Käsikirjoittaja-ohjaaja Ulla Heikkilä on kiinnostunut yhteisöistä: perheistä, ystäväporukoista, suvusta ja leireistä. Yhteisöiden lisäksi häntä kiinnostavat uskonnot ja nuoruus. Rippileirillä kaikki nämä asiat yhdistyvät hänen mukaansa jopa maagisella tavalla.

Olen aina ihmetellyt, kun Suomessa ei ole tehty rippileirielokuvaa. Olen todella onnellinen, että minä sain tehdä niistä ensimmäisen. Se oli varmaankin meant to be.

Tämän elokuvan henkilöt käyvät läpi universaaleja rakkauden ja ystävyyden, ulkopuolisuuden ja joukkoon kuulumisen, sopeutumisen ja sopeutumattomuuden kysymyksiä. Nuoruus on tiivistynyttä ihmisyyttä, ja siirtymäriitin aika on vielä tiivistyneempää ihmisyyttä. Se on täynnä tuskaa ja riemua.

Ulla Heikkilä haluaisi liihottaa Eden-elokuvan fiktiiviseen maailmaan ja kertoa sen henkilöille, että se helpottaa kyllä. Haluaisi halata heitä ja sitten kuunnella heidän hyviä vitsejään. Mutta koska hän ei voi tehdä sitä, hän on tehnyt elokuvan. Se on hänestä seuraavaksi paras vaihtoehto.

Heikkilä haluaa kertoa nuorille, että se helpottaa kyllä. Vaikka elokuva kertoo teini-ikäisistä, se on tarkoitettu kaikille.

”Ei ok että minua manipuloidaan”

Ulla Heikkilällä oli kytenyt ajatus omasta rippileiristä lähtien. Ajatus, että hänen pitää tehdä aiheesta jotain.

Kun olin rippileirillä, meidät ripustettiin ranteista kuten tässä elokuvassa. Se oli minulle vahva kokemus, koska mielestäni se oli taidokasta manipulaatiota: Jeesus kuoli syntiemme tähden. Sitten tajusin, ettei ole ookoo, että minua niin manipuloidaan. Se jäi vahvasti mieleeni, myös visuaalisesti hurjana ja häiritsevänä kuvana: 15-vuotiaat ranteistaan sidottuina puihin. Rippileiristäni on toki aikaa ja ne ovat muuttuneet, mutta yksi tämän elokuvan näyttelijöistä kertoi, että hänenkin leirillään, melko samana kesänä, oli samanlainen harjoitus.

Heikkilä valmistui Aalto-yliopistosta elokuvaohjaajaksi 2016. Hän alkoi kirjoittaa Edeniä saman vuoden keväällä. Hänen kokemuksensa ja se, ettei rippileiristä ollut tehty elokuvaa, innoitti häntä. Nuorten maailma tuntui raikkaalta ja ihanalta.

Syksyllä 2016 joku vinkkasi tuottaja Miia Haavistolle lopputyöelokuvastani Golgatasta (2016), että se on hyvä. Miia katsoi sen ja piti näkemästään. Hän otti minuun yhteyttä ja tapasimme. Hän kysyi, mitä kirjoitan. Vastasin, että Edeniä, joka oli silloin vielä raakilevaiheessa. Miia innostui siitä ja ryhtyi tuottajaksi. Aloimme yhdessä kehitellä elokuvaa. Vuodet 2017–2018 kuluivat kirjoittaessa ja rahoittaessa. Rahoitus saatiin kuntoon syksyllä 2018.

Miia Haavisto ilahtui, kun hänelle tarjoutui ensimmäistä kertaa tilaisuus tuottaa elokuva nuorelle yleisölle. Ajatus siitä, että he onnistuisivat kenties tavoittamaan työllään jotain merkittävää ja nuorille katsojille tärkeää, oli hyvin antoisa.

Käsikirjoitus kehittyi, kun Heikkilä oli rippileirillä seuraamassa sitä ja haastatteli nuoria. Myös hänen teini-ikäiset serkkunsa olivat avuksi.

Kun Miia luki ensimmäisen version, hän sanoi, että ”Tässä voisi olla vielä jotain, kanoja tai lampaita.” Tuottajat eivät yleensä ehdota tuollaista, että lisää elementtejä ja vaikeusastetta, koska kaikki tietävät kuinka vaikeita ohjattavia eläimet (ja lapset) ovat. Se voi olla niin, jos uskoo siihen, mutta ei se ole vaikeaa; käynnistää kamera ja ihastella kanoja. Olen pelännyt kanoja mutta enää en pelkää. Miian ehdotus vahvisti elokuvan sisäistä merkitystä. Se sai muun muassa pohtimaan missä kaikkialla pyhyys asuu. Asuuko se vain dogmissa eli jonkin uskonnon, kirkkokunnan tai uskonnollisen auktoriteetin uskoa tai oppia koskevassa väitteessä vai voiko se asua myös vaikkapa eläimissä ja lapsissa?

Rehellinen itselle, rehellinen yleisölle

Rippikoulu on suomalainen instituutio, jonka vaikutus on aina ulottunut laajalle, nuorten lisäksi perheisiin, sukulaisiin ja ystäviin. Viime vuonna miltei 50 000 nuorta kävi luterilaisen kirkon rippikoulun, vuosittain noin 80 prosenttia ikäluokasta. Rippikoulu on yhä hyvin suosittu, vaikka kirkkoon kuuluvien osuus vähenee koko ajan. Ulla Heikkilän mukaan ulkomailla sitä usein hämmästellään, että onko Suomessa, liberaalissa Pohjolassa jokin Jeesusleiri, mitä ihmettä?

Olin rippileirillä pikkuvanha ja kriittinen. Kiusasin isosia ja muita kysymyksillä, muun muassa feministisillä kysymyksillä luomiskertomuksesta, ja he olivat hätää kärsimässä. Suhtauduin niin, koska mielestäni opetusta ja sen perusteita ei ollut kunnolla mietitty. Se oli pääosin ulkoa opettelua. Kun esimerkiksi uskontunnustuksessa luvataan isoja asioita, tuntui aika ongelmalliselta laittaa 15-vuotiaat nuoret sanomaan ääneen niin isoja lupauksia ilman, että meitä olisi opetettu tarkemmin miettimään mitä me sanoimme.

