aika lailla naurettiin tuolla maailmalla ja nyt kun on katsellut sitä Helsingissä parin yleisön kanssa, niin semmoinen tuntu on, että kotimaisuusaste on sillä tavalla korkea, että se toimii hyvin täällä.”

Ja hyvin varmasti toimiikin. Vaikka elokuvassa puhutaankin englantia ja tarina rönsyää myös Suomen rajojen ulkopuolelle, niin suomalaisuus on hyvin esillä muun muassa Koskenkorvan, avantouinnin ja saunan merkeissä. Suomalaisuus oli vahvasti läsnä. Kuvausryhmä oli tosin kaksi kertaa suurempi ja monikansallisempi kuin normaalisti suomalaisessa elokuvanteossa, mutta kotimaisuusaste oli ryhmässä korkea. Tiimin kokoa Järvi-Laturi ei kuitenkaan pidä oleellisena elokuvanteossa.

– ”Tärkeät asiat pysyvät samana riippumatta siitä, mikä sen tuotannon koko on, koska homma on kuitenkin näyttelijöitä kameran edessä. Se, montako rekkaa oli kuvauspaikan ulkopuolella, on vähemmän tärkeää.”

Suurempi kuvausryhmä on myös hierarkkisempi ja järjestäytyneempi. Sitä sen on myös oltava, jotta jotain saadaan aikaiseksi. Järvi-Laturi kuitenkin korostaa, ettei Historiaa tehdään öisin ollut vielä mikään studioluokan elokuva, joka olisi tuottajansa näköinen elokuva. Päinvastoin, kyseessä on ohjaajan elokuva eikä vielä oltu missään Kalifornian mallissa, Järvi-Laturi hymyilee.

– ”Niin kai sitten Kaliforniassa käy, että monet elokuvat ovat ensisijaisesti tuottajansa ja sitten näyttelijöidensä, ja ohjaaja palkataan joskus kaksi viikkoa ennen kuvausten alkua, kun jonkun täytyy vähän ohjatakin.”

Romanttinen jännäri

Hienoinen hymy säilyy ohjaajan kasvoilla, kun kysymys siirtyy hänen elokuvansa päätähtiin, kansainvälisesti hyvin tunnettuihin Bill Pullmaniin ja Irène Jacobiin.

– ”Bill oli ensimmäinen valinta tähän rooliin. Tarjosimme sitä hänelle heti, kun olin tullut kyytiin mukaan. Minulla on yhteisiä kavereita Billin kanssa, joten hän tunsi minut ja minä hänet. Ja kaikki sujui onnellisesti, koska hän piti käsikirjoituksesta.”

Kokonaisuudessaan elokuvan casting on ohjaajan mukaan laaja paletti ja näyttelijöitä etsittiin monista eri maista, jopa Ruotsistakin. Irène Jacobia haettiin vähän kauemmin. Niin venäläisiä kuin kaiken sortin tyttöjä mietittiin, mutta päätyminen lopulliseen ratkaisuun oli selkeä.

– ”Sekä Irènen että itse asiassa muiden näiden meidän venäläisten roolien osalta oltiin tyytyväisiä siihen, miten venäläisiä ranskalaiset itse asiassa ovatkaan. Selvästi venäläisempiä kuin esimerkiksi suomalaiset tai englantilaiset.”

Elokuvan Historiaa tehdään öisin voi mieltää niin romanttiseksi komediaksi kuin jännäriksikin. Ohjaaja Järvi-Laturin mielestä se on molempia eli romanttinen jännäri.

– ”Minulle romantiikka on tässä tärkeämpi, koska tietyllä tavalla se elokuvan tunnekaari on kuitenkin Billin ja Irènen suhteen varassa. Ja tämä action-tavara on siinä ikään kuin suolana kakussa.”

Vaikka molemmat, Bill Pullman ja Irène Jacob, ovat parisuhteissaan vakiintuneita, niin heidän keskinäinen kemiansa tuntui toimivan hyvin. Järvi-Laturin mukaan varsinaista ’affairia’ ei kuvauspaikalla tietystikään nähty, mutta mukavasti pääosaparilla sujui keskenään.

Kotimaisuus ja kansainvälisyys

Ohjaajana Järvi-Laturi vaikuttaa jossain määrin seurailevan Kaurismäen veljesten kaltaista tietä. Ainakin periaatteessa, sillä Järvi-Laturin elokuvat, kuten Kotia päin ja eritoten nyt Historiaa tehdään öisin, ovat kansainvälisesti nähtyjä, mutta silti suomalaisen oloisia. Suomalaisen elokuvan viime vuoden nousun Järvi-Laturi ei kuitenkaan suoranaisesti katso johtavan kotimaisen elokuvan kansainvälistymiseen.

– ”Se, miten yhtäkkiä kotimaiset elokuvat menestyvät täkäläisissä teattereissa, ei vielä ole heijastunut kai siihen, että ne välttämättä menisivät ulkomaisiin teattereihin. Enemmänkin on kysymys jostain sellaisesta, että on onnistuttu tarttumaan Suomen kansaa kiinnostaviin aiheisiin ja tehty hyviä filmejä niistä.”

Vaikka elokuvafirmojen puhelinvastaajat Helsingissä tätä nykyä solkkaavatkin englantia, niin Järvi-Laturin mukaan ei suomalaisuudesta kumpuavista elokuvista välttämättä juonnu kansainvälistä huomiota saavia elokuvia.

– ”Itse asiassahan ei kannata pohtia tätä asiaa kansallisuuskysymyksen kannalta vaan tehdä hyviä elokuvia, koskettavia tarinoita ihmisistä.”

Keski-ikäistä ihmistä, varsinkaan naista, nähdään harvemmin elokuvan pääosassa. Vielä harvemmin elokuvan tarina keskittyy nimenomaan keski-ikäiseen naiseen ja tämän ongelmiin. Samaa mieltä on Rakkaudella, Maire elokuvan ohjaajakin, Veikko Aaltonen. Elokuvissa käy eniten 15-20-vuotiaita nuoria, jotka myös tuovat elokuvalle rahaa, mutta elokuvissa käy myös muita ihmisiä, jopa keski-ikäisiä ihmisiä ja Aaltosen mukaan Rakkaudella, Maire on tehty juuri aikuisille:

– ”Keski-ikäisiä naisia on jumalaton määrä tässä maassa ja maailmassa ja he tätä maailmaa eteenpäin vievät. Kyllä he ansaitsevat myös päästä elokuvan päähenkilöiksi.”

Rakkaudella, Maire sopii myös nuorten katsottavaksi, vaikka aihe ei heitä ensisijaisesti kiinnostaisikaan. Päinvastoin nuoret, joilla on äiti kotona, voivat myös paeta koko teemaa. Aaltosen mielestä on hyvä kertoa sellainen tarina, jossa kerrotaan keski-ikäisestä, naisesta, joka elämässään on siinä vaiheessa, että on joko aika luovuttaa tai ottaa elämä haltuun.

– ”Siitä tilanteesta lähdetään liikkeelle. Eletäänkö omaa elämää, eletäänkö todellisuudessa, mitä tehdään? Tartutaanko johonkin elämän valheeseen vai ei?”, kiteyttää Aaltonen.

Koomikko on parhaimmillaan tragediassa

Eeva Litmanen tekee vakuuttavan roolityön elämän tilanteensa kynnyskysymyksiä kohtaavana Mairena. Litmanen oli ollut heti ohjaaja Aaltosen mielessä ja mielikuva pääosan esittäjästä selkeni lopullisesti, kun hän oli käynyt katsomassa Eevan tähdittämän teatteriesityksen ja tavannut tämän henkilökohtaisesti.

– ”Eeva on loistava komedienne, jolla on komediatyöskentelyyn liittyen loistava rytmitaju ja elokuvan tekemisessä juuri rytmitaju on hirveän olennainen.”

Aaltonen alleviivaa, että myös Chaplin ja Pellonpää olivat loistavia komiikan tekijöitä, mutta tekivät parhaat roolisuorituksensa tragedioissa.

– ”Tragediassa koomikko on hyvin vahvoilla ja ehkä sen takia, että komiikan tekeminen on kaikkein vaikeinta.”

Aaltosen mukaan Litmanen ei ole sellainen näyttelijä, jolle vain sanotaan, että tee niin ja niin, vaan hän tulee mukaan prosessiin. Litmasella on vahva itsetunto ja hän toi tähän sellaista lisää, jota ei välttämättä olisi löytynyt Veikko Aaltosen päästä.

– ”Elokuvan tekeminen on aina mielenkiintoisempaa, jos näyttelijä antaa oman luovan panoksensa siihen ja sen Eeva tekee!”

Yksinäisyys ja alkoholismi

Rakkaudella, Maire käsittelee vakavalla otteella yksinäisyyttä ja alkoholismia. ”Herranen aika!”, huudahtaa Aaltonen ja jatkaa,

– ”Yksinäisyys ja alkoholismi ovat kammottavia ongelmia tässä maailmassa. Meillä Suomessa alkoholismi on vielä usein tapa paeta yksinäisyyttä.”

Yksinäisyyden Aaltonen mieltää runoilijan sanoin, yksi olet sinä ihminen kaiken keskellä yksin, filosofiseksi kysymykseksi:

– ”Ihminen ei voi elää yksin. Ihmisen elämä on elämää ja ihminen toteuttaa oman olemassaolonsa vasta suhteessa muihin ihmisiin. Ja juuri tätä yhteyttä muihin ihmisiin Mairekin hakee.”

Keski-ikäisissä naisissa ja miehissä on yhtä paljon niitä, jotka tuntevat valtavaa yksinäisyyttä ja ihmisen kaipuuta avioliiton sisällä. Aaltonen ei usko siihen, että ihmiset voivat kasvaa erilleen. Hänen mielestään ihmiset voivat kasvaa vain yhteen, sillä se on paljon uskottavampaa.

– ”Silloin kun ihmiset eivät kasva yhteen esimerkiksi pitkässä avioliitossa, miten kaikkein kauneimmillaan voi käydä, niin se on kammottavaa, koska silloin pitäisi löytää se yhteen kasvaminen jostain muualta.”

Myös naisista voi tulla väkivallan tekijöitä

Ahdistus ja yhteiskunnan yleinen välinpitämättömyys ovat eräitä merkittävimpiä syitä väkivallan tikittävään aikapommiin. Aaltosen mukaan ahdistus ja myös yleinen välinpitämättömyys syntyvät meidän maailmastamme, jossa mm. koko perheinstituutio on muuttunut.

– ”Ihmisistä ei välitä enää kukaan, nyt kun ei enää yhteiskuntakaan välitä saati sitten lähellä olevat ihmiset, ja kyllä se ajaa ihmisiä äärimmäisiin tekoihin. Se ajaa ihmisiä ahdistukseen, alkoholismiin ja vaikkapa väkivaltaan. Se ajaa myös naisia väkivaltaan.”

Totuus on osoittautunut viime aikoina taas tarua ihmeellisemmäksi. Aaltonen mielestä todellisuutta pitääkin verrata elokuvaan, vaikka elokuva onkin vain todellisuuden peilikuva, oma todellisuutensa.

– ”Sen voin sanoa ihmisille, että todellisuudessa Suomessa tai muuallakin tapahtuneet oikeat, sanotaan vaikka naisten aggression ilmaisut tai väkivallan teot, niin niillä ei ole ollut mitään tekemistä tämän jutun kanssa, eli eivät ne olleet lähtökohtanakaan.”

Ohjaaja-näyttelijä-jalkapalloilija-äijä-legenda Åke Lindmanin uutuusfilmi Lapin kullan kimallus pohjaa tositarinaan, mutta sekoittelee surutta mukaan keksittyäkin. Samaa metodia mies on käyttänyt aiemmissakin töissään, muun muassa televisiolle tehdyissä suursarjoissa Myrskyluodon Maija ja Vihan päivät. Lindman ei kuulu niihin vanhakantaisiin, jotka vaativat historian ja tarinankerronnan pitämistä erillään.

– En mä semmoista ymmärrä ollenkaan. Musta on ihan äärimmäisen kiehtovaa ottaa historiasta joku aihe, ja ihmisiä, jotka on oikeasti olleet olemassa, ja keksiä itse lisää. Kai se on tästä näyttelijätaustastanikin tullut. Sen tietää, että tosikin historian henkilö on lopulta näyttelijän mielikuvituksen luomus kuitenkin. Ja eihän sen ole tärkeintä olla totta, sen pitää olla todentuntuista. Mulle on A ja O kertoa ihmisistä todentuntuisia tarinoita ihmisille.

Tarinankerronnan lisäksi Lapin kullan kimallukseenkin kuuluu tietysti juonen rinnalla ja siitä riippumattakin virtaava kuvallisen loiston taso. Suomalaisittain suuri budjetti taisi mahdollistaa epookin ja luonnon luontevan välittymisen filmille?

– Tuleehan siinä kaupan päälle tuo luonnon hehku, ohjaaja mietiskelee.

– Mutta mun ajatuksissa se tulee nimenomaan kaupan päälle, se Lapin raakuus ja voimakkaat piirteet. Tykkään kyllä luontoa kuvata, ja toivottavasti se näkyy. Aiemmissa töissä olen muun muassa järvi-Suomea kuvannut, ja se on taas paljon lempeämpää.

Elokuvan suhteellinen hintavuus ei ollut tuotantoryhmälle yllätys.

– Lapin olosuhteethan siinä maksoi, ja kyllä se tiedettiin, senhän takia se niin moneen kertaan jäikin! Lappi on niin kaukana ensinnäkin, siihen tulee kaikki kuljetukset, hotellit, päivärahat.

Suomalaisen elokuvan vanhemmalle valtiomiehelle paljon puhuttu kotimaisen tuotannon nousukausi on mannaa.

– Olen siitä aivan äärimmäisen tyytyväinen, äärimmäisen iloinen. Ja totta kai, kyllähän sitä nyt toivoo, että tämänkin ihmiset ottaisivat omakseen. On tässä riskejäkin otettu ja velkaakin jonkin verran on. Ei paljon, mutta on nyt kuitenkin.

Lindman on todennut teoksensa kertovan ikuisesta unelmasta saada parempi elämä. Mies myöntää kullanhimoteeman yleismaailmallisuuden, mutta haluaa myös korostaa historiallisen tilanteen erityisyyttä.

– Se ryntäys ja se kaikki vimma pitää nähdä nälkävuotta vasten. Sitä ei helpolla tavoita sitä inhimillisen puutteen ja kurjuuden määrää, pitäisi tietää historiasta niin tarkasti. Elokuvassa vaan vilahtaa jotain lukuja, vaikka kaksi tuhatta markkaa. Helposti ajattelee, että mikä summa se nyt on, mutta se oli omaisuus silloin. Kyllähän minä itse tiedän, kun olen tätä varten perehtynyt, mutta sitä voi olla vaikea niin äkkiä katsojan laskea, ohjaaja summaa.

– Onhan Lapissa muuten elämäntapahuuhtojia nykyäänkin, mutta nyt sinne tullaan perheen kanssa asuntovaunulla käymään. Ei siitä saa samaa kuvaa.

Miten Åke Lindman sitten, historiankirjojen lukemisen lisäksi, perehtyy kuvien takaisiin asioihin? Millä keinoin oikea ihminen säilyy tarinan aiheena?

– Mä kun olen aina urheillut ja olen hyvässä kunnossa vieläkin, niin kierrän paljon ihan jalkaisin kyselemässä ja katselemassa ja juttelemassa, hymähtää maajoukkueen vanha kovaluinen puolustaja.

