Myrskyluodon Maija valkokangas

Heti vuoden 2024 alussa laadukkaan elokuvan ystäviä hemmotellaan Tiina Lymin Myrskyluodon Maija -ohjauksella. Elokuva perustuu ahvenanmaalaisen kirjailijan Anni Blomqvistin 1960- ja 1970-luvulla ilmestyneeseen viisiosaiseen Myrskyluoto-romaanisarjaan. Se sijoittuu 1800-luvun Ahvenanmaalle ja kertoo Maijan traagisistakin vaiheista ankarissa saariston olosuhteissa sen jälkeen, kun hän on joutunut nuorena naisena vastoin tahtoaan naimisiin kalastaja Jannen kanssa.

Romaanisarjaa ei ole aikaisemmin sovitettu elokuvaksi, mutta siitä on tehty 1970-luvulla Åke Lindmanin ohjaama ja valtavan menestynyt Myrskyluodon Maija -televisiosarja. Tarinasta on tehty myös lukuisia tulkintoja teattereissa.

Lymin ohjaama Myrskyluodon Maija on monin tavoin suurelokuva. Sen budjetti on suomalaisittain suurehko 4,4 miljoonaa euroa ja kesto lähes kolme tuntia. Kun lähtökohdat ovat näinkin eeppiset, herää osittain ehkä aiheettomiakin epäilyksiä.

Katsojana toivoo, ettei pitkähkö elokuva kärsi tyhjäkäynnistä ja jo vanhojen tulkintojen liiallisesta toistamisesta. Samalla elokuvan haluaa kovasti onnistuvan, sillä luotto Lymin osaamiseen ja mestarilliseen näkemykseen on luja esimerkiksi viime vuosien erinomaisten televisiosarjojen perusteella.

Sitä valtavampi on täyttymyksen tunne, kun elokuva kahmaisee täydellä voimalla imuunsa, ja muutama tunti hujahtaa transsinomaisessa mielentilassa. Tarina tosin alkaa verkkaisesti, mutta houkuttelee katsojan kuin varkain antautumaan keskelle meren pauhua ja 1800-luvulla Ahvenanmaan saaristossa eläneiden ihmisten elämää.

Myrskyluodon Maija kerrotaan Lymin ohjauksessa päähenkilönsä näkökulmasta ja suorastaan alleviivatun subjektiivisesti, mikä tekee tulkinnasta modernin ja niin ikään myös feministisen. Maija kuvataan voimakastahtoisena ja itsenäisenä henkilönä hyvin hienovaraisesti ja tyylikkäästi, ilman päälleliimattua vaikutelmaa. Muistetaan, että Maija esitetään tismalleen niin aktiivisena toimijana kuin aika ja olosuhteet ovat mahdollistaneet.

Ihmiset ovat elokuvassa aikansa vankeja ja enemmän ja vähemmän kahlittuja vallitseviin rakenteisiin. Esimerkiksi sukupuoliroolien kyseenalaistamista tapahtuu elokuvassa jonkin verran suoraan sanallisesti mutta paljon enemmän rivien välissä ja pinnan alla – kuitenkin niin, että sekä katsojille että elokuvan hahmoille tulee selväksi asetelmien järjettömyys.

Elokuva venyttää rohkeasti uskottavuuden rajoja ilman, että uskottavuus kärsii. Hahmot ovat läpeensä lihaa, verta ja sielukkuutta kaikessa karuudessaan ja kauneudessaan. Tämä osoittaa tarinankerronnallista virtuoosimaisuutta niin Lymin kuin koko työryhmän osalta. Erityisen kiitoksen ansaitsee ruotsalainen Amanda Jansson, joka onnistuu nimiroolissa ilmentämään Maijan koko tunne-elämää laajalla skaalalla vuoroin hyvin ilmeikkäillä, vuoroin hyvin hienovaraisilla keinoilla.

Elokuvan ihmiskuva on sekä armoton että armollinen, eikä viholliskuvia luoda turhan päiten. Kun Oolannin sota tuo engelsmannit luomaan kauhua ja surua Myrskyluodolle, korostuu jokaisessa ihmisessä asuva potentiaali niin pahuuteen kuin hyvyyteen. Sotilaita ei kuvata yksiselitteisesti raakalaisina.

Elokuva on omiaan herättämään katsojassa voimakkaita tunteita, ja kerrottakoon, etten ollut lehdistönäytöksessä ainoa, joka niiskutti useaan kertaan. Erityisesti ympärillä pauhaava meri tuo mieleen jopa Céline Sciamman ohjaaman erinomaisen ja niin ikään historiallisen Nuoren naisen muotokuva -elokuvan (2019). Samalla tavalla Myrskyluodon Maijassa vuoroin yltiöpäisenä raivoava, vuoroin peilityyni meri muistuttaa vertauskuvallisella tasolla sen armoilla elävien ihmisten sisäisistä tyrskyistä elämän merellä. Aivan yhtä tärkeänä tunne-elämän ja tapahtumien kuvastajana toimii Lauri Porran säveltämä musiikki.

Tiina Lymin Myrskyluodon Maijalle haluaisi riipaista täydet viisi tähteä, mutta päädyn toteamaan, että tiivistämisen varaa olisi ollut aavistuksen verran. Toisaalta vaikutus katsojaan tuntuu tismalleen oikealta hidastempoisella johdattelulla.