Heikkilä erosi kirkosta pian rippileirinsä jälkeen, sinä päivänä, kun täytti 15. Pyöräili viemään Eroan kirkosta -lomakkeen postilaatikkoon. Hän kävi Prometheus-leirin seuraavana vuonna, koska halusi kokea myös sen. Hän on aina suhtautunut kriittisesti uskontoon, lapsesta lähtien. Hänellä on ollut oma semikristillinen vakaumuksensa. Silti uskonto on läheinen ja kiinnostava aihe. Tällä hetkellä hän ei kuulu kirkkoon, mutta se ei ole mikään loppuelämää sitova päätös.

Elokuvan teon jossain vaiheessa ajattelin, että voi olla, että tästä pahastuvat sekä uskovat että ateistit mutta ei se mitään. Olen uskonnosta montaa mieltä samanaikaisesti, suhtaudun siihen myönteisesti ja kriittisesti. Olen rehellinen sille enkä ole alkanut pelkäämään elokuvan vastaanottoa. En ole edes miettinyt sitä. Olen rehellinen omalle ajattelulleni, johon kuuluu se, että monien totuuksien on mahdollista elää rinnakkain. Elokuvassa teinit ovat etusijalla, mutta käsittelen myös kirkon sisäistä ristiriitaa, joka minua kiinnostaa, ja jonka kanssa elokuvan pastorit kamppailevat.

Halusin esimerkiksi hääkohtauksesta vanhanaikaisen – tyttö ja poika, nainen ja mies menevät naimisiin, ei miespari. Sitä ei elokuvassa kyseenalaisteta, vaikka esiin tulee myös homoseksuaalisuus. Miksi ei kyseenalaisteta? Se on yksi elokuvan kysymys ja ajatus. Siinä käsitellään henkilökohtaisia ja herkkiä asioita. Siksi mietin tarkkaan kaikkea, elokuvan ”sydäntä” ja miten voin vaalia sen moniarvoisuutta ja humaanisuutta.

Uuden sukupolven tulkit

Ulla Heikkilän mieleen on jäänyt elokuvan nuoret lahjakkaat näyttelijät, uuden sukupolven tulkit. Päähenkilö, itsevarma älykkö Aliisa (Aamu Milonoff) joutuu leirillä vastakkain itsensä, muiden ja järjestelmän kanssa. Aliisa on Heikkilälle erityisen läheinen.

Aliisa on omakohtainen, hän on kuin minä. Käytin itseäni henkilöhahmoon. Luulin että olisi vaikeaa löytää näyttelijä, jossa on minua, mutta kun näin Aamun koekuvauksissa, tiesin heti, että hän on Aliisa.

Ennen kuvauksia Heikkilä vietti nuorten näyttelijöiden kanssa paljon aikaa. He keskustelivat elokuvasta ja treenasivat. Nuoret muokkasivat dialogia itselleen sopivaksi.

Meillä oli esimerkiksi ”viikonloppuworkshop” koko ryhmän kanssa. Suurimmissa rooleissa olevien kanssa oli pienryhmäharjoituksia ja päähenkilönuorten kanssa tapasimme paljon jo kevään aikana. Elokuvassa on 23 nuorta, joista 11 on isoissa replikoivissa rooleissa.

Kuvaukset olivat viime kesänä Espoon seurakuntayhtymän kurssikeskuksessa Hvittorpissa Kirkkonummella. Siellä on ollut rippileirejä, nykyään se on juhlakäytössä. Kuvauspäiviä oli 26. Kuvaukset sujuivat hyvin, sää suosi. Kaikki oli hyvin suunniteltu ja suhteutettu.

Olen ehkä jäävi sanomaan, mutta mielestäni Edenissä on maailman parhaat näyttelijät. Koko nuorista näyttelijöistä koostuva ensemble heittäytyi täysillä elokuvan maailmaan. Minun on vaikea ajatella näyttelijöitäni tulematta tunteelliseksi. He olivat niin kilttejä, luovia, hauskoja ja rehellisiä, ja he tekivät kuvauksista ihanimman kesäleirin, jolle olen saanut osallistua.

Fiiliksissä leffasta

Heikkilä on nähnyt elokuvan kaksi kertaa teiniyleisön kanssa. Leikkausvaiheessa kun se oli melkein valmis ja näyttelijöiden kanssa sen valmistuttua.

Näyttelijät olivat, että ”Siistiä, just noin!” Katsominen leikkausvaiheessa oli sekin hyvin ilahduttava kokemus, sillä teinit olivat äänekkäitä ja kommentoivat elokuvaa koko esityksen ajan. Otin sen kunnianosoituksena, koska heitä kiinnosti mitä siinä tapahtuu.

Heikkilän mukaan nuoret ovat ottaneet Edenin omakseen ja olleet siitä fiiliksissä. Samaistuneet siihen ja löytäneet paljon tarttumapintaa. Heidän mielestään siinä ei ole yhtä mielipidettä ja totuutta, vaan se näyttää aikuistumisriitin monesta kulmasta. Sen välittyminen on heistä tärkeää. Elokuvaan voi samastua myös aikuinen.

Sen yksi viesti on, että erilaisuudesta huolimatta voimme saavuttaa yhteyden toisiimme. Tässä samanlaisuudessa on jotain kaunista. Se voi tarjota pyhyyden kokemuksen, jos sellaista etsii.

Hän tiedosti koko elokuvan teon ajan, että lopputuloksesta voi välittyä myös ”utopistista humaanisuutta”, mutta hänen mielestään nuoret ansaitsevat sellaisia kuvauksia itsestään. Toisenlaisia on nähty riittävästi.

Tunnen paljon nuoria ja voin kertoa, että polvi vaan paranee. Nuoret ovat fiksuja, tiedostavia, sanovat mielipiteensä ja ovat ystävällisiä toisilleen. Jos maailman voisi antaa heidän käsiinsä, me kaikki takuulla pelastuisimme.

Yksi elokuvan nuorista näyttelijöistä sanoi minulle: ”Olet tehnyt täydellisen elokuvan.” Tulen muistamaan sen aina ja pidän sitä sydämessäni.

Virolaisen luontodokumentin ideointi alkoi käsikirjoittaja-tuottaja-kuvaaja Atte Henriksson mukaan Tallinnan pilvenpiirtäjien päällä vuonna 2014, kun hän ja ohjaaja Joosep Matjus kuvasivat lokkidokumenttia The Gull Theorem (Kajaka teoreem, 2014).

