Restauroituja elokuvia Iranista, Filippiineiltä, Turkista ja Portugalista

Käsittelen tässä artikkelissani muutamia Bolognan Il Cinema Ritrovato-festivaalissa vuosina 2025–2026 esitettyjä Cinemalibero-sarjan elokuvia. Sarjan kuraattoreina toimivat Ehsan Khoshbakht ja Cecilia Cenciarelli.

Postchi / The Postman

Kesällä 2025 esitettiin iranilaisen Darius Mehrjuin (1939–2023) elokuva Postchi (The Mailman/The Postman, 1972), joka pohjautuu Georg Büchnerin (1813–1837) klassikkonäytelmään Woyzeck.

Muutama sana Mehrjuin ohjaajaurasta: hän lähti vuonna 1949 Kaliforniaan, UCLA:aan opiskelemaan elokuvaa. Hänen opettajanaan toimi muun muassa Jean Renoir, joka Mehrjuin sanoin ”opetti minulle, kuinka työskennellä näyttelijöiden kanssa.” Mehrjui viihtyi USA:ssa vuoteen 1965 asti ollen hyvin kiinnostunut filosofiasta: ”oppivuoteni todistivat länsimaisen modernismin kulta-aikaa, ja sankareitani olivat Camus, Saul Bellow, Rothko, Godard ja niin edelleen. Mutta olin myös syvästi juurtunut omaan kulttuuriini, niin että valmistuttuani vuonna 1964 (…) kirjoitin ensimmäisen käsikirjoitukseni, muinaiseen persialaiseen tarinaan perustuvan rakkauskertomuksen, tarkoituksena kuvata se elokuvaksi, mikä olikin syynä siihen, että menin takaisin Iraniin.”

Mehrjuin elokuva Postchi on vapaa sovitus Büchnerin näytelmästä. Taghi (Ali Nassirian) on pienessä provinssikaupungissa Kaspianmeren rannalla asuva postimies, joka on naimisissa Monirin (Zhaleh Sam) kanssa. Taghi on myös paikallisen maanomistajan palvelija. Lisäksi hän palvelee eläinlääkäriä (kerää parantavia yrttejä tälle), joka hoitaa Taghin seksuaalista impotenssia. Eläinlääkäri syöttää Taghille potenssilääkettä ja siemeniä. Lääkäri filosofoi siteeraamalla Avicennaa (n. 980–1037), persialaista lääkäriä ja filosofia, jota monet pitävät nykyisen lääketieteen isänä.

Paikkakunnalle ilmestyvä maanomistajan poika (aikomuksenaan perustaa sikatila), viettelee Taghin vaimon, Monirin, mikä paljastuttuaan aiheuttaa osaltaan postinkantajan häiriintymisen, päätyen murhaan.

Ehsan Khoshbakht kirjoittaa: ”Elokuva käyttää seksuaalista impotenssia metaforana maalle, jonka resurssit jäävät alaluokalta ulottumattomiin ja täyttymättä: Taghi asuu meren lähellä, mutta ei osaa uida; hän saa aseen käsiinsä, mutta ei osaa käyttää sitä. Jopa ajatus sikatilasta – jonka tuotteet ovat kiellettyjä muslimeille – on täysin absurdi”.

Minulle yksi elokuvan vaikuttavimmista hetkistä on kohtaus, jossa Taghi (jo tietoisena vaimonsa ”petoksesta”), katsoo vartaalla paistuvan lampaanlihan alla olevaa tulen liekkiä: liekki heijastuu hänen silmälaseihinsa, ilmaisten samanaikaisesti Taghin kokemaa tuskaa ja nöyryytystä sekä kätkettyä, palavaa intohimoa, joka hänen sisällään riehuu.