Kaurismäen veljeksistä vanhempi eli Mika on tehnyt elokuvan Enkelten kaupungista ilman kaupungille tyypillistä hattara-glamouria. Richard Raynerin vuoden 1988 hittikirja on antanut antoisat lähtökohdat tutkailla tuon onnistumisten tyyssijan epäonnisimpiakin puolia. Arkisesta näkökulmasta löytyy aika raakakin todellisuus, jossa Los Angelesissa eletään. Toki hyvätkin puolensa kaupungilla on, toteaa Kaurismäki, sillä siellä on paljon työtä ja monet todellakin menestyvät.

Elokuvansa Kaurismäki sanoo olevan niin Hollywood- kuin menestystarinakin, mutta ennen kaikkea se on rakkauden menestystarina.

– Kaikki nivoutuu ja liittyy rakkauteen. Rakkaus – miten se nyt sanotaan – rakkaus tai sen puute tai mikä tahansa vaikuttaa siihen mitä elämässä tekee.

Ja LA Without a Map on ensisijaisesti Boy meets Girl -juttu eli rakkaustarina. Rakkaushan on niitä elämän perusmoottoreita, joka ylipäätään vie elämässä eteenpäin. Elokuvassa tämä perusmoottori vie pääosakaksikon aina onnelliseen loppuun asti, vaikka matkalla omat vaikeutensa ovatkin. Mutta menestyksellähän on, myös rakkaudessa, aina hintansa. Kun tällaiseen menestystarinaan saa sitä tiettyä maanläheisyyttä, ollaan lähellä todellista onnistumista.

Kaurismäki haluaakin tähdentää, että lähes kaikki hänen roolihahmonsa ovat outsidereita, mutta eivät kuitenkaan luusereita. Mika sanookin hakevansa tilanteita, jossa tulee konflikti päähenkilön ja sen ympäristön kanssa, missä tämä kulloinkin on, sillä tällöin hän pystyy käsittelemään laajempiakin aiheita realistisesti ja maanläheisesti.

– Ei minua oikeastaan kiinnosta sellaiset täysin mielikuvitushahmot. On niitä joskus kiva kankaalta katsella, mutta itseäni ne eivät kiinnosta niin paljoa, että lähtisin tekemään elokuvaa sellaisista jutuista. Haluan aina kertoa elämänläheisistä asioista, sellaisista tavallisista, jotka voisi tapahtua kenelle tahansa, kuten tässä elokuvassa. Se on se, joka kiinnostaa minua enemmän.

Työrauha

LA Without a Map on kansainvälistä tuotantoa ja siinä on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Suomessa pystyy säilyttämään otteen ja kontrollin kaikkiin tekemisen vaiheisiin, kun taas kansainvälisessä elokuvanteossa on selkeä työjako ja hierarkia. Vaikka LA Without a Map ei kansainvälisessä mittapuussa ollut mitenkään iso produktio, oli se iso Kaurismäelle.

– Tämänkin kokoisessa jutussa alkoi huomaamaan, ettei voi vaikuttaa ihan jokaiseen asiaan. Se on iso ryhmä, jossa kaikki tekee jonkunlaisia ratkaisuja, joista ei itse välttämättä aina tiedä. Minulla oli tuossa niin iso ryhmä etten tiennyt edes kaikkien nimiä. Sen sijaan Suomessa tiedän jokaisen – tunnen henkilökohtaisesti.

Kaurismäen mukaan elokuvan teko on Suomessa myös intiimimpää ja monessa mielessä luovempaa ja hauskempaakin, vaikka rahaa onkin vähemmän. Mutta tällaisen elokuvan teossa on oltava rahaa ja suurempi tuotantokoneisto antaa myös paremman työrauhan. Jos Suomessa tuottaa elokuvaa, niin energiaa kuluu kaikkeen ja aikaa ohjaustyölle jää vähemmän.

– Sain tässä aika hyvän työrauhan näyttelijöiden kanssa, jota minulla ei aiemmin ole ollut. Se on ilmeisesti yksi suuremman koneiston tarkoitus, antaa ihmiselle työrauha.

Dead Man puhuttelee

Mika Kaurismäki tuntee Johnny Deppin jo vuosien takaa, joten ei ollut ihme, että mies nähtiin mainiossa cameo-roolissa. Depp oli kuullut Mikan produktiosta ja ottanut itse jo varhaisessa vaiheessa yhteyttä ilmaisten halunsa olla mukana. Jo Raynerin kirjassa on mukana vastaava Hollywood-hahmo, Jack Nicholson, mutta Kaurismäki halusi ajankohtaistaa tarinaa.

– Minulle Johnny Depp on sellainen Hollywood-hahmo, joka edustaa Hollywoodia tietyssä mielessä parhaimmillaan. Hän on hyvin maanläheinen ja tekee omat ratkaisunsa ja on silti suuri tähti, eikä luovuta elämäänsä minkään agentin käsiin.

Ja hyvin Kaurismäki oli Deppin hahmon elokuvaansa ideoinutkin. Jim Jarmuschin Dead Man -elokuvan julisteesta mies puhuttelee tarinan päähenkilöä Richardia, joka on hautausurakoitsija.

Deppin lisäksi hyvin tunnistettavaa iloa elokuvaan tuo Leningrad Cowboys, jota Kaurismäki ei ollut ottanut mukaan pelkästään ängetäkseen elokuvaansa väkisin jotain suomalaista, vaan siksi, että jo alkuperäisessä tarinassa esiintyy yhdessä kohtauksessa omituinen bändi ja mikä bändi olisi Leningrad Cowboysia kummallisempi.

– Tietenkin ajattelin, että mikä sen visuaalisempi tai kummallisempi bändi voi olla kuin Leningrad Cowboys. Siitä se lähti, sillä he sopivat hyvin elokuvan henkeen. Se, että he ovat suomalaisia ja kavereita, oli plussaa, mutta mitään suomalaista en halunnut ympätä mukaan väkisin. Sanotaan, että sellaista grazyä ja absurdia ilmapiiriä he elokuvassani korostavat.

Andy McCoy on suomalainen rock-legenda, jonka passissa lukee Antti Hulkko ja syntymäpaikka on Pelkosenniemi Suomi-Finland. Hanoi Rocksin myötä kuuluisuuteen nousseesta kepinheiluttajasta on nyt tehty oikein elokuva, uskokaa tai älkää. Produktion ohjaimista löytyy Pekka Lehto, joka on tehnyt jotain sellaista mikä paperilla näyttäisi pelkältä skeidalta. Elokuva Hulkon Antista on jotain aivan muuta kuin elokuva Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta, vaikka molemmissa tämän vuoden musiikkielokuvissa nähdäänkin pääosissa suomalaisen viihdemusiikin elävät ja kuolleet legendat. Andy McCoy a true story eli The Real McCoy ei ole oikein dokumentti kuin ei elokuvakaan. Kaipa se elokuvan markkinoinnissa käytetty lajitelma ’fiktiivinen dokumentti’ lähentelee parhaiten elokuvan luomaa tunnelmakokonaisuutta.

Lehdon parivuotinen Hulkko-odysseia saatetaan yleisön nähtäville vuosituhannen viimeisenä epäonnen perjantaina eli kolmantenatoista päivänä elokuuta armon vuonna 1999. Yleisöä Lehto ounastelee Real McCoyn keräävän 40–50 000. Hieman varovaiseltahan arviolta tuo kuulostaa, kun Suomi-elokuva muutenkin porskuttaa suosionsa huipulla ja päätähtikin on oikein rock-legenda. No – hyvähän se on pitää jalat maassa, kun elokuvan ulkomaanlevityskin nojailee kotomaan menestykseen.

The Real McCoyn tarkoitus oli tallentaa Andy McCoyn elämää sellaisena kuin se on. Ja minkälaista se sitten on? Lehdon mukaan käsikirjoituksen nimeen vannotaan aivan liikaa, kun dokumenttielokuvasta on kyse. Materiaalia pitää olla paljon ja elokuva tehdään leikkausvaiheessa. Real McCoyta varten kuvattiin 45 tuntia tavaraa, jota leikeltiin lähes kuusi kuukautta. Normaalistihan elokuvan leikkaukseen palaa yhdestä kahteen kuukauteen aikaa. Real McCoyn lopullinen käsikirjoitus oli vasta itse valmis elokuva.

– Autenttinen improvisaatio oli käsikirjoitus tässä jutussa. Ei ollut mitään käsikirjoitusta, josta katsottiin nenät veressä mitä tehdään. Oli vain tilannesopimus siitä mitä periaatteessa tehdään, Lehto tähdentää.

Ja herra McCoyn eläväisen luonteen tuntien turhan tarkkoja suunnitelmia on ylipäätään turha tehdä. Sen Lehto sai kokea jo alkuvaiheessa, kun Andy otti ja tippui parvekkeelta, joutui sairaalaan ja pyörätuoliin. Lehdon oli pakko pistää suunnitelmat uusiksi.

Persoonallisuuksien kirjo

Andyn lisäksi Real McCoyssa esiintyy liuta muitakin kotimaisia rock-suuruuksia, kuten Dave Lindholm ja Remu Aaltonen. Vahvoilla persoonallisuuksilla ladattu tähtikaarti ei kuitenkaan hankaloittanut Lehdon työtä.

– Lähdin siitä, etten pyrkinyt hallitsemaan kuvaustilanteita ja kyllähän noista jokainen on sen verran ammattilainen, että ne ymmärtää mitä kuvaaminen on ja minkä verran pitää heilua, että pysyy siinä kameran ulottuvilla.

Lehto ei halunnut toteuttaa mitään poliisiopistomallia, jossa ohjaaja ohjaa, hallitsee ja määrää. Tottakai kavereille oli pitänyt selittää, että minkälaista leffaa tehdään ja Lehdon mukaan ei kenelläkään ollut vaikeuksia ymmärtää sitä. Eikä itse päätähtikään ollut mitenkään hankala kuvauksissa. Toteaahan Remukin elokuvassa, että Hulkon kanssa on hyvä tehdä hommia paitsi silloin, kun äijällä on päivänkakkara hatussa. Lehdon mukaan Real McCoyssa, tottakai, kuvattiin myös tilanteita, jolloin Andyllä oli päivänkakkara hatussa ja päinvastoin.

– Välillä Andyllä oli taas toisenlaiset moodit. Aika pahojakin tilanteita Andyllä oli oman elämänsä ja vaimonsa Angelan kanssa. Mutta ei Andy kuvaustilanteissa ollut hankala ollenkaan. Tietysti se heti hermostui, jos se huomas, että jotain ruvetaan toistamaan tai mennään falskin puolelle.

Henkilökohtaista Andyä

Haasteellisinta Lehto sanoo produktiossa olleen kokonaisuuden luominen. Kaikkien onnettomuuksien ja Andyn putoamisen jälkeen ei ollut helppoa tehdä elokuvaa, joka on lyhyt ja napakka, joka etenee koko ajan ja yllättää eikä toista itseään ja on aiheensa näköinen. Ja Real McCoy on aiheensa eli Andy McCoyn näköinen. Elokuvassa on neljä Andylle ominaista peruselementtiä: rakkaus, uskonto, musiikki ja huumeet. Rakkaus ainakin kirvoitti Pelkosenniemen poikaa filosofoimaan.

– Rakkaus on sellainen ihmejuttu, jota ilman ei voi elää ja joskus se on sellaista helvettiä, että kelaa miksi tällainen juttu on olemassa. Sehän tuo yleensä hulluutta esille, kun jengi rakastuu. Ehkä se on se juttu, jota mä diggaan.

Hyvin henkilökohtaisesti musiikkiinsa suhtautuva Andy McCoy sanoo suurimmaksi inspiraation lähteeksi juuri rakkauden, mutta ei vähättele myöskään uskonnon merkitystä ja suhtautumistaan siihen.

– Mun suhde uskontoon on aika universaali. En mä voi puhua jumalasta jollain nimellä. On vaan korkeampi voima, joka antaa meidän itse luoda omat kohtalomme. Mitä sulle tapahtuu riippuu siitä mitä sä teet!

Kansan syvissä riveissä herra McCoy on tunnettu huumeiden käyttäjänä, siis oikeana ja aitona rokkarina, ei välttämättä rakkauden ja uskonnon filosofina. Huumeisiin Andy ei enää varttuneempana suhtaudu yhtä henkilökohtaisesti kuin nuorempana:

– Kun mä olin nuorempi – jee, jee – mä putosin aika lailla huumehelvettiin, mistä oli vaikeaa päästä pois. Mutta en mä kadu sitä. Mä olin aika helvetin kipeä, kun mä lopetin. Yhdeksän kuukautta lääkitystä, sellaista tappolääkitystä.

Kun Real McCoy on elokuva Andy McCoysta on sen yhdessä pääosassa miehen oma musiikki, jonka maestro teki varta vasten tätä elokuvaa varten. Leffassa kuultava musiikki poikkeaa Andyn normaalista tuotannosta, mutta mies myöntää nauttineensa sen tekemisestä, koska kaupallisia paineita ei ollut. Leffamusiikin idea on siinä, että se nostaa fiiliksiä katsojalle.

Ei tullut turpaan

Mutta entäpä itse lopputulos eli The Real McCoy Andyn näkökulmasta. Lehto naureskeli Andyn luvanneen antaa hänelle turpaan mikäli lopputulos ei miellyttäisi. Turpaan ei tullut, sillä leffa oli Andyn mielestä okei.

– Mä tiesin mitä oli filmattu, että kyllä se aika lähelle tuli sitä mitä mä venasinkin. Tietenkin ottaa päähän, että jotain osia ei voitukaan ottaa mukaan leffaan, koska leffa on sen pituinen kuin se on. Se on viihdettä!

Samoilla linjoilla liikkuu ohjaaja Lehtokin, vaikka hän halusikin korostaa Andyn sympaattista ja lämminhenkistä persoonaa, joka on julkisuudessa jäänyt vähemmälle huomiolle. Tätä käsitystä on toki Andy itsekin ruokkinut ja välillä kovin negatiiviseenkin suuntaan. Lehto halusi tehdä positiivisen elokuvan, joka on kuvattavansa puolella. Ja kyllä Lehto on onnistunutkin paperilla skeidalta näyttäneen idean toteuttamisessa. Kaikkea ei katsojan kuitenkaan kannata yrittää elokuvasta ymmärtää, sillä vaikka minäkin olen koko ikäni rock-ympyröitä läheltä seurannut, niin kaikki ei oikein virittynyt oikealle taajuudelle. Johtuneekohan siitä, että minulla ei ollut päivänkakkaraa hatussa?

Pitkä kuuma kesä on ohjaaja/käsikirjoittaja Perttu Lepän ensimmäinen pitkä ohjaustyö. Lyhytelokuvia rustanneen Lepän mielissä oli jo pitkään pyörinyt ajatus tehdä elokuva ajasta, jolloin hän itse oli ollut nuori ja suomirockin syntysanat lausuttu.

– Kyllähän tietyt syntysanat tälle on lausuttu jo vuonna 1980, kun itse olin 16-vuotias Joensuussa ja innokkaasti mukana tässä rocktouhussa, joka silloin levisi koko maahan.

Vaikka Pitkä kuuma kesä onkin hauska elokuva, niin Lepän tavoitteena on aina ollut tehdä lajityypistä riippumatta elokuvia, joissa on mukana myös todellisuuden tuntu.

– En oikeastaan ymmärrä, mitä menen elokuviin katsomaan, jos en usko niihin ihmisiin, joita näen. Se on tärkeää niin dialogin kuin kaiken sen ihmisten tekemisen, olemisen ja motivaatioidenkin kohdalla, että ne ovat oikeita ja todellisia ihmisiä.

Ja todellisuuden pohjaa joensuulaisen Lepän elokuvasta löytyykin. Todellisuus on käsikirjoittajalle aina se tarinan lähde ja sieltä on hauska ammentaa myös hersyttäviä tarinan yksityiskohtia.