Ideoimme hirvistä kertovaa luontoelokuvaa, jota kuvaisimme ”oikeassa” luonnossa eikä suurkaupungin betoniviidakossa. Joosep oli juuri käynyt Yosemiten kansallispuistossa Yhdysvalloissa ja katsellut maisemia siellä ja miettinyt, että Virossakin on upeita maisemia ja eläimiä. Sen reissun jälkeen hän halusi tehdä Villi Viro -tyylisen elokuvan, jollaisia maailmalla oli, ja ne ovat vieläkin suosittuja. Silloin minäkin halusin luontoon kuvaamaan, sillä pilvenpiirtäjien betoniviidakko alkoi jo hieman ahdistaa kuukausien kyttäyksen jälkeen.

Hirvet olivat tuttuja Joosepille. Hän oli joitakin vuosia sitten tehnyt dokumenttielokuvan vaaristaan, joka oli ”hirvenkuiskaaja”. Vuotta myöhemmin lähdimme Joosepin kanssa Matsalun kansallispuistoon koekuvaamaan.

Henriksson ja Matjus halusivat päästä kansainvälisille markkinoille. He lähtivät Saksaan Green Screen -luontoelokuvafestivaalille esittelemään ideaansa.

Saksalaiset olivat kiinnostuneita, mutta ilman sen enempää esitettävää materiaalia he eivät voineet ottaa riskiä rahoittaa meitä, kahta nuorta tuntematonta luontoelokuvan tekijää, jotka yhtäkkiä ilmestyvät Saksan suurimmalle luontoelokuvafestivaalille.

Henriksson tutustui Matjusiin vuonna 2008 ollessaan työharjoittelussa Virossa ensimmäistä kertaa. Hän sai harjoittelupaikan Vesilind oü -tuotantoyhtiöstä, joka tuotti luonto- ja ympäristöohjelmia Viron televisioon. Matjus oli siellä kameramiehenä. Jo toisena harjoittelupäivänä häntä ja Matjusia pyydettiin matkustamaan Saarenmaalle kuvaamaan kevätbongausta. He tutustuivat siellä töitä tehdessään. Siitä lähtien Henriksson on käynyt Virossa kuvaamassa noin kerran vuodessa.

Vesilindin tv-ohjelmien lisäksi olemme tehneet yhteistyötä jo pitkään. Joosepilla on ollut omia projekteja, joihin olen osallistunut kuvaajana, kuten lokkidokkari ja viime vuonna valmistunut Fred Jüssista kertova dokumenttielokuva Olemise Ilu (2020).

Käsikirjoituskilpailusta elokuvan tekoon

Alun perin Viron satavuotisjuhlavuoden ohjelmistoon tehty Tuulten taottu maa (2018) on Atte Henrikssonin ensimmäinen tuottama pitkä luontoelokuva, ja hän on yksi sen kuvaajista.

Virossa julistettiin elokuvakäsikirjoituskilpailu maan satavuotisjuhlavuoden kunniaksi. Kilpailun osallistujat saivat pienen budjetin ja kolme kuukautta aikaa tehdä käsikirjoitus ja teaser. Henriksson ja Matjus työskentelivät koko kevään Matsalun kansallispuistossa. Sen tuloksena he voittivat kilpailun. He saivat rahoituksen pitkän elokuvan tekoon, joka pääsisi osaksi Viron juhlavuoden ohjelmaa.

Meillä oli jo rahoitus, mutta tärkeintä oli, että meillä oli materiaalia näytettäväksi saksalaisille. He ihastuivat siihen ja tulivat mukaan rahoittajiksi. Heidän ansiostaan myös SVT kiinnostui elokuvasta. Se oli mahtava tunne ja suuri voitto meille.

Henriksson ja Matjus alkoivat tehdä elokuvaa. He kuvasivat koskematonta virolaista luontoa kolmen vuoden aikana yli 400 päivää.

Olin kaksi viikkoa Virossa putkeen, sitten yhden viikonlopun Suomessa, ja sitten taas kaksi viikkoa Virossa. Noin vuoden jälkeen muutin Viroon.

Henriksson osti asuntoauton, jossa hän asui vuoden. Se oli hänestä vain hyväksi, koska hän ei enää ollut riippuvainen sähköstä ja vedestä, ja pystyi olemaan noin viikon luonnossa ilman liikkumista kuvaustukikohdan ja kuvauspaikan välillä. Se antoi hänelle mahdollisuuden keskittyä elokuvan tekemiseen – maisemiin ja eläimiin – aivan uudella tavalla.

Huolellisesti valittua ja kuvattua

Ohjaaja Matjusille kuvauspaikat olivat tuttuja. Hän tunsi muun muassa Matsalun kansallispuiston hyvin, sillä hänen hirvenkuiskaaja-vaarinsa kävi tapaamassa hirviä juuri Matsalussa.

Hirvi on elokuvan päähenkilö, joten Matsalu oli luonnollinen valinta. Muut kuvauspaikat tulivat myöhemmin mukaan visuaalisuuden vuoksi, ja kun päätimme myös dokumentoida ympäröiviä alueita sekä esittää Viron ainutlaatuisia maisemia. Kaikki on huolellisesti valittua ja kuvattua antamaan niin monipuolisen ja kauniin kuvan Virosta kuin mahdollista.

Kaikki eläimet on kuvattu villeinä luonnossa. Käytimme välillä piilotelttoja, mutta suurin osa on kuvattu piiloutumalla pusikkoon ja odottamalla eläimiä. Siten saimme niin luonnollisen käyttäytymisen tallennettua kuin mahdollista. Käytimme myös jonkin verran uudempia teknologisia ratkaisuja, kuten kaukohallittavia kameroita kuvataksemme lintujen pesintää ja dronea saadaksemme laajoja maisemakuvia hirvistä.

Henrikssonin sanoin luontoelokuvakin rakentuu kohtauksista.

Ensin tarvitaan jokin tapahtuma ja sitten kuvataan siihen liittyvät lisäkuvat, jotta kohtaukseen saa pienen tarinan. Sen jälkeen tulee seuraava tapahtuma ja sen lisäkuvat, ja ne pitää liittää yhteen niin että muodostuu yhtenäinen tarina. Kun kohtauksia on riittävästi, elokuvan runko on valmis. Maisemilla, yksityiskohdilla ja lyhyillä kiinnostavilla kohtauksilla voi sitten ”maalata” rungon päälle antamaan tunnelmaa. Alku ja loppu ovat myös hyvin tärkeitä. Tavoitteena on, että elokuva on matka, jolla on alku ja loppu.

Henriksson korostaa, että luontoa ja eläimiä ei kuvatessa pidä häiritä. Se ei ole oikein ja näkyisi myös lopputuloksessa.