Dayereh-ye Mina / The Cycle

”Kertomus yhteiskunnasta, joka yrittäessään parantaa itsensä, lopulta vetää ranteensa auki vuoden 1979 vallankumouksella.” Ehsan Khoshbakht

Darius Mehrjuin elokuva Dayereh-ye Mina / The Cycle (1977) esitettiin tänä kesänä. Se on karmaiseva tarina 1970-luvun slummista Teheranissa. Tässä värielokuvassa (Postchi on mustavalkoinen elokuva) nuori mies, Ali, tuo vanhan ja sairaan isänsä kaupunkiin hoidettavaksi. Heitä ei huolita sairaalaan, vaan he joutuvat elämään kaduilla. Ali ystävystyy viehättävän ja avuliaan sairaanhoitajattaren kanssa sekä tapaa verta myyvän hämärän joukkion johtajan. Vähitellen Ali siirtyy verta kauppaavien hämärämiesten palkkalistoille. Ali ostaa verta narkkareilta ja köyhiltä.

Ehsan Khoshbakht kirjoittaa: ”Tämä elokuva on ehkä se Mehrjuin teoksista, jolla on suurin kyky järkyttää. (…) Kuten elokuvissa The Cow, 1970 ja Postchi, joissa tavalliset miehet muuttuvat eläimiksi, The Cycleen on upotettu toinen metamorfoosi, joskin paljon hienovaraisempi: täydellisesti enkelimäinen Ali joutuu ympäristönsä pakottamana muuttumaan hirviöksi. Se ei kuitenkaan olennaisesti muuta hänen näkemystään tai käyttäytymistään. Pikemminkin se, mikä tekee The Cyclesta Mehrjuin elokuvista järkyttävimmän, on, että petomaisen luonnon valloilleen päästäminen tekee Alista liukkaan ja laskelmoivan.”

Elokuvan nimi, kirjaimellisesti ”maailmankaikkeuden kierto”, on otettu Hafizin, kuuluisan mystisen runoilijan, 1300-luvun säkeestä: ”Maailmankaikkeuden kiertokulun vuoksi sydämeni vuotaa verta.” Mehrjuin mukaan: ”En valinnut tuota otsikkoa merkitsemään koko elokuvaa, vaan korostamaan sitä suhdetta, joka kehittyy näiden hahmojen keskuudessa tuon ’toisen’ ympärille, joka on yhden ihmisen veri, joka menee toiseen.”

Elokuva kiellettiin Iranissa kahdeksi vuodeksi Iranin lääkäriliiton vaatimuksesta. Kun elokuvaa esitettiin Euroopassa 1970-luvun lopulla, se sai loistavan vastaanoton kriitikoilta. Sitä verrattiin Ranskassa muun muassa Bunuelin Los Olvidadokseen (1950) ja Pasolinin Pummiin (1961) kuvauksena nuorison turmeltuneisuudesta. Kriitikko Jacqueline Lajeunesse kirjoitti: ”Tämä epätoivoinen elokuva, tämä tinkimätön syytös, on yksi hienoimmista teoksista, joka on koskaan tehty.”

Ehsan Khoshbakhtin Bolognan kävijöille tekemässä äänestyksessä tämän vuotisen festivaalin ”ehdottomasta suosikkielokuvasta”, The Cycle sai eniten ääniä.

Tinimbang ka ngunit kulang / Weighted But Found Wanting

Filippiiniläisen Lino Brockan riipaisevan koskettava elokuva Tinimbang ka ngunit kulang (Weighted But Found Wanting, 1974) sijoittuu Nueva Ecijassan maalaisprovinssiin, missä Lino Brocka (1939–1991) eli lapsuutensa. Lino Brockaa pidetään filippiiniläisen elokuvan isänä, sen historian merkittävimpänä ohjaajana. Elokuvan tarinan keskiössä ovat muun muassa rikkaan perheen poika Junior (Christopher De Leon), joka ystävystyy yhteisön pilkkaaman ’hylkiön’, Berton (Mario O’Hara) kanssa sekä häpäisty nainen, Kuala.

Cecilia Cenciarelli kirjoittaa: ”Elokuvan emotionaalinen ydin asuu ennen kaikkea Kualassa (Lolita Rodriguez) – naisessa, jota pilkattiin ja nöyryytettiin abortin jälkeen – ja Bertossa, yhteisön torjutuimmissa hahmoissa, ja yksinkertaisessa mutta tuhoisassa rakkaustarinassa, joka löytyy tämän maailman pohjalta.”