– Muun muassa kohtaus, jossa herra Kukkonen kiipeää puuhun huutelemaan elämän perustarpeitaan, niin kyllä sille aito lähtökohta löytyy. Taisi olla vanhempi Tiilikaisen veljeksistä, jolle tuli tällainen pakottava tarve kesken illanvieton. Osa on todellisia tapahtumia Joensuusta, osa juttuja, joita olen kuullut, ja osa on ihan itse käsikirjoitusta. Tietysti sellainen pohjoiskarjalainen äkkiväärä, halki poikki pinoon -huumori ja -mentaliteetti oli mukana kuvioissa. Se oli tärkeää minulle tekijänä.

Nostalgian harjalla

Pitkän kuuman kesän tekijät kuvasivat yli 1500 nuorta Joensuussa ja Helsingissä harrastelijoista ammattinäyttelijöihin, sillä koskaanhan ei tiedä mistä kolosta juuri se tyyppi ryömii esiin. Kova esityö palkitsi tekijänsä, sillä elokuvan nuoret päätähdet tekevät hyvää jälkeä, vaikka osa näyttelijöistä ei ollut vielä edes syntynyt elokuvan tapahtuma-aikaan.

Elokuvan musiikki nostalgisoi 80-luvun alun suomirockia, niin että korvia raikaa. Eikä ihme, sillä musiikin takaa löytyy Pauli Hanhiniemi.

– Sehän se aika hauska juttu onkin, että Pauli oli itse aika nuori kolli tuohon aikaan ja väännellyt ensimmäisiä demojaan. Eli eipä ollut vierasta maailmaa tuo hänellekään. Paulillahan on aika nostalgisia tekstejä ja sellaista perus suomimeininkiä siinä hommassa, niin se kyllä toimi eikä siihen tarvittu mitään lisäelementtejä.

Leppä pitääkin musiikkia tärkeänä elokuvan tarinan kerronnassa. Musiikki kun on suora tie ihmisen emootioihin ja varsinkin komediassa sillä on suuri merkitys.

Pitkä kuuma kesä ei ole pelkkä rock-elokuva, vaikka rock-bändi toimiikin sen moottorina. Elokuvasta löytyy perinteisiä tarinan peruselementtejä orastavasta rakkaustarinasta kahden nuoren miehen väliseen, välillä ristiin käyvään, ystävyyteen. Leppä onkin hakenut elokuvaansa elämää ja sen tarinoita.

Kun Koivusalon Kulkuri ja joutsen oli rock-henkinen tarina kahdesta 50-luvun viihdyttäjälegendasta, niin Leppä tuo saman kaltaisista asetelmista kumpuavan 80-luvun rock-tarinan valkokankaalle. Pitkä kuuma kesä ei oikeastaan olekaan nuorisoelokuva, vaan nuorisokuvaus, joka viihdyttää niin vanhempaa sukupolvea kuin nuorempaakin väestön osaa.

– Se on mieletön ennakkoasetelma. Kun suomalaisella elokuvalla menee hyvin, niin kerrankin on vastaanottava yleisö. Ja selvästi tuntuu juttu uponneen. Kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen olevalta porukalta on tullut kommenttia, että leffan myötä palasi muistot mieleen siitä, kuinka lähes joka jätkällä oli joku bändi silloin ja mihin sekin joutui.

Mutta mitä Pitkä kuuma kesä sitten antaa nuoremmalle yleisölle.

– Tämä nyt on ensimmäinen nuorisokuvaus, joka tulee mieleen joka on hyvän tuulinen ja liikkuu ei-ongelmaperheissä. Että – kyllä, jos jollekin tulisi sellainen fiilis vähäksi aikaa, että oikeastaan tämä Suomi on aika nasta maa välillä, niin kyllä minä olisi iloinen siitä.

Suomi-elokuvien ympärillä pyörinyt julkisuusrumba on merkinnyt positiivista suhtautumisessa suomalaisen elokuvan menestymismahdollisuuksiin. Vielä muutama vuosi sitten iltalehdet riemuitsivat aina, kun joku maamme onnettomaksi tiedetystä taiteilijakaartista erehtyi tekemään kokoillan elokuvan, joka sitten pyöri pääkaupunkiseudulla pari viikkoa ja kuopattiin sen jälkeen unohdettujen elokuvien hautausmaalle. Loppusaldoksi laskettiin sitten se, paljonko veromarkkoja katsojaa kohden oli kulutettu. Nykyisin ilmapiiri on toinen, jolloin helposti unohtuu, että laadukkaita elokuvia tehtiin myös niinä vuosina, kun valtajulkisuus piti elokuvantekijöitä pilkkanaan.

Matti Ijäksen ura on ollut sikäli paradoksaalinen, että hänen pitkät elokuvansa eivät ole olleet suuria menestyksiä, kun taas tv-elokuvat ovat keränneet katsojia ja pysyvää mainetta. Tv-elokuvissa Ijäs on ollut aina vahvimmillaan. Hän korostaakin, että tunnin tv-elokuva on muodoltaan kuin novelli tai pitkä anekdootti. Nyt tämä itseoppinut elokuvantekijä on kuitenkin palannut pitkän elokuvan pariin 1960-luvun alkuun sijoittuvalla lapsuuskuvauksellaan Sokkotanssi.

Eletyn elämän läsnäolo

Ijäksen mukaan Sokkotanssi on hyvin henkilökohtainen elokuva: ohjauksen lisäksi hän on laatinut myös käsikirjoituksen. Tämä on helppo uskoa, sillä eletyn elämän maku on pysyvästi läsnä hänen teoksissaan. Ijäs kertookin käsitelleensä elokuvan avulla omia avioeron jälkeisiä tunteitaan, kuin myös oman lapsuutensa maailmaa.

– Sokkotanssin käsikirjoitusprosessi lähti liikkeelle viisi vuotta sitten. Alun perin elokuvasta piti tulle freskomaisempi, ehkä enemmän Fellinin Amarcordia muistuttava, mutta rönsyt karsiutuivat pikkuhiljaa pois.

Sodanjälkeisen Suomen lavastaminen olisi maksanut omaisuuksia, joten ohjaaja keksi toisen keinon: mahdollisimman autenttisten kuvauspaikkojen löytämisen. Niitä haettiin erityisesti Pohjanmaalta, rautateiden ja rantaviivojen läheisyydestä. Lopulta yhdeksi kuvauspaikaksi varmistui kuitenkin Tallinna, josta löytyi sopivan nuhjuinen 50-luvun suomalaismaisema.

Ristiriitaiset henkilöhahmot tarinan tukena

Kuten ohjaajan elokuvissa yleensä, tälläkin kertaa näyttelijäkaarti tekee vahvaa ja tasaista jälkeä.

– Lapsinäyttelijöiden kanssa työskentely helppoa, mutta oikeiden poikien löytäminen rooleihin oli paljon työläämpää.

Mukana on myös Ijäksen elokuvien kestokasvo Sulevi Peltola. Onko ohjaajalla jonkinlainen vakiosopimus luottonäyttelijänsä kanssa?

– Minulla ja Sulevilla on samanlainen huumorintaju. Hän on kivikasvoinen koomikko, joka pitää naamansa peruslukemilla ja tavallaan näyttelee koomista tilannetta vasten.

Peltolan ja monen muun jämeräotteisen näyttelijän tulkitsemat miehet ovat olleet Ijäksen elokuvissa valokeilassa. Varsinkin tv-elokuvissa Katsastus ja Lahja tarkkailtiin suomalaisen miehen hämmennystä naisten edessä. Ohjaaja kuitenkin kiistää tehneensä näitä elokuvia kommenteiksi ”mieskeskusteluun”, hän vain vaatimattomasti toteaa niiden syntyneen omakohtaisten kokemusten siivittäminä.

Ijäksen elokuvissa värikkäät henkilöhahmot ovat keskeisessä osassa. Hän sanookin rakentavansa tarinaa ristiriitaisten henkilöhahmojen avulla. Tarinakertojana ohjaaja ei halua olla liian koukeroinen: se ei edes sopisi hänen luonteelleen.

Ijäs ja nostalgia

Nykyisen Suomi-elokuvan valtava suosio ei ole hänen mukaansa yllättävää, sillä onhan jo television puolella panostettu viime vuosina voimakkaasti draamatuotannon kehittämiseen. Monet uusista elokuvista katsovat menneisyyteen ja ammentavat voimavaroja sieltä. Ijäs pitää tätä positiivisena asiana, vaikka sanookin samaan hengenvetoon kaipaavansa elokuvia, jotka ovat selkeämmin kiinni tässä ajassa. Millainen on sitten ohjaajan suhde menneisyyden nostalgisointiin?

– On selvää, että aika kultaa muistot, mutta pyrin silti välttämään tarpeetonta nostalgisointia. Täytyy ainakin pyrkiä olemaan mahdollisimman ankara itselleen ja raapia menneisyyttä pintaa syvemmältä.

Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki saapui Turkuun markkinoimaan uutta elokuvaansa Juhaa lähes suoraan Berliinin elokuvafestivaaleilta. Elokuvien julkaisuun liittyvä pakollinen haastattelukiertue oli vasta puolissa välin.

Kaurismäki on tähänastisen uransa aikana tehnyt suuren osan elokuvistaan itse kirjoittamistaan aiheista. Toisena linjana on ollut kuvata kirjallisuuden klassikkoja. Juhani Ahon romaaniin perustuva Juha kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Särkän 50-luvulla tekemän Juhan näkeminen 10-vuotiaana oli aiheuttanut Kaurismäelle riivauksen, josta pääsi pois vain tekemällä oman version. Elokuvaa tehdessään hän oli pyrkinyt välttämään aikaisempien filmatisointien näkemistä, ettei saisi niistä vaikutteita. Hyvin tehtyjen elokuvien uudelleenfilmatisoinneille hän ei lämpene, mutta Ahon tarina melodramaattisuudessaan ei päästänyt otteestaan.

– Tein saman tarinan uudelleen nykyaikaisena versiona. Ja tämä nykyaika on niin surullista… niin eihän siitä mitään komediaa tullut.

Elokuvaa on vaikea sijoittaa ajallisesti mihinkään tiettyyn aikakauteen. Joissain kohtauksissa eletään 50-lukua ja toisissa ollaan 80- tai 90-luvulla. Se, mikä kuitenkin paistaa läpi on tietty Kaurismäelle tuttu menneiden vuosikymmenien ja maaseutuelämän nostalgisointi.

– Sen takia se näkyy kaikissa näissä elokuvissa, kun koko ajan koitan miettiä, että mistä se johtuu. Ehkä siitä, että jotenkin lapsuuden agraarisuomessa oli hauskempaa kuin nykyisin.

Yhteistyöllä ja tinkimättömyydellä

Juha on mykkäelokuva ja sen takia Anssi Tikanmäen musiikki on erittäin keskeisessä asemassa tarinan kuljettamisessa. Kaurismäki ja Tikanmäki olivat jo kolme vuotta sitten sopineet kyseisen elokuvan teosta. Käsikirjoituksen saatuaan Tikanmäki oli jo alkanut säveltää ja lopullinen sävellys valmistui valmiiksi leikatun videoversion avulla. Kaurismäki oli tilannut Tikanmäeltä ”sinfonista” musiikkia eikä hänen tarvinnut pyytää kuin muutamaa muutosta. Kaurismäki ehdotti mm. twistiä kohtaukseen, jossa ”Marja luuli olevansa moderni” sekä yhden tai kahden instrumentin esittämää musiikkia lopputeksteihin.

– Tikanmäkeen voi luottaa ja se on harvinaista nykysuomessa.

Juha jatkaa Kaurismäen tinkimätöntä linjaa syrjässä elokuvan valtavirroilta. Tämä on Kaurismäen tietoinen valinta. Hän ei tee mitään kassamagneetteja, mutta on kuitenkin saanut mahdollisuuden tehdä sellaisia elokuvia kuin haluaa.

– 99,9 prosenttia ohjaajista keskittyy seksin ja väkivallan näyttämiseen ja ajattelin, että täytyy olla 0,1 prosenttia joka keskittyy siihen, mitä tässä pitäisi yrittää kuvata, ja sen nimi on yksinkertainen elämä.

Totuus kameran ja näyttelijän välissä

Yksinkertainen elämä kiinnostaa katsojia vähän ja tästä Kaurismäki itsekin laskee leikkiä. Hänen käsittääkseen yleisö, jos sellaisesta ylipäätään voi ollenkaan puhua, koostuu lähinnä keski-ikäisistä rouvashenkilöistä ja toisaalta nuorista, jotka ovat kiinnostuneita ”asioista ja elämästä”. Suurta massaa eivät Kaurismäen pelkistetyt elokuvat kiinnosta. Tämän vuoksi Kaurismäelle ei myöskään valtavia rahasummia elokuvantekoon myönnetä. Mutta tällaisissa olosuhteissa hän on kuin kotonaan.

– …isoista budjeteista ei voi haaveillakaan, mutta en ole koskaan halunnutkaan isoja budjetteja. En näe mitään syytä sille, miksi heittää rahaa siihen, että tulee viisisatahenkinen ryhmä ja sitten puolet elokuvanteon ajasta menee porukan siirtämiseen paikasta toiseen. Totuus on kuitenkin kameran ja näyttelijän välissä.

Tätä totuutta Kaurismäki on etsinyt samojen tuttujen henkilöiden kanssa jo pitkään. Kuvaaja Timo Salminen on vanha tuttavuus ohjaajan rinnalla ja saman voi sanoa näyttelijäkaartista. Tutut ja luotettavat työkaverit ovat Kaurismäelle itsestäänselvyys.

– No oletko ikinä kuullut lehmipaimenesta, jolla olisi hyvä lehmä ja joka hätistäisi sen mettään ja lähtisi etsimään uutta.

Pääosanäyttelijä Kari Väänäselle ei kuitenkaan tässä produktiossa löytynyt osaa. Oli vain kolme roolia jaettavissa eikä ”kolmeen mahdu neljää”. Näyttelijätyöhön Kaurismäki on ilmeisen tyytyväinen eikä elokuvan mykkyys tuottanut ongelmia. Ei ainakaan Juhan koiran roolissa olleelle Piitulle, joka jatkoi edelleen murheellisen näköisten koirien sarjaa Kaurismäen filmeissä.

– Ne ovat minun omia koiriani. Kai se oli surullisen näköinen, kun se on elänyt kanssani koko elämänsä, ja minä olen sen kätilö.

Keski-Euroopassa on Kaurismäellä vankka kannatus ja se näkyy myös levityskopioiden jakautumisessa. Ranskaan ja Saksaan lähtee kumpaankin 40 kopiota ja Suomessa kiertää 7 kopiota.

– Se on aina sama, kun kertoo oman maan kulttuuristaan, jossa elää, ja yrittää kuvata sitä. Sitten siinä käy aina niin, että se ymmärretään ulkomailla, muttei kotimaassa. Olen täysin hyväksynyt tämän tosiasian.

Tulevat elokuvat tehdään Suomessa

90-luvun alkupuolen I Hired a Contract Killer ja Boheemielämää ulkomailla tehtyinä elokuvina olivat seurausta pakottavasta tarpeesta paeta hetkeksi pois Suomesta ”poimimaan puukkoja selästä”. Nyt Kaurismäki on ehdottomasti sitä mieltä, että tulevat produktionsa hän tekee Suomessa.

– Olen sitä mieltä syvästi, että jokaisen maan elokuvantekijän pitää tehdä elokuvat siinä maassa, jossa hän on syntynyt ja kasvanut. Silloin tietää yksityiskohdat siitä, miten lehmipaimen paimentaa lehmiä ja miten niitä kuskataan laitumelta kotiin ja takaisin… plus miten kaupunkikulttuuri menee. Sen takia jokaisen kannattaisi tehdä niitä omassa kotimaassaan. Sen takia olen päätynyt siihen, että jos teen elokuvia lisää vielä, niin kyllä ne Suomessa tehdään.