Jos eläin on häiriintynyt, sen huomaa kuvassa. Tavoitteena on kuvata eläinten ja muun luonnon luonnollista käyttäytymistä. Kun eläin ei ole tietoinen meistä, se käyttäytyy lajilleen tyypillisesti. Jos se on tietoinen meistä kameroinemme, se yleensä tuijottaa suoraan linssiin paniikki silmissään, eikä sellaisella kuvalla pysty paljon kertomaan.

Hirvet ovat jääneet Henrikssonin mieleen.

Ne ovat salaperäisimpiä eläimiä. Seurasimme niitä kolme vuotta ympäri vuoden, ja joka kerran kun kuvasin hirven, huomasin jotain uutta. Kuvasimme miltei ainoastaan hirviä ensimmäiset kaksi vuotta. Hirvi on hankalin eläin, jota olen kuvannut. Välillä meni jopa viikkoja ilman yhtäkään käyttökelpoista kuvaa.

Samassa maisemassa päiviä

Viro yllätti Henrikssonin monella tavalla. Eniten hän yllättyi, kuinka monimuotoinen Viro on kokoonsa nähden.

Monimuotoisella maisemalla on luonnollisesti myös monipuolinen eläinkanta. Virosta löytyy paljon samoja maisemia kuin Suomesta, mutta myös paljon sellaista, jota Suomessa ei ole.

Elokuvan maisemat olivat pääosin Henrikssonin vastuulla. Viimeisenä kuvausvuonna hän keskittyi erityisesti maisemiin ja matkusti läpi Viron tallentaakseen niin monta erilaista maisemaa kuin mahdollista.

Maisemakuvauksessa valo on tärkein. Olin yhdessä ja samassa maisemassa jopa viisi päivää, hyvää valoa odottaen ja ymmärtäen juuri sitä maisemaa. Se saattaa olla yksi syy siihen, miten elokuvaa katsoessa maiseman löytää kuva kuvalta. Maiseman ymmärtäminen voi olla myös haasteellista. Erityisesti silloin jos se on itselle uusi.

Ennätysyleisö

Tuulten taottu maa on kerännyt Virossa ennätysyleisön ja se on ollut katsotuin dokumenttielokuva Virossa kautta aikojen. Sitä on esitetty laajasti maan elokuvateattereissa. Se on saanut kiitosta erityisesti upeasta kuvauksestaan ja se palkittiin parhaasta kuvauksesta Viron EFTA-gaalassa 2019.

Elokuvan tekijöiden lähtökohtana on ollut rakkaus omaan paikalliseen luontoon ja halu tuoda se valkokankaalle korkeatasoisena kokonaisuutena. Tavoite on näyttää aito ja alkuperäinen kiehtova virolainen maisema ja luonto.

Ohjaaja Joosep Matjus on hyvillään Suomen ensi-illasta. Monelle avautuu todellinen Viro.

Matka on ollut pitkä, kuusi vuotta kokonaisuudessaan, ideasta tähän Suomen ensi-iltaan. Haasteita on ollut paljon, mutta myös todella hienoja hetkiä. Toivon että ne näkyvät elokuvassa.

Tekeillä Suomessa kuvattavan luontoelokuvan käsikirjoitus

Atte Henriksson on toisen sukupolven luontoelokuvantekijä. Hän on ollut lapsesta asti mukana tekemässä niitä isänsä Jan Henrikssonin opastuksessa.

Luonto ja luontoelokuvat ovat aina olleet minulle tärkeitä. Katsoin lapsena paljon luontoelokuvia tv:stä tai isäni kollegojen tekemiä elokuvia vhs-kaseteilta, joita hän toi työmatkoiltaan. Vietin kesäni mökillä Porvoon saaristossa, jossa viihdyn vieläkin. Olen ollut mukana isäni kuvausmatkoilla, joille jo todella nuorena sain pestin assistenttina.

Tällä hetkellä (14.7.2020) Henriksson on Gotlannin länsipuolella olevalla Stora Karlsön -saarella, vuonna 1887 rakennetussa majakassa.

Olen kuvaamassa etelänkiisloja ruotsalaiseen ympäristötrilogiaan, joka esitetään ensi vuoden lopussa. Lisäksi käsikirjoitan kollegani Max Kujalan kanssa uutta luontoelokuvaa, joka kuvataan Suomessa.

Ohjaaja Lauri Randla oli nuoruudessaan innostunut toimintaelokuvista ja saikin Aalto-yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa opiskellessaan vaikutteita juuri Hollywood-ohjaajien elokuvista.

En alun perin ajatellut ryhtyväni draaman tai mustan komedian tai komedian ohjaajaksi. Kun nuoruudessa aloin näyttelemään ensimmäisissä lyhytelokuvissa, niin haaveena olivat action-leffat, mutta onneksi siitä päästiin, kasvettiin ulos.

Siirtyminen komedian ja mustan komedian pariin tapahtui kuitenkin luontevasti, koska Randlalla on tapana heittää läppää ja suhtautua vakavampiin tilanteisiin huumorilla. Tämä tulee esiin hänen naurun sävyttämässä puheessaan sekä elokuvissaan. Randlan ensimmäisessä pitkässä fiktioelokuvassa Näkemiin Neuvostoliitossa (2020) draama ja komedia yhdistyvät sujuvasti toisiinsa.

Elämähän ei ole niin yksioikoista. Välillä se on dramaattista, välillä se on naurettavaa, välillä se voi olla jopa täysin absurdia ja hetken aikaa tylsää. Kun sekoittaa näitä kaikkia ominaisuuksia elokuvaan niin, että ne toimivat hyvässä rytmissä niin silloin syntyy illuusio eletystä elämästä.

Pitkän elokuvan tekemisen haasteet

Randla koki tarkkaa ennakkosuunnittelua vaativan pitkän elokuvan tuotantoprosessin erilaisena verrattuna hänen tekemiinsä lyhytelokuviin, kuten palkittuun Mausoleumiin (2016). Lyhytelokuvissa hänen on ollut mahdollista kuvata kohtauksia uudestaan saamiensa ideoiden pohjalta, mutta pitkässä elokuvassa tämä ei ollut mahdollista.

