Perfect Days valkokangas

Saksalaisohjaaja Wim Wenders (s. 1945) on pitkällä urallaan ohjannut useita vaikuttavia elokuvia. Sellaiseksi voi lukea myös hänen viimeisimmän, Japanin Oscar-ehdokkaaksi yltäneen teoksensa Perfect Days. Tokiossa vessoja siivovan miehen seesteisesti kerrottu tarina toi pääosanesittäjälleen Koji Yakusholle parhaan miesnäyttelijän palkinnon Cannesissa.

Wenders taitaa hitaan elokuvakerronnan. Hänen kenties tunnetuimmassa elokuvassaan Paris, Texas (1984) verkkainen kerronta vangitsee poikkeuksellisen vahvoja tunnetiloja. Juonta tärkeämpää on ihmisistä rakentuva tarina, jonka rakennuspalikat ovat itse elokuvassa ja sen kerronnassa ilman taustaselityksiä. Elokuvasta muodostuu näin liki jokaisella katsomiskerralla omanlaisensa kokemus. Perfect Daysissa on tältä osin paljon samaa Paris, Texasin kanssa.

Yakusho esittää Hirayamaa, joka nimellään kunnioittaa japanilaismaestro Yasujirô Ozun viimeistä elokuvaa Syksyinen iltapäivä (1962). Hirayama elää yksinkertaista arkeaan rutiinien kuljettamana. Pieteetillä yleisiä vessoja siivoava mies kuvailee tauoillaan puita, kerää puiden taimia, lukee kirjoja ja kuuntelee c-kaseteilta vanhaa rock-musiikkia. Harvasanainen mies on vilpittömän kohtelias ja humaani kohtaamilleen ihmisille. Hahmossa on jotain kiehtovan samanlaista kuin Harry Dean Stantonin Travisissa.

Hirayamasta saadaan tietää vain se, mitä elokuvan tarinalla on kerrottavana. Kaksituntisessa elokuvassa ei tapahdu paljoa, mutta silti päähenkilöstä muodostuu hyvin samaistuttava ja inhimillinen hahmo, jolle vaatimaton elämä antaa elämisen sisällön. Menestymistarpeiden ja yltäkylläisyyden keskellä kiirehtivien ihmisten muistuttaminen elämän merkityksellisistä perusasioista on näinä aikoina arvo sinänsä. Tämä korostuu varsinkin nuorten naishahmojen kohdalla, sillä he kokevat Hirayaman elämästä palasia, jotka heidän omasta elämästään tuntuvat puuttuvan.

Ympärillä olevia ihmisiä harvoin, jos koskaan, tuntee kovin hyvin. Tämä ei kuitenkaan estä ihmisiä olemasta toisilleen hyviä. Ja siihen riittävät usein hyvinkin pienet teot ja valitut sanat. Maailma on sellainen, jollaiseksi me sen teemme. Jos suurin osa ihmisistä olisi kuin Hirayama, eläisimme haaveillussa paratiisissa, jonne ei ole pääsyä rahalla, menestyksellä eikä kiireellä. Paratiisiin riittäisi inhimillisyys ja toisten huomioiminen.

Oman kerronnallisen ulottuvuutensa elokuvaan tuo siinä kuultava musiikki. Menneiden vuosikymmenten rock-musiikki ei ole niinkään nostalgista vaan korostaa elokuvan yksinkertaisen elämänsisällön teemaa aina Lou Reedin nimikappaleesta Perfect Day lähtien.

Kuvasuhteeltaan nykyään vähemmän nähty 4:3-kuva tuntuu aluksi vieraalta, mutta tulee kerronnallisesti perustelluksi Hirayaman kinofilmikoon pokkarikameralla ottamien kuvien kautta. Elokuvan nostalgia liittyy analogiseen teknologiaan, jota käsinkosketeltavuutensa takia pidetään usein digitaalisuutta aidompana. Ehkäpä analogisen ajan ihmiset olivat digitaaliajan ihmisiä aidompia, kun kasvokkain sanotut sanat ja tehdyt teot ratkaisivat. Päivittäinen auringonnousukin on toivorikkaampi omin silmin nähtynä kuin kuvasta katsottuna.

Kuvat kaikissa muodoissaan ovat taltiointeja jostakin, samaan tapaan pysäytettyjä hetkiä elämästä kuin Hirayaman puista ottamat valokuvat, jotka hän säilöö laatikoihin. Ne ovat vain kuvia. Elämä on laatikoiden ulkopuolella.