Tulevista produktioista Kaurismäki on vaitonainen. Sen verran hän paljastaa, että työn alla on värillinen Suomesta kertova puhe-elokuva. Balzacin tai Maupassantin romaaneja hän on myös harkinnut filmaavansa, joskus tulevaisuudessa. Näiden käsikirjoitusten reseptinä tulee olemaan sama kuin aiemminkin: ”Pura turha pois ja pelkistä ja sitten se on valmis.” Kiirettä Kaurismäellä ei elokuvien tekemisen kanssa ole kuten joillain nuoremmilla ohjaajilla. Hän jatkaa tasaisen vääjäämättä kulkuaan vastavirtaan.

– Ollessani 4-vuotias päätin, että minua ei pahemmin komentele kukaan, äitee vähän antoi korville, mutta siinä kaikki.

Timo Koivusalo on luomallaan Pekko-hahmolla suomalaisten sydämiin tiensä vienyt viihdetaiteilija. Itsekin keikkaelämää viettäneelle Koivusalolle on pitkään ollut haaveena tehdä elokuva kahdesta, ehkäpä legendaarisimmasta, suomalaisesta viihdetaiteilijasta, Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta. Ja kunnianosoituksestahan Kulkuri ja joutsen -elokuvan tekemisessä on kysymys.

– Kyse oli puhtaasta henkilökohtaisesta ihailusta. Sai tehdä elokuvan omista sankareistaan ja syventää tietojaan heistä – heittäytyä heidän maailmaansa ja siihen aikakauteen, jolloin he elivät. Puhdasta kunnianosoitusta lähdin tekemään alun perin, jos kohta tämä ei olekaan mikään kiiltokuva kavereista, niistä löytyy myös särmää.

Koivusalo tunnustaa myös olleensa utelias näkemään mitä viihdyttäminen oli ennen ja samasta työstähän siinä oli kysymys kuin nykyäänkin, maailma ympärillä on vain muuttunut. Viihteen tekijän tie on Koivusalolle tuttu onhan hänellä takanaan mm. viisi Pekko-elokuvaa. Paineita Koivusalo ei sano ottaneensa siirtyessään komedioista vakavan elokuvan pariin.

– En ottanut paineita muussa vaiheessa, kuin menin ensi kertaa kysymään Rautavaaran tyttäriltä ja Markku Helismaalta, Repen pojalta, että mitä mieltä he olisivat, jos lähtisin tekemään tätä elokuvaa. Ja kun he suostuivat ja lupasivat kaiken mahdollisen apunsa ja tukensa, niin minulta oli paine pois. Mikään sellainen genre-ajattelu, että olen aikaisemmin tehnyt komedioita ja minut tunnetaan koomikkona ja viihdeheppuna, niin ne eivät painaneet, koska näiden Pekkojen tekoaikaan on tavallaan lunastanut teknisen porukan silmissä oman asemansa ja samoin näyttelijöiden silmissä. Loppujen lopuksi tunsi ettei ole velkaa kuin näille alkuperäishepuille, jotka toivottavasti pilven päältä hymähdellen katselevat tätä meidän touhua.

Kulkuri ja joutsen on viihdyttävä ja humoristinen elokuva, mutta se sisältää myös vakavan tarinan keikkamiesten elämästä. Viihdyttäjän arki tulee hyvin esille.

– Se viihdyttäjän arki: vaikka sielussa olisi kuinka synkkä päivä, niin ulospäin pitää hymyillä ja saada porukka nauramaan, muuten sinulle ei ole käyttöä. Sellainen ’koomikko on kyyneleet’ teema, siinä on jo mukana koko ajan sellainen tietty mollisointu , että vähän kuin suomalainen iskelmä, niin halusi siihen vähän samanlaisen tunnelman ja rytmin. Eli vaikka se on rempseetä, niin silti tavallaan se haikeus on koko ajan läsnä ja tietty lopullisuuden tuntu alusta asti, että sellainen viihdyttäjä ja hauskuuttaja, joka on pelkkää höttöstä kermavaahtoa, niin ei sellaiselle kukaan edes naura. Tietty kipeys ja elämänmaku pitää olla mukana ja sen halusin tähän ehdottomasti tuoda.

Tapsa on Tapsa

Kuten suomalaisissa elokuvissa yleensä näyttelijätyö on Kulkurissa ja joutsenessakin vertaansa vailla olevaa. Niin Tapio Liinoja Rautavaarana, Martti Suosalo Helismaana kuin Heikki Nousiainen Esa Pakarisena, muita näyttelijöitä unohtamatta, tekevät loistavaa jälkeä. Koivusalo oli jo pitkään kaavaillut Liinojaa Rautavaaran rooliin, eikä muissakaan roolivalinnoissa ole epäonnistunut alkuunkaan.

– Liinoja on pisimpään ollut mielessäni ja sitä silmällä pitäen häntä käytin jo Pekko ja massahurmaaja elokuvassa testatakseni kuinka hyvin tulemme toimeen, mutta en toki hälle paljastanut kieroja suunnitelmiani. Suosalo ja Nousiainen varmistuivat pikku hiljaa ja päätin, että he ovat oikeat heput tähän ja nyt tulee tuskan hiki, kun ajattelee että niissä olisivat olleet jotkut muut, niin hyvin he loksahtivat niihin rooleihin. Ja kun alettiin kuvata, niin tajusin, että ei perhana: ’jätkät tekee tän loistavasti.’ Jäi enää pelko, että hyväksyykö yleisö heidät ja nyt kun on kuullut, niin ihmiset ovat olleet ällistyksissään miten jätkät ovat heittäytyneet rooleihin.

Eikä turhaan Koivusalo malta olla monisanaisesti ylistämästä niin Suosaloa kuin Liinojaakin. Ja eihän elokuva musiikkimiehistä olisi mitään ilman musiikkia. Suosalo laulaa elokuvassa kaikki Helismaan kappaleet ja pääsee Liinojakin esittelemään laulutaitojaan, vaikka Koivusalo halusikin tuoda elokuvaan myös alkuperäisiä Rautavaaran esityksiä, joita oli hieman teknisesti muokattu ja paranneltu.

– Se oli sellainen perusajatus: halusin, että siellä on Rautavaaran Tapsan alkuperäinen ääni. Se liittyy meillä suomalaisilla kollektiiviseen muistiin ja eikä halunnut tehdä kaikkia lauluja uusiksi. Lähinnä se uskottavuus, että uskooko kansa että tuossa laulaa Tapsa, kun laulaa toinen Tapsa. Ja eikä siitä kukaan ole tullut ihan lynkkaamaan. Herroissa on jotakin sen verran samaa karismaa, että ne istahtaa.

Menneiden vuosien tunnelma henki vahvasti kaikesta elokuvan rekvisiitasta jo kuvausten aikana. Helismaan poika Markku oli ollut liikuttunut vieraillessaan kuvauksissa, kun hän näki lapsuutensa joulun pienintä yksityiskohtaa myöden.

– Markku sanoi, että nousi ihan kananlihalle kun tulee lapsuuteensa takaisin. Ja itsekin mietti, että niin se varmaan on – hieman hullu tunne.

Aikansa rock and rollia

Kuuden miljoonan keskitason budjetilla tehty Kulkuri ja joutsen on suurelokuva ja Koivusalo sanoo halunneensa nimenomaan kaikessa keskittyä itse elokuvaan ja näyttelijöihin ja jättää kaiken turhan ylimääräisen pois. Se näkyy myös elokuvassa, niin hieno Kulkuri ja joutsen on.

Tapio Rautavaara ja Reino Helismaa ovat menneiden vuosien viihdekuninkaita ja Koivusalo on onnistunut kertomaan heidän ystävyytensä tarinan hyvin nykyaikaan toimivasti. Tapsan ja Repen tarina on loppujen lopuksi niin rock, että se varmasti istuu myös nuoremman sukupolven tajuntaan ja vähintäänkin käy hyvin kaksituntisena oppiretkenä 50-luvun kotimaiseen viihdemaailmaan ja kahden miehen väliseen ystävyyteen, jotka toimivat myös silloin universaalein säännöin.

– Luulen, että ei se perusinhimillinen tarina ystävyydestä, johon tulee voimakas välirikko ja sopiminen ennen kuin toinen poistuu tästä ajasta, niin se ei ole mihinkään ajanjaksoon sidottu. Puhumattakaan näiden tyyppien tarinasta ja persoonasta. Uskon, että nuoremmalle ikäpolvelle se herrojen tapa elää, niin sehän oli täyttä rock and rollia, vaikka siitä ei puhuttu. Nämä herrat jos ketkä olivat kiertolaisia ja elivät sitä omaa elämäänsä ja unelmaansa, joka tosin oli raakaa työtä myös.

Pekka Milonoffia viehättävät rikoskomediat. Ei siis ole ihme, että mies on tarttunut Jari Tervon romaaniin, jonka iskevä tarina pursuaa huumoria ja hervotonta juttua heittäviä henkilöitä. Siinä Milonoffin mukaan perusteet miksi hän lähti tekemään elokuvaa Rikos & rakkaus.

– Minua miellytti rikoskomedian lajityypillä leikittely. Se oli semmoinen laji, joka oli minua muissa elokuvissa viehättänyt, ja nyt halusin kokeilla sitä itse, mutta hyvin suomalaisista aiheista ja henkilöistä. Ja Tervo tarjosi tällä kirjalla siihen erinomaisen pohjan.

Milonoff on teatterimiehiä, jolle Rikos & rakkaus oli ensimmäinen oma elokuva. Elävän kuvan kerronnan oppitunteja hän on kuitenkin käynyt jo television puolella, joten harppaus uuteen maailmaan ja valkokankaalle ei tuntunut aivan tavattomalta.

– Olen tehnyt Vuoroin vieraissa -sarjan televisiolle ja itse asiassa se hyppy sieltä teatterista tämän sarjan tekemiseen oli se suurin hyppy. Eli siinä joutui opettelemaan koko sen kuvallisen kerronnan ja se ei olisi onnistunut, jos ei olisi ollut tosi hyviä yhteistyökavereita. Ja se siirtyminen televisiolle tekemisestä elokuvan tekemiseen ei ollut enää niin suurta.

Rikos & rakkaus -elokuvassa nähdään monia juuri tv-sarjasta Vuoroin vieraissa tuttuja näyttelijöitä, joiden kanssa Milonoff on työskennellyt jo KOM-teatterin parissa. Mies on ollutkin mitä tyytyväisin saadessaan jatkaa heidän kanssaan yhteistyötä myös elokuvan puolella.

– Olin hyvin innostunut jo siitä sarjasta, miten hyvin meidän KOMilaiset näyttelijät, joita olin siihen asti nähnyt vain näyttämöllä, pärjäsivät kuvassa ja miten karismaattisia he olivatkaan. Eli ilman muuta halusin jatkaa yhteistyötä heidän kanssaan ja tuttujen näyttelijöiden kanssa tekeminen on myös nopeampaa.

Rikos & rakkaus -elokuvan voi hyvin mieltää kotimaiseksi pulp-elokuvaksi ja se luonnehdinta miellyttää myös itse ohjaaja Milonoffia – onhan hän viihtynyt näiden, mm. juuri Tarantinon, elokuvien parissa. Tarkkaan suunniteltua ei kuitenkaan ole ollut tehdä kotimaisen elokuvan vakiotarinoista poikkeavaa elokuvaa.

– Ei siinä tietoista tarkoitusta ollut. Kyllä se lähti ihan käsikirjoituksesta… että tuommoista siitä nyt tuli, kun oli tuommoinen aihe ja tuommoiset henkilöhahmot.

Kotimaisen elokuvan tämän hetkisen nousun Milonoff näkee osaltaan kumpuavan siitä työstä ja kehityksestä, mitä television puolella on tehty, kuin käsikirjoitustenkin parantumisesta.

– Yksi syy suomalaisen elokuvan nousuun saattaa olla siinä, että viimeiset viisi vuotta eri televisiokanavat ovat panostaneet suomalaisen draaman tuotantoon niin sarjoina kuin yksittäisinä elokuvinakin. Ja kun tämä ala on sellainen, että vain tekemällä oppii, niin meillä alkaa nyt olla aika joukko tekijöitä, jotka ovat saaneet tätä käytännön oppia television puolella, ja se alkaa hiljalleen heijastua myös kotimaiseen elokuvaan.

Rukajärven tie on hieno elokuva ja se on sotaelokuva. Toinen maailmansota on Suomen kaltaiselle pienelle maalle ollut suuri ja traumaattinen kokemus, joka on antanut perustellusti aihetta tuoda valkokankaalle jo kaksi Tuntemattoman sotilaan filmatisointia ja Talvisodan. Millaisista asetelmista nyt viimeisimmän ja neljännen suuren kotimaisen sotaelokuvan ohjaaja Olli Saarela on lähtenytkään liikkeelle?

– Kyllä se varmaan on kerännyt mulle paineita ja kyllä sellaisia odotuksia on tullut, että katsotaan nyt mitä se pojan kloppi saa aikaiseksi. Mutta ei se mikään kynnyskysymys ollut, että Suomessa on aikaisemmin jo tehty sotaelokuvia. Onhan maailmassa tehty pöytiä ja tuolejakin aikaisemmin, ja niitäkin on tarvittu. Meillä oli Tuurin Antin kanssa sellainen pointti, kun lähdettiin käsikirjoittamaan tätä juttua, että haluttiin kertoa yksilöistä ja jatkosodasta vähän toista kautta. Ei haluttu lähteä kertomaan kollektiivista tarinaa. Ja se oli minulle henkilökohtaisesti tärkeää. Samalla tavalla kuin ensimmäisessä elokuvassani Lunastuksessa käytiin yksilön kautta läpi sitä tilannetta purkaen sitä myyttiä, joka liittyy kansalaissotaan, niin tässä käydään yksilön kautta läpi jatkosotaa.

Suomalaisessa mittapuussa Rukajärven tie on suurehko produktio, jonka budjetti kohosi yli kymmenen miljoonan, ja elokuvan tuotanto on saatu kasaan, muista viime aikojen kotimaisista elokuvista poiketen, täysin kotimaisin rahoitusvoimavaroin. Huolimatta täysin kotimaisesta tuotannosta elokuvaa pyritään saamaan myös kansainväliseen levitykseen.

– Meillä kaikilla elokuvantekijöillä on se sama ongelma: haalia rahaa kasaan sieltä täältä, millä elokuva saadaan tehdyksi. Tosin minulla oli tuotantoyhtiönä Matila & Röhr ja heillä on hyvä energia tämän elokuvan tekemiseen. Mutta kyllä suomalainen elokuvarahoitus tappelee itsensä kanssa. Uskoisin kuitenkin, että Rukajärven tien aihe ja tematiikka kiinnostavat, sillä se on internationaali ja voi puhutella myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Rukajärven tie pohjautuu Antti Tuurin romaaniin Elämä isänmaalle. Kirjaan pohjautuvan tarinan filmatisointi on haastavaa, vaikka Saarela tarkentaakin, että elokuva pohjautuu vain löyhästi Tuurin tekstiin.

– Tässä perinteisessä juonessa, jota ollaan käytetty, miehet lähetetään tiedustelutehtäviin Lieksa-järven ympäri, ja koko sisäisen maailman rakenne ja kaikki nämä hyvinkin dramaattiset tapahtumat on tuotu elokuvaan fiktiona.