Lyhytelokuvahan on sprinttikisa ja pitkä elokuva on maraton, ja ominaisuudet, jotka ovat hyväksi sprinttikisassa, saattavat olla ongelmallisia maratonjuoksussa. Siinä piti oikeasti pystyä katsomaan kokonaiskuvaa paljon laajemmalta kantilta, koska pitkän elokuvan tarina on pidempi. Siinä oli ihan eri tavalla päätösten kanssa, alkupään päätökset ovat naimisissa loppupään kanssa.

Tuli opittua, että olettaminen on kaikkien emämunausten äiti. Se oli myös oppitunti siitä, että kannattaa ottaa selvää eikä olettaa.

Näkemiin Neuvostoliiton teossa haasteena oli myös lapsinäyttelijöiden kanssa työskentely, joka on ajallisesti rajatumpaa ja vaati ohjaajalta enemmän huomiointia kuvausaikataulujen järjestämisen sekä nuorempien näyttelijöiden ohjeistamisen ja tukemisen kanssa.

Mikä ehkä erottaa tämän tavanomaisesta elokuvasta on siinä, että kun tekee lapsen kanssa töitä niin ei voi ohjaajana jättää hahmon kehityskaarta lapsen vastuulle. Joudut ohjaajana oikeasti osallistumaan hahmon rakentamiseen aivan eri tavalla kuin aikuisnäyttelijän kanssa.

Nuoruuden kokemukset fiktioelokuvan pohjana

Vaikka elokuvan päähenkilö Johannekselle (Niklas Kouzmitchev) tapahtuvat asiat pohjautuvat Randlan omiin lapsuuden kokemuksiin niin fiktiivisenä elokuvana Näkemiin Neuvostoliitto ei ole menneisyyden tapahtumien suoraviivainen rekonstruktio vaan dramatisointiin ja katsojien historialliseen tietämykseen vetoava teos.

Pitää ymmärtää, että vaikka olen lainannut Johannekselle todella paljon omasta elämästäni ja myös sukuni elämästä ja jopa kielen, niin kyseessä on fiktioelokuva, joka on kuin allegoria niistä tapahtumista.

Todelliset historialliset tapahtumat, kuten presidentti Mauno Koiviston inkeriläislausunto ja Viron itsenäisyysliikehdintä, jota Randla seurasi Tartossa television välityksellä, toimivat kuitenkin pohjana, jolle lapsennäkökulmaan ja perhe-elämään keskittyvä elokuva rakentui.

Koen, että todellisuudesta ammentaessani minun on helpompi hahmottaa, käsitellä ja taivutella tarinaa kuin jos heittäisin täysin fiktiivisen tarinan.

Randlan kokemukset Neuvosto-Virossa, itsenäisessä Virossa sekä Suomessa elämisestä, kuten erilaisesta historianopetuksesta ja tavaroiden saatavuudesta huolimatta liittyivät pääosin ihmisten kohtaamiseen, missä oli lopulta paljon samaa maasta tai aatteesta huolimatta.

Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia. Oli järjestelmä enemmän tai vähemmän mikä tahansa, niin pohjimmiltaan toiveet, haaveet ja halut ovat hyvin samankaltaisia. Ja myös ennakkoluulot ovat hyvin samankaltaisia.

Neuvosto-Viron monimuotoisuus

Henkilöhahmojensa kautta elokuva tarjoaa katsauksen Neuvosto-Virossa eläneiden eri kansallisuuksien moninaiseen kirjoon. Randlan tavoin koulussa itsensä ulkopuoliseksi tunteva ja eri kieltä puhuva Johannes ystävystyy tšetšeeniperheen lasten Veran (Elene Baratašvili) ja Genan (Dima Bespalov) kanssa.

Oikeassa elämässähän tyttö ei ollut tšetšeeni vaan osseetti eli vielä harvinaisempaa, tuntemattomampaa kansaa. Jotta kansallisuudet saataisiin elokuvassa edes jollain lailla kartalle, piti käyttää vähän tunnetumpia kansallisuuksia ja tšetšeenit olivat ehkä tunnetuin vähemmistö, jonka kanssa Venäjällä on jatkuvia ongelmia.

Näkemiin Neuvostoliiton lavastukseen Randla sai apua elokuvassa mukana olleiden tekijöiden kokemuksista aikakaudella elämisestä sekä heidän säilyttämiään neuvostoajan tavaroita ja valokuvia. Elokuvan Sillanmäen, entisen suljetun kaupungin, kuvauspaikkojen kautta taas haluttiin välittää aikaisemmissa esityksissä piiloon jäänyt kuva Neuvostoliitosta

Kun me näimme Neuvostoliiton Kodakin silmin, niin me näimme hyvin värikkään version siitä ja sitten aloimme miettiä, että Neuvostoliitossa oli runsaasti kaikenlaista ihan ihme sosialistisrealistista arkkitehtuuria, jota ei ole tuotu esille.

Useiden sukupolvien ja inkeriläisten tarina

Ensimmäisessä inkerinkielisessä elokuvassa tuodaan esiin myös Randlan suvun jäseniä ja heidän kokemuksiaan. Johanneksen äidin (Nika Savolainen) ja isovanhempien (Ülle Kaljuste ja Tõnu Oja) näyttelijät valikoituivat pitkän ja monimutkaisen roolitusprosessin kautta, mutta alitajuisesti Randla tuli valinneeksi perheenjäsentensä kanssa hyvin samannäköisiä näyttelijöitä.

Nika näyttää täysin äidiltäni. Niin paljon, että äitinikin järkyttyi, miten paljon yhtäläisyyttä heissä oli, kun laitettiin 1980-luvun vaatteet ja sama tukkatyyli.

Elokuvassa Johanneksen lämmin ja ajoittain haasteellinen suhde hänen kasvatuksestaan äidin poissa ollessa vastaaviin isovanhempiin sai Randlan kokemusten lisäksi inspiraatiota tšekkiläisestä elokuvasta Kolja (Kolya, 1996).

Näkemiin Neuvostoliitossa on tietyllä tavalla sama prosessi isovanhempien kanssa. He kasvattavat Johannesta Homo sovieticukseksi, kunnes maailma jonne häntä on kasvatettu, ei ole enää olemassa ja hän menee ihan toiseen paikkaan.

Seuraavaksi ohjaamassaan tv-sarjassa Randla aikoo jatkaa sukunsa juurien, 1930-luvun inkeriläisen kielen ja kulttuurin kuvausta. Lähinnä kansainvälisiä projekteja uransa alusta lähtien työstäneen Randlan mukaan mahdollisia filmattavia aiheita, jotka herättävät myös kansainvälistä kiinnostusta, löytyy historiankirjoista pidemmäksikin aikaa.

