Olen yhä täällä valkokangas

Paivan suurperhe elää onnellista elämää 1970-luvun Brasiliassa. Kaikki kuitenkin muuttuu yhdessä päivässä, kun valtaa pitävän sotilasdiktatuurin edustajat tulevat noutamaan perheen isän Rubensin (Selton Mello). Poissaolo venyy pitkittyneeksi katoamiseksi, ja perheen äiti Eunice (Fernanda Torres) tekee kaikkensa saadakseen miehensä takaisin ja pitääkseen perheensä kasassa.

Esivallan harjoittamaa valvontaa ja ihmisten katoamista sen koneistoon on käsitelty elokuvissa ennenkin. Aihe on tärkeä mutta myös kerronnallisesti haastava – miten elokuva, audiovisuaalinen media, soveltuu kuvaamaan poissaoloa ja näkymätöntä tarkkailua? Erityisimmät elokuvat ottavat vastaan tällaisen muodollisen haasteen ja tekevät siitä voimavaran. Mestarillinen mallitapaus Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006) rakentaa suhteita hahmojen välille, jotka eivät ole samassa tilassa tai edes toisistaan tietoisia. Tositarinaan perustuva Olen yhä täällä ei ole yhtä innovatiivinen lisäys tähän kaanoniin, mutta kiistatta toimiva sellainen.

On harvinainen oikeus pystyä sanomaan, että näinkin monihahmoinen elokuva on roolitettu ja näytelty käytännössä saumattomasti. Osa hahmoista jää liiaksi juonen välikappaleiksi, mutta kaikki ajavat ongelmitta pienetkin roolinsa. Tämä on kuitenkin Fernanda Torresin elokuva, ja hänen suorituksensa on yksi mieleenpainuvimpia viime vuosilta. Eunice on rohkea, tekee viisaita päätöksiä mahdottomissa tilanteissa, säilyttäen silti arkisen, herkän inhimillisyyden. Hän on ankkuri, jonka kautta pääsemme tarinan syvimpiin tunteisiin kiinni.

Vahvimmillaan teos on heti Rubensin katoamisen jälkeen. Epätietoisuus ja pelko pahimmasta leviävät Torresin vähäeleisestä suorituksesta suoraan katsojaan. Erityisen voimakasta penkissä kiemurtelua herättää kohtaus, jossa häntä kuulustellaan Rubensin toiminnasta. Ahdistava pimeys ja hienovaraiset kuvakulman manipulaatioita kuulustelijan ja kuulusteltavan välillä asettavat katsojan suoraan piinapenkkiin.

Tiivis tunnelma onkin teoksen parhaita puolia. Varsinkin alkupuolella populaarimusiikin täyttämä versio 1970-luvun Brasiliasta suorastaan sykkii. Sitä seuraava ahdistus ei meinaa hellittää. Oli kyseessä pitkittynyt kuulustelu painajaismaisessa vankilakompleksissa tai ruokailu perheen kesken, sävykkään toteutuksen kautta maailmaan pääsee vaivattomasti sisään.

Olen yhä täällä kärsii kuitenkin liiallisesta kovakouraisuudesta sen tunnelman vaihteluissa. Alkupuolen kuvaus perhe-elämästä Rio de Janeirossa on liian täydellinen, nostalgian kyllästämä visio. Se on uskottavuuden rajat ylittävä kuvaus huolettomuudesta, ja kun huolet tulevat, tuntuvat nämä kaksi moodia kuuluvan eri elokuviin. On mahdollista ajatella alkupuolen kerronnan edustavan perheen lasten kiillotettua perspektiiviä menneestä, mutta mitenkään itsestään selvänä tämä ei näyttäydy.

Onkin sanottava, että vaikka Olen yhä täällä on alati viihdyttävä ja paikoitellen suorastaan mukaansa tempaava, se ei pääse juuri yllättämään. Monien käänteiden toteutuksessa on eittämättä taitoa. Kuten vaikkapa tapa, jolla Eunice ottaa vastaan miehensä kaappaajat. Miehet ovat kaikkea muuta kuin kasvottomia roistoja, ja Eunice myös kohtelee heitä sen mukaan. Ratkaisu on henkisesti raastavampi kuin mitä yksioikoisempi toteutus olisi saavuttanut. Isot linjat tarinassa asettuvat kuitenkin niin kuin ensimmäisten ukkospilvien pilkistäessä odottaisikin, joskin ihailtavan tylysti.

Vaikka Olen yhä täällä on enemmän elokuva tärkeästä aiheesta kuin tärkeä elokuva, sillä on voimaa muistuttaa, miten lähellä meitä monet tragediat ovat. Asettamalla menetyksen ja tietämättömyyden tuskan, sekä niiden edessä taipumattomien sinnikkyyden näkyville, se pystyy tekemään kunniaa Brasilian hirmuhallinnon uhreille. Se myös osoittaa, miten sorto voi koskea keneen vain, ja sen vaikutukset eivät koskaan jätä meitä täysin. Vaikka elokuvan loppu venyy ja flirttailee sentimentaalisuuden kanssa, sen myötä avautuva viesti on vahva.