Rukajärven tie ja osaltaan Steven Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryan ovat vieneet sotaelokuvan kerrontaa kollektiivisesta yhä yksilöläheisempää näkökulmaa. Saarela ei lähde kuitenkaan arvailemaan Spielbergin lähtökohtia elokuvansa tekoon, mutta myöntää, että ehkä jokin syklinomaisuus voisi olla tuomassa sotaelokuvaa uudestaan esille, sillä menneisyydessä riittää ainakin Saarelan mielestä yhä kerrottavaa, varsinkin sodan mystiikassa.

Rukajärven tiessä, sotaelokuvassa ehkä poiketen, nousee merkittävään asemaan rakkaus. Millaisena Saarela näkee ja kokee rakkauden sodan kaltaisella näyttämöllä?

– Kyllä tällä rakkaustarinalla on haluttu sanoa se, että väkivalta koskettaa aina henkilökohtaisesti, ja kun jotain murtuu, niin silloin ihminen ei voi jäädä sivuun tai ihmisyys ihmisessä tai hänen kokemusmaailmansa. Minua henkilökohtaisesti vain kiinnostaa yksilö ja se, kuinka ihminen joutuu kamppailemaan omien demoniensa kanssa ja kuinka hän joutuu tekemään valintoja. Aina sota ja väkivalta koskettavat eikä niistä selvitä ilman syviä haavoja.

Poika ja ilves -elokuva on yksi kunnianhimoisimpia ja amerikkalaisimpia suomalaisia elokuvia, joita on tehty. Turun Formian elokuvateatterissa vieraili Poika ja ilves -elokuvan voimakaksikko, ohjaaja Raimo O. Niemi ja pääosan esittäjä Konsta Hietanen, mitä ilmeisen iloisissa tunnelmissa hyvin tehdyn työn ansiosta, joka kestää hyvin jopa kansainvälisen vertailun. Harvemmin Suomessa toteutetaan elokuvaa kansainvälisellä osatuotannolla ja jopa 13 miljoonan markan budjetilla. Miten näin isoon ja kunnianhimoiseen produktioon on päädytty?

– Se, että tämä produktio syntyi yleensä, niin siitä täytyy syyttää Ville Suhosta, joka varmaan neljä vuotta sitten sai idean tähän ja päätti ruveta kirjoittamaan käsikirjoitusta. Minun historiani tässä elokuvassa alkoi, kun minua pyydettiin tähän ohjaajaksi tuossa puolitoista vuotta sitten.

Raimo O. Niemelle kyseessä oli aivan erilainen elokuva kuin mitä hän aikaisemmin on tehnyt. Sosiaalisia koulukotikuvauksia, Kissan kuolema ja Tomas, tehneelle ohjaajalle oli haaste lähteä täysin kaupallisen ja viihteellisen elokuvan ruorimiehen paikalle.

– Mutta tässä oli draamaa, mikä minulle on tärkeintä. Ja tämä oli myös selviytymistarina. Lapsen ja eläimen selviytymistarina aikuisten maailmassa.

Suomeksi ja englanniksi

Poika ja ilves on toteutettu kahdella kielellä, niin suomeksi kuin englanniksikin ja kantaa myös kansainvälisen levityksen nimeä Tommy and the Wildcat. Kahden kieliversion tekemisessä on aina riskinsä ja pahimmassa tapauksessa molemmat epäonnistuvat. Miksi siis lähteä ottamaan näin suurta riskiä?

– Koska tämä on klassinen aihe, lapsi ja eläin, niin tuntui siltä, että tämä voisi päästä myös muualle levitykseen kuin tänne koto-Suomeen. Päätös tehtiin tuottajan puolelta, että yritetään tätä. Sitten piti vain hankkia rahoitus, sillä tavallaan teimme puolitoista elokuvaa, kun ottaa huomioon Tommy and the Wildcatin.

Elokuvan repliikkikohtaukset on kuvattu kahteen kertaan ja varsinkin talvikohtauksissa jälkien takia jouduttiin aina hakemaan uusi koskematon pala erämaata. Itse englanninkieli ei ainakaan Konstalle tuottanut suurempia ongelmia, koska sen kanssa on nuorena ihmisenä tekemisissä lähes päivittäin.

Eläinten kanssa ja niiden puolesta

Tarinaltaan Poika ja ilves on koskettava ja kätkee sisälleen myös hienoviritteistä asennekasvatusta ja eläinten oikeuksien puolesta puhumista Free Willyn malliin. Klassiselle lapsi ja eläin -tarinalle on aina oma ikuinen kysyntänsä, ja vaikka kumpikaan, Raimo O. Niemi ja Konsta Hietanen, ei tunnustaudu eläinaktivistiksi, niin he korostivat myös eläinsuojelullisten arvojen merkitystä. Toisaalta Niemi tunnusti olleensa katkera ja kateellinen Free Willyn tekijöille, he kun olivat voineet käyttää vinyylistä valasta, mutta Poika ja ilves -elokuvassa esiintyy koko ajan oikea ilves, joka on kesyyntyneenäkin villi- ja petoeläin.

– Vaikka ilves on kesy, niin se on villieläin ja sen pinna ja jaksaminen oli korkeintaan kerralla puoli tuntia. Sitten jatkettiin seuraavana päivänä tai pidettiin ainakin monen tunnin breikki. Koko ajan olivat eläinkouluttajat mukana ja kaikki tehtiin eläimen ehdoilla. Ilvestä tai mitä tahansa eläintä ei voi pakottaa mihinkään, vaan se täytyy tehdä leikin ja kaiken maailman houkutuksen avulla.

Ja välillä ilvekset tietysti karkailivat ja kuvausryhmä seisoi tumput suorina tuottajien kiristellessä hampaita mittarin raksuttaessa 1200 markkaa minuutilta. Villieläinten kanssa työskentelyssä on aina omat niksinsä, jotka Konsta osaltaan oppi nopeasti, vaikka myöntääkin aluksi jännittäneensä Väinö-ilveksen kanssa olemista enemmän kuin koko näyttelemistä.

– Kun mä näin sen kuvan, jossa se oli eläintarhan johtajan olkapäillä, oli niinko jalat maassa ja käpälät olkapäillä, niin mä oli et: ”Ei, ei, ei… miten noi hampaatki, et mitäköhän täst tulee.” Mutta sitten tuli kouluttaja jutteleen, että se on kesy, mutta se villinee koko ajan, että aina kun sä teet sen kanssa jotain, niin mun tulee olla koko ajan paikalla. Yllättäen se ei tee mitään. Pelkäsin ennen, mut en sit enää elokuvanteossa yhtään. Ja kyllä sitä jäi myös ikävä.

Elokuvaa yleisölle ja koko perheelle

Aikanaan Jorma Kurvisen poikakirjoihin perustuva tv:n minisarja Susikoira Roi vei Raimo O. Niemen lasten ja nuorten elokuvien pariin, jossa hän kertoo hyvin viihtyvänsä, koska nuoret ovat niin ”streittiä” porukkaa. Niemen työ onkin ollut ensiarvoisen tärkeää, sillä tällä saralla tekijöistä on huutava pula. Nuorisoelokuvan tekemistä ei vain yksinkertaisesti ammattipiireissäkään aina arvosteta.

– Minulle on kerran käynyt niin, että yksi alalla oleva ihminen sanoi, kun olin tehnyt toisen pitkistä elokuvistani: ”Ahaa, olet tehnyt sellaisen, milloin oikeen teet sitten oikean elokuvan.”

Paljon nuoria kuvanneelle Niemelle Konstan valinta pääosaan oli lähes alusta asti selviö. Osaltaan myös ulkomaiset tuottajat olivat esittäneet toiveita siitä, että pääosan esittäjä voisi olla jo entuudestaan julkisuudessa tunnettu. Elämänsä ensimmäisestä elokuvasta Konstalle jäi hyvät fiilikset. Vaikka kuvaukset olivat rankkoja niin nuori jaksaa, pelata vaikka biljardia vielä illalla ja hoitaa myös läksyt. Koulu hoidettiin kuvausten aikana ja siitä oli äiti pitämässä huolen.

Kotimaisen elokuvan tilaa ja tulevaisuutta Raimo O. Niemi pitää nyt parempana kuin vuosiin, myös nuoriso- ja koko perheen elokuvan saralla. Yleisölähtöisyys, kaupallisuus ja ns. amerikkalaisuus eivät saisi olla negatiivisia asioita. Ihmiset ovat yleisesti alkaneet taas käydä enemmän elokuvissa ja se on näkynyt myös kotimaisen elokuvan suosion kasvussa.

– Joku ohjaaja on joskus sanonut, että teen elokuvia itselleni. Minä en halua tehdä elokuvia itselleni. Haluan että mahdollisimman moni näkee ne. Uhraan vähintään vuoden elämästäni siihen työhön ja ajatukset sekä koko toimintani, niin minä haluan että joku näkee minun duunini ja tuskani!

Turun Julian kahvilassa nojatuoliin uppoutuneena istuu mies nimeltä Timo Linnasalo, ohjaaja, jota suuri yleisö ei ehkä kovin hyvin tunne. Jo 1980-luvun puolivälissä Linnasalon mielessä virisi ajatus tehdä elokuva Eeva-Liisa Mannerin kirjoittamasta näytelmästä Eros ja Psykhe, mutta miksi?

© 1998 Reppufilmi Oy

– Kaunis, viisas kertomus erottui normaalista ihmissuhdetarinasta: tyttö ja poika ja rakastuminen, ja sen jälkeen epäonnistuminen tässä suhteessa – se mitä maailmassa tapahtuu. Mikä on heidän ulkopuolinen maailmansa, tämä oli varmasti se. Kun Mannerilla painoi toinen maailmansota, joka selvästi heijastuu kyseisessä tekstissä, niin minulla painaa ehkä enemmän taloussota kuin maailmansota.

Elokuvaa Eros ja Psykhe on kuvattu traagiseksi rakkaustarinaksi. Onko vaikuttava elementti juuri rakkaus vai myös elämä ja kuolema?

– Olemme miten tietoisia tai tiedottomia siitä, että elämä ja kuolema on olemassa, ja näistä jälkimmäinen, siis kuolema, näyttelee meidän kunkin elämässä. Se on keskeinen kysymys siinä, miten me eletään ylipäätään. Jos emme ymmärrä kuolemasta mitään, niin emme ymmärrä myöskään elämästä mitään. Ja tavallaan tässä kertomuksessa yritetään sanoa se yksinkertainen asia, että uhraa myös pieni ajatus kuolemalle.

Ja rakkaus liittyy myös kuolemaan. Rakasteluahan kuvataan jo pieneksi kuolemaksi. Mannerin kuin Linnasalonkaan mielestä rakkaus ja kuolema eivät ole vastakkaisia asioita. Kuoleman ymmärtämisen kautta elokuvassa Eros ja Psykhe on tarkoitus saada katsoja arvostamaan omia ihmissuhteitaan ja elämäänsä, toisella tapaa kuin maailma pakottaa. Ihmisen voima on toisessa ihmisessä.

Elokuva on uniikkia teatteria

Timo Linnasalo on aikanaan vuonna 1988 ohjannut Eros ja Psykhe -tarinan myös teatterille. Elokuva ja teatteri ilmaisuvälineinä kuitenkin poikkeavat toisistaan.

– Ne poikkeavat osittain jo perusdramaturgialtaan, ja on selvä, että elokuva esittää realismivaateitaan, koska se on mekaaninen kuva, joka välittyy objektiivin kautta. Henki on molemmissa sama, mutta ulkoasu on eri.

Linnasalon mielestä – ainakin hänelle – elokuvan ja teatterin tekemisen perusero on siinä, että teatterissa toistetaan samankaltaisena samaa perustarinaa ja jokainen hyvä esitys on tavallaan aina uniikki. Elokuvassa taas yritetään tallentaa ainutkertaisia hetkiä, joita ei voi toistaa muuten kuin esittämällä tallennettu elokuva valkokankaalla. Kumpi näistä ilmaisumuodoista on sitten yleisöläheisempää?

– Toivoisin, että ne yleisöt kohtaisivat.

Elokuvantekijöistä tuotantoonsa vaikuttajina Linnasalo nimeää listan Altmanista Tarkovskyyn, mutta ei koe toisia elokuvantekijöitä ainoiksi vaikuttajikseen.

– Itse lähestyn elokuvaa ei niinkään elokuvan vaan kokonaiskulttuurin kautta.

Timo Linnasalo on jo pitkään toiminut kotimaisen elokuvan saralla ja on huomioinut, että viime vuosina yleisö on alkanut taas löytää kotimaista elokuvaa. yksi syy siihen lienee, että lähes jokaiselle on noussut tarve hahmottaa ja ymmärtää elämäänsä sekä sen missä ollaan ja mihin ollaan menossa.

– Toinen syy on siinä, että suomalainen elokuva on nousussa, on tietysti se, että elokuvia tehdään yhä ammattimaisemmin.

Turussa, elokuvateatteri Formian aulassa istuu pirteä ja viehättävä nuori nainen, Heidi Kyrö, joka antoi äänensä Walt Disneyn viimeisimmälle luomukselle, Mulanille. Ensi kertaa dubbaustyössä mukana olleelle Heidille kokemus on ollut mielenkiintoinen ja haastava, vaikka ääniroolin tekeminen onkin astetta vaikeampaa kuin elävän yleisön edessä koko keholla esiintyminen.

– Ääniroolissa ikään kuin tuplaantuu tämä näytteleminen. Elävän yleisön edessä nähdään liikkeet, eleet ja ilmeet, mutta tässä pelataan vain äänellä. Täytyy näytellä yli.

Ylinäytteleminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että ääniroolia tehdessä heiluttelee esimerkiksi käsiään saadakseen ääneen eloa. Kysymys on enemmänkin tunnelman luomisesta.

– Ylinäytteleminen tarkoittaa sitä, että kun täytyy olla iloinen, niin on NIIN iloinen, että naamaa kiristää ja vääntää, kun on saanut repliikkinsä sanottua.

Suomenkielisessä toteutuksessa lähdetään siitä liikkeelle, että se käy mahdollisimman yksiin alkuperäisversion kanssa. Toisaalta repliikkejä ei voida suoraan kääntää, vaan niiden täytyy sopia ymmärrettävästi tarinaan ja toimia suomenkielisinä.

– Tottakai, siitä pyritään tekemään samanlainen niin suomalaisille kuin amerikkalaisillekin, mutta niin, että se on suomalaisten suuhun ja korvaan sopivaa.

Heidin omasta mielestään Mulan kuulostaa aika samanlaiselta kuin alkuperäinenkin: tyttömäiseltä ja raikkaalta.

– Vaikka täytyy puhua pojankin äänellä.

Heidi ja Tom yhteensoppii

Vaikka Walt Disneyltä tulevatkin tarkat ohjeet miten dubbaustyö tulee tehdä, niin sujuvan toteutuksen kunnia lepää kotimaisten ammattilaisten harteilla. Walt Disneyn animaatioiden suomenkielisestä toteutuksesta jo vuosia vastannut Pekka Lehtosaari saa Heidiltä rajattomat kehut.

– On tosi ihanaa saada tehdä työtä niin täysverisen ammattilaisen kanssa ja vielä huomata, että meillä synkkaakin tosi hyvin jutut yhteen. Pekkahan on hirveen tarkka mies ja hauska myös, ja minä olen myös tosi tarkka, niin välillä meinasi kääntyy nämä roolit, että halusin ottaa jonkin jutun uusiksi, mutta Pekka toppuutteli että ei: ”Hyvin se meni – kyllä minä tiedän mitä minä teen.”

Vaikka ääniroolin tekeminen onkin yksinäistä puurtamista, niin Heidin Mulanin ja Tom Pöystin Mushu-lohikäärmeen kemia pelaa valkokankaalla korvia hivelevän hienosti.