Kun kirjoittaa suomensukuisista osana Neuvostoliittoa tai jotain suurvaltaa, pääsee heti mittakaavaltaan suurempiin tarinoihin. Suomensukuisia on osallistunut maailmalla vaikka minkä tyyppisiin juttuihin, josta saa vaikka kuinka huikeita stooreja, kunhan vaan vähäsen kaivaa.

Taidetta pandemian keskellä

Näkemiin Neuvostoliiton piti tulla ensi-iltaan jo maaliskuussa, mutta koronaviruspandemia lykkäsi monien muiden elokuvien tavoin julkaisun heinäkuulle. Randla on kuitenkin jo saanut positiivista palautetta elokuvasta järjestetyistä suosituista ennakkonäytöksistä.

Siellä on ollut kaiken ikäisiä ihmisiä katsomassa. On ollut positiivista, että se ei ole vain jonkun yhden ihmisryhmän elokuva. Toivoisinkin, että elokuva tavoittaa mahdollisimman monia.

Koronaeristyksen aiheuttaman alkushokin, turhautumisen ja Red Dead Redemptionin intensiivisen pelaamisen jälkeen Randla sai kannustusta palaamaan seuraavan projektinsa työstämisen pariin.

Vaimoni totesi, että edellisen kerran kun oli ruttoepidemia, niin Shakespeare kirjoitti King Learin. Se kommentti alkoi vituttaa minua niin, että menin kirjoittamaan. Aluksi ajattelin, etten reagoi asiaan, mutta muutaman päivän jälkeen palasin kirjoittamisen ääreen.

”Omaa ääntä ei voi löytää, jos ei ala puhua”, toteaa islantilainen elokuvaohjaaja Benedikt Erlingsson. Hänen toinen fiktiivinen elokuvansa Woman at War / Nainen sotajalalla palkittiin vuonna 2018 sekä Pohjoismaiden neuvoston palkinnolla että Euroopan parlamentin myöntämällä Lux-palkinnolla.

Luonto oli lähellä myös Erlingssonin esikoiselokuvassa Of Horses and Men, mutta Woman at War ottaa askeleen syvemmälle. Elokuvassa ympäristöaktivisti Halla (Halldóra Geirharðsdóttir) ryhtyy taistelemaan islantilaista yhteiskuntaa vastaan pelastaakseen maapallon.

Erlingsson ei halua analysoida omaa elokuvaansa, koska ajattelee, ettei runoilijan pitäisi selitellä omaa runouttaan. Hän kuitenkin toivoo, että lopputulos olisi enemmän kuin ”pelkkä elokuva”.

Se ei varmasti ole elokuva, joka haluaa saada kokemaan tuskaa, kuten moni vastaava elokuva. Se on hieman erilainen, Erlingsson sanoo.

Vaikka teemat elokuvan takana ovat vakavat, Woman at War on kerronnaltaan hauska ja kepeä. Vastakohdilla pelaaminen vaikuttaa olevan ohjaajan tyylille ominaista.

Elokuva taidemuotona innostaa häntä, koska se voi parhaimmillaan ilmentää taidetta monipuolisemmin kuin maalaus tai musiikki. Elokuvassa kuva ja ääni yhdistyvät. Kerroksellisuus inspiroi Erlingssonia.

Minua inspiroi, kun monia asioita tapahtuu saman aikaisesti, eri tasoilla. Elokuva on yksi niistä taidemuodoista, jotka todella pystyvät siihen.

Pohjoismaista kulttuuriperintöä

Erlingssonin vaikutteissa on edustettuna lähes jokainen pohjoismaa. Erityisen lähellä elokuvassa on ruotsalainen lastenkirjailija Astrid Lindgren.

Astrid Lindgren näkyy elokuvassani, koska voi väittää, että hahmoni on saanut innoituksensa Peppi Pitkätossusta ja Ronja ryövärintyttärestä. On myös norjalainen lastenkirjailija Thorbjørn Egner, joka on hyvin suosittu Islannissa, sekä suomalainen Tove Jansson.

Janssoniin Erlingsson sanoo tutustuneensa jo lapsena. Muumi-kirjat kävivät hänelle tutuksi ja myöhemmin hän näki suomalaistaiteilijaa käsittelevän dokumentin. Suosikkihahmonsa nimeä hän ei muista, mutta tapailee sanoja ”Mima” ja ”Mimi”. Hahmon vihreä hattu paljastaa, että kyseessä on kuitenkin Nuuskamuikkunen.

Voisi sanoa, että he kaikki ovat kulttuuriperintöä maassamme: Jansson, Ekner ja Lindgren. Olemme kaikki näiden tarinankertojien lapsia, emmekä voi minusta paeta sitä faktaa. Heillä on hyvin erityinen ääni.

Kulttuurinaiset

Erlingsson kasvoi suurten tarinankertojien lisäksi myös vahvojen naisten ympäröimänä. Isoäiti oli hänen perheensä keskushenkilö ja äiti ”todellinen voimanainen”. Hän sanoo, että listaa voisi jatkaa loputtomiin. Erlingsson uskoo, että nämä kokemukset näkyvät hänen elokuvassaan vahvasti.

Minulla on tunne, että naiset ovat aina pelastamassa maailmaa. Minun tapauksessani ainakin ovat, minun elämässäni ovat olleet. Ja itse asiassa niin se useimmiten on: he ovat usein keskushenkilöitä, mikä on hyvin mielenkiintoista. Joskus heistä tehdään valtion vihollisia, kuten ympäristönsuojelija Berta Cáceresista Hondurasissa, joka salamurhattiin. Hän oli hyvä esimerkki naisesta sotajalalla.

Erglinsson sanoo, että häneltä on kysytty monesti miksi tehdä keski-ikäisestä naisesta toimintaelokuvan sankari, sillä eräänlainen toimintaelokuvahan Woman at War on. Hänestä vastaus on ilmiselvä – ja erittäin käytännönläheinen.

Jos haluaa myydä lippuja teatteriin tai elokuviin, on järkevintä tehdä elokuva keski-ikäisestä naisesta, koska he ovat niitä, jotka ostavat liput! Ainakin Islannin tapauksessa. He ovat ryhmä, jolla on kulttuurielämämme hyppysissään.

Erlingsson sanoo, että keski-ikäiset naiset ovat ahkerimpia taiteen kuluttajia. Hänen mukaansa galleriat, konsertit ja teatterit ovat täynnä naisia – ja mikäli he pitävät jostakin, he tuovat myöhemmin koko perheensä katsomaan.