Tällä pikku paikkakunnalla kaiken läpäisevät tekopyhyys ja katolinen moraali tai paremminkin moralismi, jotka pyyhkäisevät näkyvistä, ikään kuin maton alle, yhteisössä vallitsevat syvälle juurtuneet ennakkoluulot ja väkivallan.

Juniorin isä, Mr. Cesar Blanco (Eddie Garcia) pettää vaimoaan yhtenään ja on siitä ylpeä. Juniorin huutamalla ja kirkumalla asiansa esittävä äiti ei paranna Juniorin kotioloja, vaikka he elävät vauraasti. Juniorin tyttöystävä hylkää ja jättää hänet. Tässä tilanteessa poika hakee tukea ”marginaalisista”, yhteisön halveksimista hahmoista, joiden kanssa hän ystävystyy.

Berto sairastaa lepraa, mikä lisää häneen kohdistuvaa halveksuntaa ja torjuntaa. Hylätty, pakotetun abortin kokenut Kuala on mieleltään järkkynyt ihminen. Berto ja Kuala löytävät toisensa ja kokevat yhteisön halveksiman rakkaustarinan. Itsensä myös yhteisön ulkopuoliseksi kokeva Junior yrittää toimia välittäjänä saadakseen ihmiset edes jotenkin sietämään hänen leimattuja ystäviään.

Elokuvan loppu, jossa viimeistään paljastuvat kaikki elokuvan henkilöhahmojen väliset suhteet, on karmean koskettava. Juniorin oma isä on väkivallan tekojen suurin katalysaattori, jonka oman seksuaalisuuden narsistinen ihailu ja sillä ylpeily sekä samanaikainen likaisimpien tekojensa salailu, kasaantuvat elokuvan kolmen päähenkilön (Juniorin, Kualan ja Berton) tragedioiden ympärille. Totuus paljastuu, ainakin elokuvan katsojalle: Juniorin isä on saattanut Kualan joskus aiemmin raskaaksi (elokuvan alun nöyryyttävä abortti) ja nyt yhteisö ei hyväksy sitä, että Berton ja Kualan yhteinen lapsi saisi oikeuden syntyä ja elää.

Kyyneleet valuivat pitkin poskiani…

Sevmek Zamani / Time to Love

Metin Erksan (1929–2012) toimi pitkään elokuvakriitikkona ja hän kirjoitti säännöllisesti kolumneja päivälehtiin. Hän oli ensimmäisen suuren kansainvälisen palkinnon voittaneen turkkilaisen elokuvan ohjaaja: hänen elokuvansa Dry Summer voitti vuonna 1964 Kultaisen karhun Berliinissä.

Vuotta myöhemmin valmistunut Sevmek Zamani (Time to Love, 1965) nähtiin festivaalilla. Elokuvan esitellyt Zeynep Özlem kirjoittaa: ”Sevmek Zamani oli Erksanin intiimein elokuva, joka kertoo tarinan talomaalarista, joka rakastuu kartanon omistajaan nähtyään vain hänen muotokuvansa.”

Tämä mustavalkoinen elokuva sisältää ainutlaatuisen hienoja kuvia Istanbulista, sen kapeilta kujilta. Mutta vielä enemmän nähdään merenrantamaisemaa: elokuvan alussa päähenkilö, talomaalari Halil, työskentelee kollegansa kanssa meren rannalla sijaitsevassa kartanossa. Kohtausten aikana sataa usein. Halil (Müsfik Kenter) tuijottaa tuntikausia kartanon omistajattaren seinällä roikkuvaa isoa muotokuvamaalausta. Hän on kuin hypnotisoitu kuvan vaikutuksesta. Mieleen juolahtaa väistämättä Hitchcockin Vertigon kohtaukset, joissa James Stewartin varjostama, Kim Novakin tulkitsema ”feikkihahmo”, Madeleine Elster tuijottaa taidemuseossa Charlotta Valdesin muotokuvaa.

