The Conversation kotikatsomo

Yksinäinen saksofonia soittava Harry Caul (Gene Hackman) on ammatiltaan salakuuntelija. Kuunneltuaan pariskuntaa yhden rutiinikeikan aikana hänelle tuntuu syntyvän pakkomielle heidän keskustelusta. Tämä vie Caulin syvemmälle ja syvemmälle salaliittoa sekä henkilökohtaista paranoiaa. Välistä hän itsekin tuntuu kyseenalaistavan kaikkea, mitä hän kuulee.

Hackman on loistava valinta tulkitsemaan ujoa kyyryniskaista kuuntelijaa Francis Ford Coppolan elokuvassa Keskustelu (The Conversation). Hänen ruumiinkielensä ja hiukan pulska olemuksensa ovat koko ajan näkyvillä ruudulla. Elokuvan parhaimpia kohtia on Hackmanin keskustelu erään naisen juhlissa. Kamera on etäinen ja näemme kummatkin vain kaukaa, mutta päähenkilömme jännittynyt olemus on silti havaittavissa. Kunnia maininta menee myös Harrison Fordille, jonka suoraselkäinen, määrätietoinen ja komea ruumiillisuus on hieno vastakohta Hackmanille.

Jännitys syntyy katsojille myös elokuvan äänenkäytön takia. Ilmiselvästi suoraan Michelangelo Antonionin Blow-upista lainattu tarkkailu ja pikkutarkkojen yksityiskohtien analyysi siirretään pois kameran tarkkailusta enemmän yksityiskohtaisiin ääniin. Alun kohtaus, jossa Hackman kuuntelee pariskunnan keskustelua, kuvataan etäisesti. Ääniraidan puuttuminen ja epätarkkuus tekee kuvastakin epätasaisemman, ja täten katsojien keskittyminen vain voimistuu.

Myös myöhemmin Hackman kuunnellessa ääniraitoja, näemme hänen ajatuksensa tapahtumista. Ääni luo mielikuvia ihmiselle, ja Coppola onnistuu hyvin visuaalisesti kuvaamaan, miten me näemme ääntä pään sisällämme. Samalla kun Hackmanin käsitys tapahtumista muuttuu, muuttuu myös hänen mielikuvituksensa. Kumpikin elementti audiovisuaalisessa ilmaisussa tukee toistaan.

Blu-ray-julkaisun olisi suonut avaavan näitä elementtejä jotenkin. Tallenne on täysin mitäänsanomaton ekstrojen suhteen, mikä on sikäli ihmeellistä, että Coppolan kommenttiraita sekä haastatteluja ja arkistokuvaa löytyy ulkomaalaisesta julkaisusta.

Keskustelun katselunautintoa lisää, kuinka relevantilta se yhä tänäkin päivänä tuntuu. Kliseisesti analysoituna elokuva on nähty tuolloisen istuvan presidentin, eli Richard Nixonin Watergate-skandaalia käsittelevänä elokuvana. Tähän elokuvasta toki löytyy paljon kaikuja ja miltei ennusteita, mutta tämän päivän näkökulmasta elokuva näyttäytyy enemmän sosiaalisen median ja jatkuvan tarkkailun tulkintana. Kuka tahansa voisi luoda nykypäivänä oman narratiivin ihmisten sosiaalisen median käyttäytymisen pohjalta saman tapaan kuin Harry Caul kuunnellessaan muiden keskusteluja. Kiellettyjä ja väärin tulkittuja narratiiveja nähdään kaikkialla, ja tätä tapahtuu ympärillämme jatkuvasti.

Tänä päivänä isot teknologiafirmat keräävät dataa meistä koko ajan. Se mitä Facebook, Twitter ja muut somejätit tietävät meistä – valtiollisista toimijoista puhumattakaan – on suorastaan hirvittävää. Coppolan mestariteos on pelottava näyte siitä, mitä tapahtuu yksilön ryhtyessä taisteluun jotain suurempaa voimaa vastaan. Lopussa ei voi kuin alistua, sillä itseksemme emme voi tehdä asialle mitään. Hyväksymme sairaan totuuden ja pakon edessä jatkamme elämäämme kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Silti jatkamme äänien ja viestien tulkitsemista, jotta saisimme jotain totuudesta ilmi. En pidä sattumana, että Hackmanin hahmo on intohimoinen saksofonin soittaja. Paradoksaalisesti ääni, joka vie melkein Hackmanin mielenterveyden, pitää myös hänet järjissään. Tarkoitan musiikkia. Se on järjestäytynyttä ihmisen luomaa ilmaisua, jota kukaan ulkopuolinen ei voi häiritä. Pystymme tulkitsemaan sitä täysin itsenäisesti. Sen avulla voimme ymmärtää enemmän tai estää kaiken soraäänen, mitä on ympärillämme.