Erlingsson sanoo, että sellaisille naisille on Norjassa olemassa myös oma termi.

”Kulttuurinaiset” on Norjassa negatiivinen termi, jolla kutsua heitä. Mutta he ovat sankareita, minun näkökulmastani he pelastavat maailman. Joskus kysyn itseltäni voisiko keski-ikäinen nainen olla kiinnostunut tästä? Ja jos vastaus on kyllä, se on hyvää kamaa.

Pelastavatko keski-ikäiset naiset maailman?

Kyllä pelastavat. He ovat taiteen suuria suojelijoita. He ovat hyvin koulutettuja; näkevät ja lukevat kaiken. Sitten he raahaavat miehensä teatteriin, joka nukkuu ja kuorsaa heidän vieressään. Naiset ovat kulttuurin todellisia kuluttajia.

Runsaat kaksikymmentä vuotta sitten ohjaaja Klaus Härö hautasi pöytälaatikkoonsa käsikirjoituksen, joka ei ehkä ole sitä tyyliä, mitä olemme myöhemmin oppineet häneltä tuntemaan. Elämää kuoleman jälkeen (Livet efter döden) on Härön ensimmäinen hänen omaan käsikirjoitukseensa pohjautuva elokuva.

Itseään Härö ei ensisijaisesti pidä käsikirjoittajana, mutta rohkeni kirjoittamaan elokuvan siitä huolimatta. Hän on nähnyt viime vuodet ja vuosikymmenet lähietäisyydeltä käsikirjoittajamestareiden työskentelyä.

Kun on saanut tehdä töitä erittäin hienojen käsikirjoittajien kanssa, on saanut ihan eliittiluokassa opiskella käsikirjoittamista. Ja kun on tehnyt kuusi elokuvaa, voidaan sanoa kuusi elokuvaa harjoitellut, niin uskaltautui tähänkin. Se antoi uskallusta paitsi kirjoittaa, mutta myös tehdä ehkä vähän pesäeroa edellisiin elokuviin.

Vaikka Elämää kuoleman jälkeen onkin ruotsalaisista kansankomedioista ja amerikkalaisista indie-elokuvista ammentava komedia, kuten Härö elokuvasta itse ajattelee, siinä on silti ohjaajan tyylille uskollista kuvien runoutta ja visuaalista kauneutta.

Toivon, että elokuva on paitsi kaunis, niin myöskin naseva ja sellainen oman lookkinsa löytänyt. Inspiraatioinani ovat olleet tällaiset leffat, joita ei välttämättä ole tehty suurella rahalla, vaan joiden keskiössä ovat hyvin vahvat tilanteet ja henkilöt.

Vihreä pakettiauto

Kaukaa viisaasti Härö teki tapahtumista itselleen muistiinpanoja jo nuoruudesta lähtien. Hän myöntää arkailleensa pitkään projektiin tarttumista, mutta enemmän ammatillisista kuin henkilökohtaisista syistä. Onko näin henkilökohtaisesta aiheesta elokuvaksi? Häröä rohkaisi myös kysymys: odottaako hän vielä toiset kaksikymmentäviisi vuotta elokuvan tekemistä, vai tarttuuko siihen nyt.

Yllättävä avain itselle oli elokuvan vihreä pakettiauto. En ole automiehiä, eikä minua autot erityisesti säväytä, mutta muistan, että meillä oli 90-luvulla tällainen pieni herneenvärinen pakettiauto. Se oli sillä tavalla tahattoman koominen, että oli asia mikä tahansa, niin jos auto sattui paikalle, niin se aiheutti hymähtelyä. Sitä ei voinut ottaa tosissaan. Minä muistin tämän auton, ja yhtäkkiä havahduin.

Pian Härö näki vihreän pakettiauton eräänlaisena sukkulana, jolla matkustetaan kahden maailman välillä. Hän muistaa, kuinka istui isänsä ja äitinsä kanssa pakettiautossa, nenä tuulilasissa. Isä ajoi ja äiti istui keskellä. Äiti istui isän ja pojan välissä, mahdollisia nahisteluja selvittämässä. Yhtenä päivänä äiti oli poissa ja pakettiauton keskimmäinen penkki oli tyhjä.

Tämä automatka, tämä vihreä auto on vähän tällainen sukkula, jolla mennään kahden maailman välillä: sen oikean maailman, tavallisen arjen välillä ja sen surun maailman, missä tämän elokuvan päähenkilöt ovat. Äiti on poissa kotitalosta ja isä ja poika joutuvat klaaraamaan keskenään. Ennemmin tai myöhemmin jonkun on pakko sanoa jotain. Joku möläyttää jotain, ja tietysti kun tilanne on niin kriisiytynyt, kuten suruaikana on, eikä oikein osata puhua tai käsitellä tunteita, ainakaan sanallisesti, niin joku sanoo todennäköisesti jotain väärin.

Isän ja pojan suhde

Härö kertoo, että teini-ikäisenä hänellä oli välillä hyvinkin tulehtuneet välit isänsä kanssa. Härö oli 23-vuotias elokuvaopiskelija, kun hänen äitinsä menehtyi. Hän keskeytti opintonsa ja palasi kotiin isänsä luokse. Härö ajatteli, että nyt kun hän on isänsä kanssa kahden, he voisivat vihdoin löytää toisensa. Se osoittautui toiveajatteluksi.

Ajattelin, että tästä tulee sellainen aika elämässäni, kun me olemme tosi lähellä. Siitä ajasta tuli kaikkea muuta. Pienet asiat, jotka olivat ihan jonninjoutavia, saivat ihan valtavat mittasuhteet, kun taas ne isot kysymykset, joista olisi pitänyt jutella, jäivät täysin käsittelemättä.

Isänsä jurous ja erakkoluonne häiritsi Häröä. Myöhemmin ohjaaja tosin on löytänyt myös itsestään joitakin samoja piirteitä, joita hänen oli nuorempana vaikea hyväksyä omassa isässään. Elämää kuoleman jälkeen on Härön mukaan kuitenkin eräänlainen rakkaudenosoitus nyt jo edesmenneelle isälle.

Elokuvahan kiteyttää puolessatoista tunnissa sen, mikä on tapahtunut tosielämässä ehkä vuosienkin aikana. Sillä lailla tähän kiteytyy pidempi prosessi. Kaikki ei tapahtunut näinä viikkoina, niin kuin elokuvan edetessä tapahtuu. Ja jos tämä elokuva minulle jotakin henkilökohtaisella tasolla on, niin eräänlainen rakkaudenosoitus isälleni, joka ei ollut täydellinen, mutta oli kuitenkin minun isäni.