Mielestäni talomaalari ei rakastu välittömästi kuvan esittämään naiseen, vaan on ehkä lumoutunut vain maalauksesta, minkä voisi tulkita taideteoksesta haltioitumiseksi. Kun maalauksen esittämä nainen, Meral (Sema Özcan) näkee vieraan miehen tuijottavan hänen kuvaansa, seurauksena on tietenkin hämmennys. Halil ja Meral tutustuvat vähitellen toisiinsa. Kun Halil alkaa tuntea viehtymystä mieheen, tämä epäröi ja perääntyy.

Erinäisten vaiheiden kautta yhteisymmärrys löytyy ja heidän välinen rakkautensa alkaa kukoistaa. Elokuvasta muodostuu lopulta tragedia, mutta syy ei ole rakastavaisten.

Harvinaisen ja ainutlaatuisen kauniisti kuvattu elokuva, jonka tarinan outous kummastuttaa hetkittäin ja jopa ärsyttääkin. Silti elokuvan omaperäisyys ja persoonallisuus kasvavat lopulta suureksi taiteelliseksi voitoksi: pienimuotoinen mestariteos!

Mudar de Vida / Change of Life

Paulo Rochan Mudar de Vida (Change of Life, 1966) on kuvattu Portugalin pohjoisosassa sijaitsevassa kalastajakylässä. Se kertoo miehestä nimeltään Adelino (Geraldo Del Rey), joka palaa Afrikassa, Angolassa suorittamastaan asepalveluksesta kotikyläänsä. Hän kotiutuu köyhään ympäristöön, jossa on tehtävä ankarasti töitä. Adelinon kotiinpaluu on katkera, koska hänen rakastettunsa Júlia (Maria Barroso), on mennyt Adelinon poissa ollessa naimisiin Adelinon veljen kanssa. Tullessaan kotikyläänsä, Adelino on autuaan tietämätön tapahtuneesta.

Kylässä asuvasta Albertinasta (Isabel Ruth) tulee Adelinon pelastaja. Albertina haluaa tulenpalavasti päästä pois köyhästä kotikylästään. Heistä tulee rakastavaiset. Rocha jättää elokuvan lopun tulkinnanvaraiseksi, mutta se sisältää ainakin toivon paremmasta tulevaisuudesta ja uudesta rakkaudesta.

Cecilia Cenciarelli kirjoittaa: ”Mustavalkoisena kuvattu Mudar de Vida näyttää kulkevan neorealismin läpi vain siirtyäkseen kohti harvinaisempaa muotoa, jossa todellisuutta muokkaa jatkuvasti epävakaa visuaalinen kieli. Rocha (1935–2012) rakentaa kerronnan, jossa maisema, tuuli, meri ja ihmiskehot tulevat olennaisiksi dramaturgisiksi elementeiksi, antaen muodon elokuvalle, joka on yhtä aikaa poliittinen ja runollinen. ’Halusin kuvata elämää sellaisena, kuin se on, mutta myös sen, mitä se kätkee’, ohjaaja sanoi, korostaen todellisuuden ja kuvan välistä jännitettä, joka kulkee elokuvan läpi.”

Portugalin nykyohjaajista tunnetuin, Pedro Costa on ollut keskeisessä osassa Rochan elokuvan restauroinnissa. Cenciarelli toteaa: ”Kuten Costa itse on todennut, Mudar de Vida on yksi portugalilaisen elokuvan vapaimmista ja salatuimmista elokuvista, joka kykenee yhdistämään muodollisen kurinalaisuuden ja emotionaalisen intensiteetin ilman kompromisseja.”

Ja aivan kuten turkkilaisen Erksanin elokuva, myös Rochan elokuva on ällistyttävän lumoava, merellinen elokuva. Kertakaikkisen nautinnollista katsottavaa: silmiä hivelevää maisemaa aineellisen köyhyyden maailmassa.

Portugalilaisen kitaran mestari Carlos Paredes (1925–2004) on säveltänyt elokuvan upean musiikin, joka on kai lähinnä instrumentaalista Fadoa.

Lue myös