The Fabelmans valkokangas

Kuinka pienestä, pelokkaasta ja piestystä juutalaispojasta tuli elokuvien tekemistä rakastava mies? Steven SpielberginThe Fabelmans (2022) on nykypäivän tunnetuimman ja kaupallisesti menestyneimmän elokuvaohjaajan autobiografinen muistelu oman elämänsä varhaisvaiheista. Valokeilaan nousevat Spielbergin vanhempien monitahoinen suhde sekä perhe-elämän ja taiteentekemisen yhdistämisen vaikeus.

Varhainen elokuvakokemus Suuri maailmansirkus (The Greatest Show on Earth, 1952) jättää nuoreen Sammy Fabelmaniin (Mateo Zoryan) lähtemättömän vaikutuksen. Insinööri-isä Burtin (Paul Dano) ja musiikillisesti ja taiteellisesti lahjakkaan Mitzi-äidin (Michelle Williams) tukemana poika alkaa käsitellä pelkojaan ja kokemuksiaan filmaamalla niitä 8mm kameralla. Fabelmanin perheen siirtyessä kohti lännen aurinkoa isän työn perässä heidän sisäiset suhteensa kokevat kolauksia. Samaan aikaan teini-ikään tullut Sammy (Gabriel LaBelle) uppoutuu yhä syvemmälle rakkauteensa, elokuvien tekoon.

Toisen nuoruutensa elokuvasuosikin, West Side Storyn (1961), turvallisen uusintalämmittelyn (2021) jälkeen Spielberg on päätynyt kuvaamaan eksplisiittisesti omia kokemuksiaan ja jo menehtyneitä vanhempiaan. Ohjaajan kanssa usein työskennellyt käsikirjoittajakumppani Tony Kushner on ollut laatimassa käsikirjoitusta, joka tarttuu sentimentaalisesti Spielbergin muistoihin ja elämänkokemuksiin. Yksittäisistä tapahtumista siirrytään kronologisesti seuraaviin ilman niiden valinnan syvempää perustelua tai temaattista koherenssia.

Taiteen tekemisen ja perhe-elämän vastakkainasettelu toistuu Sammyn kokemuksissa ja hänen vierailemaan saapuvan isoenonsa Borisin (Judd Hirsch) horinoissa. Ydinperheen hajoamista ja poissaolevaa isää aiemmissa elokuvissaan epäsuorasti kuvannut Spielberg ei onnistu sanomaan aiheesta visuaalisesti tai kerronnallisesti mitään uutta. Vaikka avoimen suhteen ja avioeron käsittely on ollut ohjaajan nuoruudessa 1950-luvulla kontroversiaalia, se ei ole sitä enää tänä päivänä

Keskeisimmin itseilmaisun ja perhe-elämän vaatimusten välistä ristiriitaa ilmentää Michelle Williamsin näyttelemä Mitzi, josta tulee elokuvan sydän. Rooli on kuin luotu Oscareita varten, mutta henkilöhahmon motivaatiot jäävät epäuskottaviksi kameraa pitelevään Sammyyn keskittyvässä kerronnassa. Miehinen katse paistaa läpi, kuten metsäretkellä tapahtuvassa tanssikohtauksessa, vaikka taustalla sisko (Julia Butters) tuokin asian ilmi. Sivuroolissa Fabelmanien läheisenä ystävänä Seth Rogen taas ei onnistu päästämään irti komediamaneereistaan juonen kannalta keskeisessä osassaan.

Ohjaajansa henkilökohtaisena elokuvana The Fabelmans ei saavuta Schindlerin listan (Schindler’s List, 1993) koskettavuutta, vaikka John Williamsin musiikki siitä muistuttaakin. Juutalaisperheen kokemuksia osana Yhdysvaltojen antisemitististä ilmapiiriä luodataan kuin Coenin-veljesten A Serious Manissa (2009) ilman samaa absurdiutta, vaikka kristittyyn Monicaan (Chloe East) ihastuminen näitä piirteitä saakin. Spielbergin lähestymistapa on pääosin hollywoodmaisen siloteltu, jolloin John Watersin nuorisoelokuvien tavoin Sammy ansaitsee lopulta kiusaajiensa luottamuksen.

Seitsemän Oscarin ehdokkaana The Fabelmans tuntuu turvalliselta ja laskelmoidulta, eikä se murtaudu muiden tämän vuoden parhaimpien draamaelokuvien joukkoon. Elokuvanrakastajien valopilkkuna toimii viimeinen kohtaus, jossa parikymppiseksi varttunut Sam tapaa legendaarisen John Fordin (erinomaisesti roolitettu David Lynch). Kohtaus tiivistää koko elokuvan hyvin, irrallisia kuvasommitelmia siitä, mikä katsojia saattaisi kiinnostaa. Tarina päättyy, kun Fordia ihannoinut ja kopioinut Spielberg aloitti oman uransa television ja elokuvien tekemisen parissa, milloin innovatiivisuutta hänellä vielä riitti.