– Joo-o, yllättävän hyvin. Sitä on naurettu jälkikäteen, vaikka oltiin eri aikaan studiossa. Kun mä olin tehnyt oman osuuteni, niin Tom tuli studioon ja vasta silloin päästiin moikkaamaan, vaihtamaan kuulumisia ja ajatuksia elokuvasta. Ja oli hämmästyttävää huomata kuinka hyvin äänet toimivat kankaalla, mutta toisaalta pitää muistaa, että meillä oli sama ohjaaja ja hän tiesi, mitä minä olin tehnyt ja tiesi, mitä Tomin tulee tehdä.

Näytteleminen on ihanaa

Heidi tunnusti nähneensä vähän Disneyn piirroselokuvia, mutta arvostaa Mulania elokuvana ja pitää sitä äärettömän hienosti toteutettuna ja eheänä kokonaisuutena, johon uppoutuu ja välillä jopa unohtaa katsovansa piirroselokuvaa.

Heidille Mulan oli ensimmäinen äänirooli, mutta tuskin viimeinen. Häntä on pyydetty dubbaamaan erästä lasten sarjaa, muttei kiireiltään ehtinyt kuin laulamaan tunnussävelen, ja laulaa hän osaakin. Heidin kaunista ja heleää ääntä saa Mulanissa nauttia useampaankin otteeseen. Kyse ei ole pelkästään laulamisesta vaan myös näyttelemisestä.

– Yhdessäkin laulussa piti oikein näytellä. Kasvaa laulussa tahti tahdilta pikku tytöstä aikuiseksi nuoreksi naiseksi. Sillä tavalla näytteleminen korostui niissä lauluissa. Ja sitten tässä Heijastus-laulussa – se oli jännä – koska yleensä on tottunut laulamaan suupielet korvissa, se on täysin luontaista mulle, mutta tässä täyty oikeen ajatella, että suupielet on siellä alhaalla vähän niin kuin murjotusmeiningillä. Se oli uutta ja ehkä hieman vaikeetakin.

Heidille koko Mulan-produktio on ollut rikastuttava kokemus. Jo siinä mukana oleminen on ollut opettavaa niin näyttelemisen kuin äänenkäytönkin kannalta. Työskenteleminen ammattilaisten kanssa tasavertaisena on ollut Heidille kannustavaa.

Vuonna 1953 syntynyt, pitkän linjan ohjaaja, Kjell Sundvall, korostaa, ettei ole lähtenyt ristiretkelle totuudenpuhujana. Viimeinen sopimus on fiktiota, trilleriä ja draamaa eikä se yritä sanoa Palmen murhasta viimeistä sanaa. Kyseessä ei ole mikään skandaalielokuva. Sundvall muistuttaa, että sellaiseksi sen ovat yrittäneet leimata iltapäivälehdet, jotka tarvitsevat otsikoita. Hän kuitenkin myöntää, että elokuvassa on elementtejä, jotka vaikuttavat uskottavilta.

Kjell Sundvall

– ”Olin alussa hyvin skeptinen kirjaa kohtaan, koska en välittänyt enää uudesta murhateoriasta. Olin 12 vuoden jälkeen hyvin väsynyt aiheeseen niin kuin uskoakseni monet muutkin ruotsalaiset. Mutta kun aloitin lukemisen, tarina imi mukaansa ja jouduin sisälle trilleriin, joka oli uskottava, looginen ja jännittävä. Luettuani viimeisen sivun olin innoissani ja tiesin, että minun täytyy tehdä tämä elokuva.”

Ei mitään terapiaa

Siitä huolimatta, että Viimeinen sopimus pohjautuu todelliseen, traagiseen tapahtumaan, Sundvall luottaa ihmisten älykkyyteen. Hän ei usko, että kukaan pitää elokuvaa dokumenttina, ja vaikka kyse on myös kansallisesta traumasta, ohjaaja kieltää edes yrittäneensä tehdä minkäänlaista terapiaelokuvaa ruotsalaisille.

Palmen kohtalon tietävät kaikki, mutta se ei Sundvallin mukaan mitenkään heikennä katselunautintoa. Ohjaaja viittaa Frederick Forsythen jännitysromaaniin, Shakaaliin, ja siitä tehtyyn Fred Zinnemannin elokuvaan (The Day of the Jackal, 1973). Niin kirjaa lukiessa kuin elokuvaakin katsoessa on tiedossa se, että De Gaulle vältti todellisuudessa kaikki salamurhayritykset, mutta silti kumpainenkin toimii pirun hyvänä jännärinä.

– ”Palme tapettiin, mutta jännitys rakentuu myös siitä, miten lähelle poliisi pääsi salamurhaajaa, mitä tahoja pelissä oli mukana ja miksi murhaa ei kyetty estämään.”

Vihattu, rakastettu pyhimys

Ohjaaja painottaa myös sitä, että elokuvan teossa on ollut muitakin ambitioita kuin pelkän hyvän trillerin tekeminen. Sundvall pitääkin elokuviaan lähinnä tutkivana journalismina ennemmin kuin suurena draamataiteena. Elokuvan täytyy kommentoida aikaansa ja koskettaa ihmisiä. Pelkkien satujen ja komedioiden esittäminen ei sitä tehtävää hoida.

– ”Viimeinen sopimus on ennen kaikkea kuvaus Ruotsista 1980-luvun puolivälissä.”

Sundvall haluaa palauttaa ihmisten mieliin tuon aikakauden tunnelmat: miten vallitsi Palme-vihalle suotuisa ilmapiiri ja miten tuo viha oli muotiasia, jota ei tuotu julki. Palme oli älykäs, värikäs ja ristiriitainen persoona, jolla oli voimakkaita vihollisia sekä Ruotsissa että ulkomailla. Häntä vihattiin ja rakastettiin, mutta siitä ei enää puhuta. Sundvallin mukaan ruotsalaisia painaa syyllisyys juuri siitä, että Palme-vihan annettiin kaikessa hiljaisuudessa kasvaa. Itse hän kertoo kunnioittaneensa Palmea, mutta ei ymmärrä sitä, miten niin ristiriitaisesta hahmosta tehtiin hetimiten pyhimys.

– ”Murhan jälkeen kaikki Palme-kritiikki vain sammui.”

Ulkomaille myyty ja salassa kuvattu

Kun tieto Viimeisen sopimuksen tekemisestä pääsi julkisuuteen noin vuosi ennen kuvausten alkua, ihmisten suhtautuminen oli erittäin varautunutta ja jopa aggressiivista. Vastustusta tuli sekä ministeritasolta että lehdistöstä. Lisäksi moni ”totuudentietäjä” oli valmis neuvonantajaksi lähes hinnalla millä hyvänsä.

– ”Puhelin- ja faksinumerot piti vaihtaa salaisiksi, jotta sain rauhassa keskittyä elokuvan tekemiseen. Monet olivat niin vakuuttuneita omista teorioistaan, että he suuttuivat ellei heitä kuunneltu. Tämän takia pyrimmekin hoitamaan kuvaukset mahdollisimman salassa ja vähin äänin.”

Vaikka Viimeinen sopimus (150 000) ei ole Ruotsissa päässyt vielä lähellekään Metsästäjien (Jägarna, 1996) hurjia katsojalukuja (800 000), se ei huolestuta Sundvallia, sillä oikeudet on myyty pariinkymmeneen maahan.

– ”Viimeinen sopimus on varmasti suurempi menestys ulkomailla. Elokuva on myyty esimerkiksi Etelä-Amerikkaan, Intiaan ja Aasiaan – maihin, joissa Palme oli vapauden puolestapuhuja. En usko, että se pääsee Ruotsissa lähellekään Metsästäjien menestystä.”

Pelastus: ammattitaidolla kuvatut tarinat

Pohjoismaisen elokuvan tulevaisuus saa Sundvallin mietteliääksi. Koko ajan joudutaan kamppailemaan Hollywoodin suurtuotantoa vastaan. Mitä täytyy siis tehdä, jotta esimerkiksi tukholmalaisyleisön suosio voitetaan ruotsalaiselle elokuvalle?

– ”Meidän täytyy tehdä elokuvia yhtä ammattilaisella otteella ja luoda väkeviä tarinoita, jotka tarjoavat elämyksiä niin, että elokuvan jälkeen sanotaan: ’Kyllä, olipa hyvä elokuva!’ Ja vaikka se elokuva olisikin ollut ruotsalainen. Meidän on pystyttävä siihen mihin amerikkalaisetkin.”

Sundvall korostaa mielellään hyvien tarinoiden merkitystä. Tarinoiden, joihin nykyajan ihmiset ja etenkin nuoret voivat samastua. Hän alleviivaa myös teknisiä, leikkaukseen, äänitykseen, musiikkiin ja kuvaukseen liittyviä seikkoja. Hollywoodissa kun surkeinkin tarina on näyttävästi visualisoitu ja teknisesti moitteeton suoritus.

– ”Meidän täytyy olla tarpeeksi kovia ammattilaisia kertoaksemme nuo tarinat. Jos joku ammutaan elokuvassa, sen pitää näyttää ammattitaitoiselta!”

Dokumenteistaan palkittu Pirjo Honkasalo on palannut fiktioelokuvan pariin tuoreella teoksellaan Tulennielijä. Valoisa ja rentoutunut Honkasalo kertoo auliisti elokuvanteon peruslähtökohdistaan ja Tulennielijän syntyvaiheista. Miten elokuvaprojekti lähti liikkeelle?

Pyysin Pirkko Saisiolta käsikirjoitusta, joka käsittelisi sisaruksia, joilla olisi hyvin läheiset välit. Sen on elämä opettanut, että on monta tapaa tappaa kirjailijan työ. Parasta jälkeä syntyy silloin, kun kirjailija saa oman alitajuntansa käyttöön. Silloin kun elokuvanteko alkaa, pelikenttä on tietysti minun.

Honkasalo on myös aiemmin tehnyt yhteistyötä Saision kanssa – tosin kahden taiteilijan työskentely ei ole aina sujunut ruusuisissa merkeissä.

Olemme aiemmin kirjoittaneet Exit-nimisen kirjan, mikä ei ollut kovin helppoa: käsikirjoitus päättyi uuniin! Sieltä se vietiin nurkat palaneena kustantajalle.

Tällä kertaa uunia ei tarvittu, sillä Honkasalo työsti elokuvan Saision käsikirjoituksen pohjalta. Eräs Tulennielijän keskeisistä elementeistä on sirkus. Miksi sirkus ympäristönä on kiehtonut niin monia elokuvaohjaajia?

Sirkuksessa on hienoa se, että kaikki on periaatteessa täysin tarpeetonta. Sirkus on extreme-laji, siinä pelataan hengellä ja ihmeillä.

Fiktion ja dokumentin välimaastossa

Ihmeen ja armon maailma oli läsnä myös ohjaajan dokumenttitrilogiassa. Honkasalo kiistää, että Tulennielijä jatkaisi dokumenttitrilogian teemoja. Hän kuitenkin myöntää elokuvan sisältävän temaattisesti samoja elementtejä kuin dokumentitkin.

Dokumentin ja fiktion ero ei ole niin dramaattinen. Dokumentti on siinä ihanassa suojakammiossa, että sitä ei lainkaan arvosteta. Ohjaajan näkökulmasta ero on kuitenkin pieni: molemmissa tutkitaan ihmistä, ja onhan näyttelijäkin elävä ihminen.

Honkasalo korostaa, että dokumentissa on kaikki olennainen elokuvasta: muu vain koristetta. Dokumentin ja fiktion toteuttaminen on kuitenkin tuotannollisesti erilainen prosessi. Ohjaaja myöntää, että suuren koneiston, suuren filmiryhmän pyörittäminen on tietysti imartelevaa.

Sinulla on iso miehinen työryhmä, jota saat pomputtaa. Kuka nainen ei sellaisesta pitäisi!

Honkasalo näkee elokuvanteon raakana pelinä, jossa ohjaajan täytyy tuupata tuotantoa ulos todistaakseen olevansa olemassa, eli siis saadakseen rahaa seuraavaa elokuvaa varten. Hän on kuitenkin tietyllä tapaa vapaa tästä pelosta, sillä jos tippuminen tapahtuu, niin se merkitsee vain tippumista takaisin dokumenttielokuvan mahdollisuuksia täynnä olevaan maailmaan. Millainen elokuva on sitten ohjaajan ihanne-elokuvaa? Mitkä ohjaajat ovat vaikuttaneet häneen eniten?

Bresson, Fellini, Tarkovski, Visconti, eräällä tavalla myös Kieslowski. Siis hyvin voimakkaasti eurooppalaisen elokuvan perinne

Älykköjen väkivaltakultit

Nykyiset muotivirtaukset eivät säväytä Honkasaloa, joka ei ole omien sanojensa mukaan mikään kulttifriikki. Esimerkiksi nykyinen innostus Honkong-elokuvaan ei sytytä ohjaajaa.

Suuremman potkun saan siitä, kun joku ohjaaja pääsee kiinni ihmisen salaisuuteen.

Ohjaaja pohdiskelee myös väkivaltaelokuvien pysyvän suosion syitä.

On olemassa selkeä älykköjen väkivaltakultti, jossa väkivaltaa ironisoidaan näennäisesti. Ensimmäistä kertaa rupesin miettimään asiaa Peckinpah’n elokuvia katsellessani. Voidaanko äärimmäistä väkivaltaa näyttämällä vastustaa väkivaltaa? Epäilen sitä, koska ihmisessä on pimeä puolensa, ja väkivalta on eroottisesti kiihottavaa. On vaikeaa olla pasifisti väkivallan esittämisen kautta, sillä itse asiassa se kiihottaa ihmisiä, vaikkeivät he sitä myönnäkään.

Älykköväkivallan suosiossa Honkasaloa arveluttaa myös se, ettei kukaan näytä reagoivan siihen. Ilmiötä ruotiessaan ruotiessaan ohjaaja vertaa omia kokemuksiaan Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu -elokuvaan, jossa hän oli apulaisohjaajana. Filmissä oleva kohtaus, jossa lehmän elämä pelastettiin paloittelemalla syntyvä vasikka sen sisällä, herätti valtavan kohun. Kohtaus kuitenkin herätti ihmiset, toisin kuin turruttava väkivaltaviihde.

P.S. Iloisia uutisia maailmalta!

Tulennielijä on voittanut äskettäin, torstaina 5. marraskuuta, päättyneillä Los Angelesin elokuvafestivaaleilla pääpalkinnon virallisessa kilpailusarjassa, mikä on hieno saavutus suomalaiselta elokuvalta. Film-O-Holic onnittelee kaikkia Tulennielijän tekijöitä!

Suolaista ja makeaa -elokuvallaan kannuksensa hankkinut Kaisa Rastimo on ohjannut Helvi Hämäläisen romaaniin perustuvan elokuvan Säädyllinen murhenäytelmä. Miksi juuri se?

– ”Alitajuisesti kaikki lähti siitä, kun näin Elina Bergholmin ’Huojuvan talon’ tv-sarjana ja pidin siitä paljon. Sen innoittamana luin Maria Jotunin kirjan, ja sitten tartuin Helvi Hämäläisen ’Säädylliseen murhenäytelmään’, joka on minusta rinnakkaisteos siltä ajalta. Se kuvaa sivistyneistön elämää, jossa kaiken pitäisi olla hyvin mutta jossa on hirveää henkistä väkivaltaa perheen sisällä. Mikä on myös nykyajassa tuttua.

Mutta loppujen lopuksi minulle tarjottiin tätä ohjattavaksi, ja olin hirveän innostunut, sillä tällaiselle nuorelle ohjaajalle on haaste saada tehdä suomalaisen kirjallisuuden klassikko. Samalla kertaa se oli hirveän pelottavaa. Epäonnistumisen uhka oli koko ajan voimakkaana läsnä sen ensimmäisen vuoden, kun suunnittelin tätä elokuvaa.”

