Keskiössä Pertti ”Nipa” Neumann

Levoton Tuhkimo on Mari Rantasilan uusin ohjaus, ja kuten nimestä voi päätellä, elokuvan keskiössä on Dingo-yhtyeen tarina ja musiikki. Kuitenkin vielä enemmän kuin Dingon tarinan Levoton Tuhkimo kertoo nimenomaan Dingon keulakuvan ja johtohahmon Pertti ”Nipa” Neumannin elämän eri vaiheista.

Neumann on elokuvassa selkeästi päähenkilö, eli sikäli kyseessä ei ole bändielokuva, Rantasila sanoo.

Elokuvassa on keskiössä tämän yhden henkilön näkökulma, ja tuohon näkökulmaan kuuluu toki myös olennaisesti Dingon nousu ja tuho.

Dingon tarinaa ei valoteta elokuvassa kuitenkaan muiden bändiläisten silmin, mikä oli täysin tarkoituksellinen taiteellinen valinta.

Porin kaupungin vireä kulttuurielämä

Rantasila päätyi Levoton Tuhkimo -elokuvan ohjaajaksi, kun elokuvan tuottaja Marko Talli soitti ja tiedusteli kiinnostusta aiheeseen.

Olin tietenkin välittömästi kiinnostunut, koska olen itsekin kasvanut Porissa samaan aikaan Dingon jäsenten kanssa ja treenannut samoilla bändikämpillä kuin Dingo ja monet muut porilaisbändit.

Näyttelijänä, ohjaajana ja musiikintekijänä tunnetuksi tullut Rantasila tunsi Porissa kasvaessaan ja asuessaan Dingon jäsenistä henkilökohtaisesti basisti Pertti ”Pepe” Laaksosen.

Pepen ja hänen veljensä Jipon kanssa tehtiin musaa, puhuttiin politiikkaa ja hengattiin esiteineinä, 11–14-vuotiaina.

Rantasila painottaa myös, että 1970- ja 1980-luvuilla Porin kokoisessa kaupungissa lähes kaikki kulttuuria harrastaneet nuoret vähintäänkin tiesivät toisensa tavalla tai toisella.

Joko vahvalla Porin murteella tai ei ollenkaan

Ennen kuin Rantasila vahvisti ohjaavansa elokuvan, hän halusi lukea sen käsikirjoituksen. Hänen oli nähtävä ensin, kuinka aihetta aiotaan käsitellä.

Olinkin tosi ilahtunut siitä, että elokuva oli käsikirjoitettu jo valmiiksi todella vahvalle Porin murteelle. Minähän olen suorastaan murrenatsi, Rantasila naurahtaa.

Ylipäätään porilaisuus on niin olennainen osa sekä Dingon että Neumannin tarinaa, ettei elokuvaa olisi Rantasilan mukaan ollut järkeä näytellä muuten kuin vahvalla Porin murteella.

Porista kotoisin oleva Rantasila ja niin ikään alun perin porilainen käsikirjoittaja Hanna Leivonniemi toimivat elokuvan teon aikana ikään kuin murrevalmentajina ja lukivat repliikit ääneen näyttelijöille. Porin murretta harjoiteltiin näyttelijöiden kanssa viikkotolkulla.

Kun harjoittelee paljon ja ahkerasti, lopputuloksena on tosiaankin uskottava ja vahva Porin murre. Kuulin, että nuoren Neumannin roolia esittävä Saku Taittonen piti Porin murretta yllä välillä ihan yksityiselämässäänkin, Rantasila sanoo.

Rantasila kertoo ilahtuneensa laajemminkin siitä, kuinka kattavasti ja olennaisesti porilaisuutta käsiteltiin jo varhain käsikirjoitusvaiheessa.

Porilaista mielenmaisemaa, tunnemaailma ja kasvuympäristöä kuvattiin käsikirjoituksessa hyvin eläväisesti.

Todellisuutta muistuttava fiktio

Eräs Levoton Tuhkimo -elokuvan keskeinen teema on musiikin merkitys sekä Dingon jäsenille että Dingon yleisölle.

Ja kuinka suuri tuo merkitys on edelleen ihmisille. Musiikin ja ylipäätään kaiken taiteen merkityksen korostaminen tuntuu varsinkin näinä päivinä erittäin olennaiselta, Mari Rantasila sanoo.

Lienee paikallaan alleviivata, että Levoton Tuhkimo on lähtökohtaisesti fiktiivinen elokuva. Monet sen kuvaamat asiat on kerrottu fiktion keinoin, mutta monen seikan voi ajatella näyttäytyvän hyvinkin todenmukaisessa valossa.

Esimerkiksi kokonaisuudessaan 1980-luvulla nopeasti ja räjähdysmäisesti syntynyt Dingo-mania on ilmiö, jota tuntuu vaikealta yrittää fiktion keinoin ainakaan liioitella.

Nykyhetken näkökulmasta voi tuntua todella omituiselta, että television Levyraati voi räjäyttää yhden bändin kokonaisen kansakunnan laajuiseen suosioon, Rantasila luonnehtii.

Rantasila viittaa tammikuun 1984 Levyraatiin, jonka Dingon Sinä ja minä -kappale voitti. Kappaleesta tuli nopeasti jättimäinen hitti ja jo maaliskuussa 1984 single oli noussut Suomen singlelistalle sijalle kolme.

Jo aikaisemmin kesällä 1983 Dingo oli onnistunut pitkällisten demonauhojen lähettelyjen jälkeen solmimaan levytyssopimuksen Finnlevyn kanssa. Levyraadin kaltainen ohjelmaformaatti mahdollisti 1980-luvulla nykyhetkeä yhtenäisemmän kulttuurin aikana kertaheitolla yhtyeen esittelyn suuremmalle yleisölle.

Tuolloin elettiin aikaa, jolloin käytännössä koko Suomi katsoi samaa televisio-ohjelmaa yhdeksältä sunnuntai-iltana.

Lue myös