Kirjailija

Millainen suhde sinulla muuten on Helvi Hämäläiseen, onko hän sinulle erityinen kirjailija?

– ”Kun luin ensimmäisen kerran ’Säädyllisen murhenäytelmän’, minua kiinnosti siinä Hämäläisen ilmiömäinen kirjallinen lahjakkuus. Tapa, jolla hän käyttää sanoja ja lauseita kuvatakseen tunnelmia ja ajatuksia, hyvin taitava sanankäyttö. Hämäläisen maailma on hyvin aistillinen, kaikki on nähtävissä ja kuultavissa ja haistettavissa. Se on minusta kiinnostavaa, kunnioitan sitä kykyä. Tartuin myös hänen elämänkertaansa, joka oli Ritva Haavikon toimittama. Todella upea kirja, Helvi Hämäläinen on ollut hyvin mielenkiintoinen ihminen.”

Henkilöt

Voisitko kuvailla elokuvan keskeisimpiä henkilöitä muutamalla sanalla? Miten luonnehtisit Naimia?

– ”Naimia kuvaa parhaiten ’tyhjä syli’. Hän on nainen, joka uhraa koko elämänsä ideaalille rakkaudesta. Hän ei saa vastakaikua rakastamaltaan mieheltä, joka vain alistaa ja nöyryyttää häntä. Ja niin kuin yleensäkin, kun nainen on rakastanut renttuun, suhde junnaa paikallaan sitä samaa rataa. Mies ei rakasta edelleenkään naista eikä halua esimerkiksi tehdä naisen kanssa lasta – en nyt tarkoita, että lapsen tekeminen on korkein aste ja pyhin saavutus elämässä – mutta Naimilla ei ole edes lasta sylissään. Traagisin on Naimin tarina, sillä hän jää lopussa aivan yksin.”

Entä sitten tämä renttu mies, eli Arthur?

– ”Arthur on rehellinen sika. Tohtorihan on sika, mutta hyveellisyyden kaapuun verhottuna. Arthur on hyvin nykyaikainen mies monella tapaa, tämän päivän rokkareissa on aika paljon Arthuria. Hän on värikkäästi pukeutuva, hieman feminiininen. Hänessä on suuria tunteita ja herkkyyttä, samaan aikaan hän on hyvin sadistinen.”

Entä tohtori, viittasit siihen, että hänessä on sellaista piilojulmuutta?

– ”Tohtori on aika jännittävä tapaus. Kun luin sen kirjan, tohtori tuntui kaikista sympaattisimmalta henkilöltä, mutta kun aloin tehdä tätä elokuvakäsikirjoitusta, huomasin, että itse asiassa tohtori tekee hyvin julmia tekoja. Minusta hän on pohjimmiltaan hyvä mies, mutta hänessä on hirveää itsekeskeisyyttä. Hän pitää naisia pelinappuloina omassa elämässään ja esineellistää ne, sekä Elisabethin että Tellervon.”

Entä Elisabeth vielä, miten häntä luonnehtisit?

– ”Minusta Elisabeth on sellainen vanhan hyvän ajan nainen. Aluksi hänen hahmonsa tuntui vieraalta, mutta lopulta aloin jollakin tapaa pitää siitä. Tänä aikana, kun kodit ovat niin rikkoutuneita, tuntuu ihastuttavalta sellainen nainen, joka haluaa, että koti näyttää kodilta: kattaa pöytää, tekee hyvää ruokaa. Onhan Elisabeth kauhean teennäinenkin, se on hänen huono puolensa. Elisabeth on se, jota säälin eniten, siksi halusin nostaa Elisabethin tämän elokuvan sankariksi. En pidä siitä, että yleensä aina elokuvissa kotirouva on se paha henkilö. Halusin välttää sen kliseen.”

Perhe

Mikä on se voima, joka pitää nämä ihmiset yhdessä, vetää heitä toistensa luo, vaikka he ovatkin onnettomia yhdessä?

– ”Perhe. Sen huomaa itse, kun on saanut oman lapsen, että jos ei ole lasta, on hirveän paljon helpompi erota, mutta jos on lapsi, niin tavallaan turvatakseen lapselle hyvän elämän sitä haluaa pitää perheen koossa. Muistan, että kun olin sellaisella amerikkalaisella käsikirjoituskurssilla, puhuttiin siitä, miksi ’Dallas’ on niin suosittu ympäri maailmaa, jopa arabimaissa ja Intiassa. Amerikkalaiset sanoivat, että se johtuu siitä, että ’Dallasin’ henkilöt koko ajan kusettavat toisiaan ja tekevät selän takana vaikka mitä temppuja, mutta kuitenkin perhe haluaa pitää aina yhtä. Kun on niin rikkonainen maailma ja perheet hajoavat, se on jonkinlainen primitiivinen halu kaikilla ihmisillä, että olisipa sellainen syvä perheyhteys.”

Sehän on kuitenkin hyvin surullista, että he tahtomattaankin piinaavat toisiaan.

– ”Se on se traaginen puoli, se elämän realismi. Mielestäni ei ole onnellisia perheitä, vaikka sitä tietenkin haluaisi, että olisi. Mutta onko sekään hyvä ratkaisu, että kun tulee pienikin vastoinkäyminen, niin erotaan. Alussa mietin, että minkä takia tohtori ja Elisabeth eivät eroa. Sitten aloin kunnioittaa sitä, että he haluavat ottaa vastuun suhteestaan ja avioliitostaan ja lapsistaan. Se on nykyaikana harvinaista.”

Näyttelijät

Jos mennään näyttelijävalintoihin, niin miten päädyit näihin näyttelijöihin. Miten esimerkiksi Kyllikki Forssellin sait houkuteltua tähän mukaan?

– ”Minusta Kyllikki Forssell oli itseoikeutettu Ada. Adahan on tällainen aatelisrouva, jota hänen poikansa palvoo, koska hän on niin kaunis ja viehättävä ja hyväkäytöksinen. En pystynyt ajattelemaan siihen ketään muuta kuin Kyllikki Forsselin. Hänessä on sellaista karismaa, hän on vain paikallaan ja häntä kunnioittaa. Forsellissa on se, että hän on älykäs näyttelijä ja hirvittävän rohkea. On rohkeaa naisnäyttelijältä, että hän pystyy olemaan ilkeä roolissaan.”

Säädyllisyys

Tämä on ”Säädyllinen murhenäytelmä”, mitä sinusta säädyllisyys merkitsee näille henkilöille?

– ”En ole ajatellut sitä sanaa noin. Elokuvan säädyllisin henkilö on tietysti Elisabeth, joka esimerkiksi vahtii murrosikäisen poikansa seksuaalista heräämistä. Se on toisaalta ymmärrettävää tuohon aikaan, onhan äidin ja lapsen suhde ollut tuollainen. Jos Pekan suhteesta 15-vuotiaaseen tyttöön olisi syntynyt lapsi, niin se olisi ollut hirveä tragedia taas. Ei silloin ollut ehkäisyvälineitä. Varmaan osa sen ajan säädyllisyydestä on ollut ihan sen ajan sanelemaa pakkoa.”

Värit

Elokuvassa on erittäin voimakkaat värit, hyvin voimakas sininen ja keltainen, myöhemmin punainen. Mikä on värien symboliikka, miten päädyit näin rohkeisiin väriratkaisuihin?

– ”Niillä on pyritty vaikuttamaan ihan tällaisella alkeellisella väripsykologialla. Intohimon väri on punainen: koska Artturin huone on punainen, se on myös aika tunkkainen, eltaantunut. Sininen on tietyn kylmyyden, jäätymisen väri. Halusin vaikuttaa dramaturgiseen kaareen väreillä sen mukaan, mitkä ovat kohtausten tunnetilat. Miten tunnelma muuttuu riemusta kärsimykseen ja lopun alakuloon. Värit antavat elämyksellisen tason katsojalle, väreillä voi korostaa sitä tunnelmaa, joka kohtauksissa on.”

Esimerkiksi kesäkoti on keltainen, ja kun Naimi menee naimisiin, hänellä on sininen puku, hän on hyvin viileä siinäkin?

– ”Mutta siinä kohtauksessa, kun Arttur kosii, Naimilla on punainen hame…(naurua) Tarkkaan harkittua!”

Vesi

Entä tämä vesielementti, jota elokuvassa on paljon, uiminen ja kastevesi?

– ”Rakastan itse vettä, se on minulle tärkeä asia elämässä. Se on myös hirveän elokuvauksellinen. Kun veden valaisee, ja liikkuvan veden kautta valaisee ihmisen kasvot, tulee sellainen omituinen tunnelma, kaunis väreilevä valo. Hyvin romanttinen ja samalla dramaattinen. Esimerkiksi Fassbinder käytti vettä paljon elokuvissaan valaisuelementtinä.”

Vertailu

Vertailulta tuskin voi välttyä, joten jos itse vertaat keskenään elokuviasi, Suolaista ja makeaa ja Säädyllistä murhenäytelmää, mitä mieltä olet?

– ”Niissä on samaa se, että ne ovat molemmat hyvin ohjauksellisia, niissä on kuvallinen maailma ja värimaailma. Näyttelijäntyössä on jotain samaa, mutta minusta Säädyllinen murhenäytelmä on eheämpi elokuva. Siinä on kaikki nämä viisi näyttelijäsuoritusta, joita itse pidän onnistuneina.”

Aamuaution Turun Formian elokuvateatterin takarivistön penkeillä istuu kaksi reippaanoloista keski-ikäistä herrasmiestä. Pitkän leipätyön Uuno-elokuvien parissa tehneiden Vesa-Matti Loirin ja Ere Kokkosen tunnelmat ovat hyvät kahdeksannentoista Turhapuron ensi-illan kynnyksellä.

© Ere Kokkonen Oy

Vaikka ohjaaja Ere Kokkonen toteaakin elokuvan-, television- ja teatterintekemisen olevan hänen työtään, niin Pisnismiehen koostaminen on ollut yhtä juhlaa. – ”Sunnuntaitöitä,” ohjaajan omin sanoin. Eikä ilmeisen leppoisan hyvään fiilikseen ole Veskullakaan moitteensijaa sanottavanaan.

– ”Meillä oli hyvät fiilikset jo elokuvaa tehdessä johtuen pitkälti siitä, että takana oli viiden vuoden tauko. Eli lähti vähän uusin innoin ja rinnoin tähän juttuun mukaan.”

Uuno, 25-v.

Koko kansan oma lökäpöksy, Uuno Turhapuro, on kulkenut pitkän neljännesvuosisataisen taipaleen ja Uunoa alusta asti tulkinneen Loirinkin vyötärölle on kertynyt jo muutama rengas vuosien saatossa, mutta pitkällä iällä on salaisuutensa.

– ”Kyllä se salaisuus on varmaan siinä, että Uunossa näkyy sitä suomalaiselle miehelle määrättyä kummallista tarvetta olla hyvä lintsari. Ja sitten toisaalta Uuno on niin valoisa persoona ja selviytyjä tyyppi, johon on helppo samaistua.”

Kokkonen lisää vielä Uunon suosion taustalle taitelija Vesa-Matti Loirin merkityksen, ja miesten välinen ystävällinen katseen vaihto ja hymyn häivä ovat selviö.

25 vuoden aikana moni asia on maailmassa muuttunut, mutta Uuno on pysynyt perusluonteeltaan samanlaisena taivaanrannanmaalarina, jonka Loiri uskoo yhä jaksavan viihdyttää ihmisiä.

– ”Ollaan nyt saatu rauhassa pohtia ensinnäkin sitä, että tehdäkö ylimalkaan tätä elokuvaa, ja myös valmistua siihen. Minun mielestäni tämä on hieman erilainen Uuno. Se on ehkä suunnattu enemmän aikuiselle yleisölle ilman, että siinä olisi mitään mitä lapset eivät voisi katsoa. Taitavasti Ere on myös käsikirjoitukseen sijoitellut vanhoja gageja, jotka antavat viitteitä jostain aikaisemmasta eli tämä on siinä mielessä myös friikeille suunnattu.”

Lempeä anarkisti

Kotimaiseen komediaan lyödään usein ”hömpän” leima, mutta Uunohan elää hyvinkin ajan hermolla lyödessään laman jälkeisessä yhteiskunnassa pisneksiksi appiukon pankkisotkujen tahraamilla rahoilla. Miksikään poliittiseksi kabareeksi Loiri ei kuitenkaan halua Uunoa luonnehtia. Kokkosen mielestä Uuno ei ole koskaan ollut pelkkä pintajuttu, vaan siinä on ollut aina syvempi koukku ympäröivään yhteiskuntaan ja ihmisten arkipäivään.

– ”Mutta ei niin, että Uuno tarjoaisi jotain ideologiaa ja yrittäisi vaihtaa ihmisten mielipiteitä, mutta kyseenalaistaa… tarjota vaihtoehtoista elämänmuotoa, individualismia ja pikkuisen anarkistisuutta,” mihin Loiri tarkentaa, – ”Lempeä anarkisti, joka ei suostu olemaan stereotyyppi.”

Uuno-elokuvien ydintiimi on toiminut pitkään. Väistämättä ajan saatossa toiston ja kyllästymisen maku alkaa tuntua kurkussa. Loirikin rehellisesti tunnustaa, että muutama vuosi sitten edellistä Uunoa tehtäessä hän painiskeli hienoisen kyllästymistunteen kanssa.

Viiden vuoden tauko on kuitenkin puhaltanut uutta ja tuorettakin tuulta sunnuntaipäivän projektille. Kokkonen löytääkin Pisnismiehestä ihan uusia Uuno-tasoja:

– ”Tässä esimerkiksi ensimmäistä kertaa Uunon sukulainen saa kutsun presidentin linnaan – hyväksytään ikään kuin yhteiskunnallisesti. Tosin he tulevat hieman myöhässä… siellä on sellaisia pikkujuttuja…”

Vanhat legendat, kuten insinööri Sörsselsson (Simo Salminen) ja Härski Hartikainen (Spede Pasanen) seikkailevat yhä mukana uusien kasvojen rinnalla.

Uudet kasvot

Uunon koomikkoparina ja vastavoimana ovat periaatteessa toimineet vaimo ja (Marjatta Raita) ja appiukko (Tapio Hämäläinen), mutta nyt mukana on Uunon veli Pen (Santeri Kinnunen).

– ”Se anto mulle sellaista tilaa enemmän, kun toinen kommentoi samasta kulmasta. He ovat heti ystäviä, nämä veljekset, kun tapaavat,” tähdentää Loiri.

Santeri Kinnusen lisäksi uusi kasvo on myös Heikki Nousiainen, joka astui appiukon tyyriisiin housuihin. Kinnusen, kuin ei Nousiaisenkaan, istuvuutta Uunon mailmaan Kokkonen ei voinut olla ylistämättä.

– ”Santeri ei matki millään lailla Uunoa, se ei ole edes sen näköinen, mutta siinä on jotain niitä Uunon nuoruuden aineksia… ja Nousiainen on kanssa… ei ihan Loirin tasolla, mutta hyvin lähellä.”

Koskaan ei sanota: ei koskaan

Pisnismies kuvattiin kesällä ja jo nyt syksyn kynnyksellä se sai ensi-iltansa. Kokkonen kertookin tuotantoaikataulun olleen tehokas ja antoisa.

– ”Kaikki oli suunniteltu minuuttiaikataulun mukaan… Pitkistä päivistä huolimatta tekeminen on ollut antoisaa ja siitä on nauttinut.”

Uunon anarkistisen energian Loiri näkee löytyvän siitä, että Uuno on sekoitus häntä itseään, Spede Pasasta ja Ere Kokkosta. Eli ei ole tarvinnut ammentaa energiaa ja innovaatiota vain yhdestä henkilöstä, vaan mukana ovat kaikkien kolmen heikkoudet ja vahvuudet. Kokkonen näkee anarkistisuuden löytyvän myös ihan komedian peruspiirteistä eli kyseenalaistamisesta.

– ”… Jos Uuno olisi myötäsukaan elävä, niin ei se olisi komediaa enää vaan surkeaa draamaa… se olisi…” , Loirin täydentävällä toteamuksella: – ”…looseri.”

Juhla-Uunossa törkyturpainen sankarimme on yhä voimissaan, mutta uutta Uunoa ei Loirin ja Kokkosen mukaan ole suunnitteilla, ei ainakaan ensi kesäksi. Uusia ideoita tarvitaan rutkasti ja aikahan sen näyttää, mutta koskaan ei sanota, kuten miehet lähes yhteen ääneen totesivatkin: – ”Ei koskaan.”

Suomalais-kanadalainen yhteistyöelokuva Going to Kansas City saa ensi-iltansa 31.7.1998. Lehdistönäytöksen jälkeen vastapäätäni istuu keski-ikäinen, päivettynyt ja hyvinvoivan näköinen ohjaaja Pekka Mandart, joka uhkuu itsevarmuutta elokuvansa menestymisen suhteen. Siis kuka ihmeen Mandart? Niin, suomalaisen elokuvaohjaajan taival ei ole ruusujen reunustama. Pekka Mandartilla on jo 30 vuoden kokemus ohjaustyöstä, ja matkan varrelle mahtuu niin teatteria, lyhytelokuvia, tv-elokuvia kuin dokumenttejakin. Silti suurelle yleisölle hänen nimensä ei sano juuri mitään.

– Olen luultavasti tunnetumpi Lontoossa ja Los Angelesissa kuin Suomessa, ohjaaja naureskelee. Pyrimme elokuvaa tehdessämme alusta asti kansainvälisyyteen. Yhteistyö Kanadalaisen filmiryhmän kanssa sujui erinomaisesti ja olimme myös omalta osaltamme vaikuttamassa siihen, että Suomen ja Kanadan välillä on nyt elokuva-alan sopimus, joka on nyt avoin muidenkin hyödynnettäväksi.

Ehkä Mandartin nimi on hieman pian tunnetumpi myös Suomessa. Hän on yhdessä vaimonsa Pamelan kanssa pelannut hasardia ja lähtenyt tuottamaan 17 miljoonan markan elokuvaa yhteistyössä kanadalaisen Telescene-tuotantoyhtiön kanssa. Rahoituksesta 5 miljoonaa tulee Suomesta ja loput Kanadasta.

– Kansainvälisen levitys ulottuu seuraavan vuoden aikana 30 maahan. Parasta kannaltamme on kuitenkin tv- ja videomyynti.

Alkuperäinen idea syntyi lehtiuutisesta vuonna 1990. Mandart kiinnitti huomiota suomalaisen vaihto-oppilaan ja amerikkalaisen tytön rakkaustarinaa käsitelleeseen lehti-artikkeliin, jonka pohjalta hän alkoi työstää käsikirjoitusta. Projektin läpivieminen vaati kuitenkin vuosien kamppailun ja kässäriä olivat työstämässä brittiläinen Tony McNabb ja kanadalainen Morrie Ruvinsky.

Michael Ironside vetonaulana

Kansainvälisille markkinoille suunnattu elokuva kaipasi taakseen nimekästä näyttelijää. Tuotantoprosessin päästyä vauhtiin ohjaaja teki listan näyttelijöistä, jotka sopisivat apulaissheriffi Malonen rooliin. Ensimmäisenä listalla oli Hollywoodissa jo 15 vuotta työskennellyt Michael Ironside (mm. Total Recall ja Starship Troopers), luotettava sivuosanäyttelijä, jonka jämerät kasvonpiirteet ovat kuin luotu kovien heppujen rooleihin. Kuinka monta faksia Ironsiden tapaisen näyttelijän taivuttelu sitten vaati?´

– Asia hoitui lopulta aika nopeasti. Luettuaan käsikirjoituksen Michael halusi tavata minut. Tavatessamme Kanadassa Michael kysyi, että jos saisin valita kenet tahansa rooliin, niin kenet valitsisin. Vastasin, että Sam Shepardin. Michael nauroi ja kysyi hetken päästä, jos hän kuitenkin saisi tehdä roolin.

Lähes 90 elokuvaa tehneen Ironsiden kasvot ovat monille tutut. Ehkä hieman liikaakin, sillä näyttelijä on joutunut myös huvittaviin tilanteisiin Hollywood-uransa aikana:

– Michael kertoi, että pari kertaa Kaliforniassa poliisi on pysäyttänyt hänet luullen häntä joksikin etsintäkuulutetuksi, kun kasvot ovat niin tutut!

Nuoret ja unelmien Amerikka

Nuorille suunnatut tai yleensä nuorten elämänpiiriä sivuavat elokuvat ovat menestyneet Suomessa viime vuosina kohtuullisen hyvin. Mandart ei kuitenkaan ole halunnut suunnata elokuvaansa tietylle kohdeyleisölle.

– Minua kiinnosti nuorten suhde Amerikkaan ja amerikkalaisuuteen, se kun on muutakin kuin Baywatch-maailma.

Myyttinen pikkukaupunki on lukemattomien elokuvien aihe, oikea amerikkalaisen draaman peruskulissi, jonka miljöötä myös Mandart on halunnut omassa teoksessaan hyödyntää. Millä tavoin ohjaaja on kunnioittanut perinnettä?

– Joku tutkija varmaan löytäisi, että tuolla ei ole mitään Mandartilta, vaan kaikki on lainattua. Elokuvahistorian pitäisikin elää tarinassa, sillä siinä yhdistyvät niin Romeo ja Julia kuin lännenelokuvatkin.

Jo varhaisessa vaiheessa pääosaan valittu Mikko Nousiainen on hiljattain valmistunut teatterikorkeakoulusta. 23-vuotias näyttelijäperheen vesa kasvoi ohjaajan mukaan rooliinsa. Muut näyttelijät valittiin yhdessä Mikon kanssa, joten hän oli mukan projektissa aktiivisesti eikä vain ”hypännyt mukaan” kesken kaiken.

Näin pitkään alalla työskennelleen tekijän on kai pakko olla pysyvästi rakastunut elokuvaan. Milloin Pekka Mandart sitten koki ”elokuvallisen heräämisensä”:

– Nähtyäni Suomalaisen elokuvan ”Taikayö” joskus 1950-luvun lopulla. Näin sen Popinniemen työväentalolla Kotkassa. Siinä oli valoja ja varjoja: se oli hurja kokemus Sen eräs kohtaus jäi kummittelemaan mieleeni, ja ajattelin silloin, että tuollaisia jänniä kohtauksia minäkin haluan tehdä.

Vieraillessaan viime syksynä Turun yliopiston historian laitoksen järjestämässä History and Memory -kongressissa elokuvaohjaaja Markku Pölönen puhui lämmöllä elokuvan roolista muistitiedon säilyttäjänä. Pölönen hurmasi etupäässä opiskelijoista koostuneen yleisön vakaalla, mutta hersyvällä puheenparrellaan. Pölönen ehdotti, että historiantutkijoiden olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota ”huuhaahistoriaan”, valheiden ja päättömien juttujen sekä arkisten sattumusten kadonneeseen menneisyyteen. Pölösen ironinen heitto avaa näkymiä hänen omien elokuviensa saaman suosion hahmottamiseen.

Vuonna 1993 valmistunut Onnen Maa nosti Pölösen suomalaisen elokuvan suureksi toivoksi. Pienimuotoinen, lämmön ja elämänmyönteisyyden täyttämä tangoelokuva oli virkistävä poikkeus ankeuteensa tukehtuvassa suomalaiselokuvassa. Teatterilevityksessä teos ei vielä saavuttanut suuria katsojalukuja, mutta televisioesityksen miljoonapäinen katsojajoukko osoitti, kuinka paljon kysyntää maaseutukuvaukselle lopulta oli. Heikki Turusen romaaniin pohjautuva, vuonna 1995 valmistunut Kivenpyörittäjän kylä tarjosi sitten huomattavasti ristiriitaisemman kuvan maaseutuyhteisöstä, vaikka siinäkin oli mukana ensimmäisestä elokuvasta tuttua herkkää maalailua. Se oli menestynein suomalaiselokuva vuosiin, joten ohjaajan seuraavaan projektiin kohdistui suuria toiveita.

Nyt Markku Pölösen uusi elokuva Kuningasjätkä on valkokankailla ja odotukset ovat täyttyneet. Tyytyväisen näköinen ohjaaja istui turkulaisen elokuvateatteri Formian aulassa ja kertoi auliisti toimittajille elokuvansa syntyvaiheista.

Pölönen on monella tapaa elokuviensa näköinen mies. Itsetietoisen elokuvaohjaajan sijaan toimittajien edessä istuu avoin, ystävällinen ja rempseää huumoria viljelevä työmies. Juuri sellainen perusjätkä, joka valistaa sinulle elämän perusasioita muutamalla kiteytyneellä lauseella tai jutunpätkällä.

Pölösen Kuningasjätkä syntyi monen vuoden kypsyttelyn jälkeen. Pohjana olivat ohjaajan omat uittokokemukset 1970-luvulla. Tukinuiton kannalta aika oli auringonlaskun aikaa, ja jätkien muisteloissa oli jo haikeutta mukana. Ohjaajan tarkoituksena oli tehdä dokumentti jätkäporukasta, johon hän oli uittohommissa tutustunut, mutta se hanke kariutui. Tarinat ja tyypit jäivät kuitenkin muhimaan. Kuningasjätkä sijoittuu 1950-luvulle, aikaan, jolloin tukkilaisjätkien kulttuuriperinne eli ja kukoisti vielä vahvana ja itsetietoisena. Kuinka henkilökohtainen elokuva on kyseessä?

Pölösen mukaan Onnen maa on yhä hänen henkilökohtaisin, omaelämäkerrallisin elokuvansa. Kuningasjätkä on kuitenkin ohjaajalle läheisempi elokuva kuin Kivenpyörittäjän kylä, joka oli sovitus Turusen tarinasta. Oman käsikirjoituksensa pohjalta toimineen ohjaajan ei tarvinnut menettää yöuniaan sen vuoksi, että hän olisi tuhoamassa jonkun muun luomaa tarinaa.

Kuvausryhmän yhteinen sävel näkyy lopputuloksessa

Kuningasjätkän tekijäjoukko oli Pölöselle tuttu, sillä samaa kuvausryhmää oli käytetty kahdesti aiemminkin. Ohjaajan mukaan samojen taiteellisten vastuuhenkilöiden käyttö nopeutti tekoprosessia.

– Kyllä siihen pätee se, mitä Matti Pellonpää -vainaa sanoi: elokuvan kuvausryhmä on bändi, jonka soittotapa näkyy lopputuloksessa. Se helpottaa työskentelyä, koska voi olla täydessä vauhdissa ensimmäisestä kuvauspäivästä lähtien.

Tutusta tiimistä huolimatta Kuningasjätkä on selvästi Pölösen oma elokuva: hän sai hyvin vapaat kädet sen tekemiseen, ja käsikirjoitukseen tehtiin omavaltaisia muutoksia vielä kuvausvaiheessa. Pölönen antoi näyttelijöille runsaasti liikkumatilaa roolihahmojen rakentamisessa. Hänen reseptinsä henkilöohjaukseen on tehokkaan yksinkertainen.

– Annan hyvin suuria vapauksia näyttelijöille. Monet suomalaiset elokuvaohjaajat voisivat hyvin mennä kahville silloin kun näyttelijä tekee työtään. Näin syntyisi parempia leffoja.

Nostalgia myönteisenä voimana

Nostalgia lyö voimakkaasti läpi Pölösen elokuvista. Ohjaaja näkee nostalgian positiivisena voimana ja pyrkii elokuvillaan antamaan toivoa kanssaihmisilleen. Onnen maan jälkeinen huikea yleisöpalaute osoittikin, että nostalgiselle kaukokaipuulle oli olemassa sosiaalinen tilaus.

– Naiivisti ajatellen elokuvantekeminen on synttärilahjan antamista. Eihän kukaan anna lahjaa, josta vain lahjan antaja itse tykkää.

Kauniilla kuvillaan hurmaava Kuningasjätkä palauttaa varmasti monen vanhemman polven katsojan mieliin sodanjälkeisen Suomen jälleenrakennustyön optimismin. Pölönen ei häpeile kertoa suurta kansallista tarinaa.

– Minua kiinnostaa se Suomi, joka on luotu kuviksi. Sota-aikana suomalaisille koetettiin paukuttaa päähän, miten kaunis tämä maa on ja miten sitä kannattaa puolustaa. Tarkoitusperistään huolimatta nämä kuvat ovat hienoja!

Ohjaajaa kiehtovat menneisyyden onnelliset kuvat, joissa talkoissa työskentelevät suomalaiset ovat kuin Maon Kiinasta. Olkoon todellisuus millainen tahansa, katsoja haluaa uskoa nämä kuvat todeksi. Elokuvan tarpeisiin ne ovatkin selkeätä ja kaunista materiaalia.

Kaipaako ohjaaja vastaavaa talkoomentaliteettia laajemminkin suomalaiseen yhteiskuntaan?

– Kyllä vain! Minulla on näin hupimielessä ehdotus: Suomen Vahvin Mies -kisoissa, joissa tuhlataan helvetisti energiaa aivan tyhjänpäiväiseen teutaroimiseen, voitaisiin hakata vaikka jollekin leskimuorille talven halot kilpaa.

Muutenkaan ohjaajalla ei olisi mitään sitä vastaan, jos vaikka kunnon mottitalkoot palautettaisiin kunniaan.

– Siinä ei pullalihaksilla pärjättäisi, kun miehet laitettaisiin pariksi päiväksi metsätöihin. Siinä sitten nähtäisiin, kuka todella on Suomen vahvin mies!

Tarinankerronta on elokuvan suola ja sokeri

Markku Pölönen on useaan otteeseen korostanut rooliaan tarinankertojana. Ohjaaja onkin huolissaan alkuperäisten tarinoiden katoamisesta. Ahtaiden lajityyppikaavojen seuraaminen johtaa siihen, että kaikki toistavat vain moneen kertaan kuultuja ja nähtyjä, kierrätettyjä tarinoita. Harva tekee enää elokuvia oman kokemustaustansa pohjalta. Kiireinen aikamme tarvitsisi siis tarinankertomisen jalon perinteen elvyttämistä.

– Nykyään kaikki on kovin nopeaa ja säpäleistä eikä kukaan kerro enää pitkiä tarinoita. Usko pitkien tarinoiden vetovoimaan onkin elokuvan keskeisiä ideoita.

Perisuomalaisen tukkilaiselokuvan ohella Kuningasjätkässä on myös lännenelokuvalle ominaisia piirteitä. Ohjaaja vertaakin tukkilaisia cowboyhin.

– Cowboyt veivät karjaa ja tukkijätkät puita, mutta heillä on samanlainen ammatti-identiteetti ja he kokevat samat asiat omassa työssään arvokkaiksi. Molemmat korostavat vapautta. Elämä ja työ on kovaa, kapista ja kylmää, mutta vapaus on tärkeintä.

Työ on kovaa myös Pölöselle, joka joutuu hänkin omalla sarallaan taistelemaan vapaudesta tehdä haluamiaan elokuvia. Pelkästään pitkiä elokuvien ohjaaminen ei takaa edes hänelle lihavaa tilipussia. Ohjaaja hankkii lisätienestejä luennoimalla ja tekemällä mainoksia ”niin paljon kuin sielu sietää”. Seuraava iso projekti on Rauli Badding Somerjoen elämästä kertova elokuva, jonka pitäisi olla valkokankailla vuonna 2000.