Härön mieleen nousi elokuvaa tehtäessä kysymys, kuinka hänen isänsä olisi reagoinut lopputulokseen. Hän toteaa samalla, ettei kyseessä ole mikään paljastuselokuva. Härö ei halua syyllistää ketään, tai tunne ketään kohtaan katkeruutta.

Uskon, että tässä elokuvassa on kuitenkin tällainen ihmistä ymmärtävä sävy. Isä olisi varmaan vähän kyllä sanonut, ettei se noin mennyt, ja minä olisin tietysti sanonut, ettei mennytkään, sehän on dramatisointi! Se on kärjistys siitä, jos olisi viety tämä piirun verran pidemmälle. Mitä jos olisit oikeasti sanonut ne asiat, mitä ajattelit, tai oikeasti tehnyt ne asiat mistä partaan mutisit. Luulen, että toisaalta isä olisi salaa ollut ylpeä, tai tyytyväinen, siitä, että hänestä oli elokuvan aiheeksi.

Läheisen menetys on vaikea paikka

Kuoleman tai surun kohtaaminen on vaikeaa kaikille, eikä Härö itse ole poikkeus. Toisen ihmisen lähestyminen voi olla vaikeaa, kun ei tiedä mitä pitäisi sanoa. Moni saattaa jättää kokonaan lähestymättä, koska ei osaa kohdata vaikeaa tilannetta.

Meidän suomalaisten, ja ihmisten yleensäkin, on varmaan aika vaikea puhua tunteista. Sitten surun tai kriisin hetkellä meidän on hirveän vaikea sanallistaa ja puhua näistä asioista. Vaikeinta on varmaan se, kun joku läheinen on menettänyt jotakin. Mitä sille menee sanomaan? On se sitten kuolema, työpaikan menetys tai joku muu suru niin ajatellaan, että ”kyllä mä menisin sitä tapaamaan, mutta en tiedä mitä sanoa”.

Totta kai surun hetkellä ihmiset sanovat hölmöjäkin asioita, mutta voi lähettää kukkia ja tervehdyksiä. Ne voivat tuntua vähäpätöisiltä siinä hädän hetkellä, eikä ne sitä surua poista, mutta uskon, että kun se suru vähän hälvenee niin sitä muistaa, että hekin muistivat, hekin välittivät. Kyllä sekin on hieno asia, että osoittaa välittämisen kömpelölläkin tavalla. Parempi olla hiljaa, vaan kätellä ja lähettää kukat, kun sanoa mitään kauhean fiksua. Varmaankin huonoin tapa on se, että sanoo jonkun menetettyä omaisen, että se menee nopeasti ohi. Se on varmaan se mitä ei halua kuulla, sitä haluaisi, että se omainen olisi vielä elossa.

Surullista, mutta hauskaa

Härö kertoo, että jo varhaisessa vaiheessa hänelle oli tärkeää, että raskasta aihetta käsitellään kepeästi. Hän havaitsi jo nuorena, kuinka koomisia tilanteita tällaisesta voi tahattomasti syntyä. Härö ajatteli, että jos tämä ei olisi näin surullista, tämä voisi olla komediaa.

Ei voi olla totta mistä me nahistellaan, tuleeko hautajaisiin voileipäkakku vai voileipiä. Mitä merkitystä sillä on? Ihan sama, mennään kaikki vaikka mäkkäriin tämän jälkeen, mutta miksi emme muistele tätä edesmennyttä. Sehän on se vaikea, mennä hautajaisiin ja olla puhumatta säästä tai uudesta autosta. En väheksy niitäkään puheenaiheita, mutta olisi kiva ainakin hetkittäin sanoa, että vitsi kun mulla on tätä ihmistä ikävä. Puhua niistä oikeista asioista, koska en minäkään niissä niin hyvä ole.

Härö sanoo, ettei elokuvassa ole tarkoitus nauraa kuolemalle, vaan ihmisten taipumuksille ottaa itsensä toisinaan niin kovin vakavasti.

Otan ihmisten surun tosissani, mutta sitten kun joku rupeaa oikein huutamaan ja meuhkaamaan, että ”minä suren mutta te ette sure, te ette ymmärrä, minä olen ainoa joka ymmärtää”, niin siitä syntyy helposti sellaista tahatonta komiikkaa, kun ihminen tärkeilee. Siitä se komiikka syntyy, kun me ihmiset emme osaa olla ihmisiksi. Toivon, että tämä elokuva ottaisi ihmiset vakavasti, mutta pistäisi ihmisten tärkeilyn ja itseriittoisuuden naurunalaiseksi.

Suomalaisuudesta ruotsiksi

Ennakkoyleisö on Härön mukaan ottanut elokuvan hyvin vastaan. Paras palaute on ohjaajalle ollut se, kun joku on sanonut tunnistavansa elokuvasta itsensä. Härö oli valtavan iloinen, kun Pohjois-Suomessa järjestetyn näytöksen jälkeen joku oli sanonut elokuvan olevan niin suomalainen. Siis elokuvan, joka kertoo pienestä suomenruotsalaisesta perheestä, ja jossa puhutaan ruotsia.

Päätös kuvata elokuva ruotsiksi on Suomessa aina melko iso valinta. Härö kertoo harkinneensa elokuvan tekemistä suomen kielellä, mutta luontevaa oli kuvata sillä kielellä, jolla hän on keskustelut käynyt ja kuullut myös oikeassa elämässä.

Muistan elokuvan tapahtumat, joihin tämä pohjautuu, kaikki ruotsin kielellä. Kaikki nämä mahdottomat keskustelut, miten puhutaan toistemme ohi ja kierretään ympyrää, eikä osata puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Ja silloin kun tein näitä ensimmäisiä muistiinpanoja, dialogia oli varmaan 50–60 sivua ainakin. Kaikki puheet olivat ruotsiksi.

Mutta entä se väitteistä suurin? Onko elämää kuoleman jälkeen, kuten elokuvan nimi sanoo. Härö vastaa nopeasti, epäröimättä.

No minä henkilökohtaisesti uskon, että on elämää kuoleman jälkeen. Mutta tässä elokuvassa on kysymys siitä, millaiseksi se elämä muodostuu meille omaisille, jotka jäädään tänne elämään kun lähiomainen on menehtynyt ja millaista elämää me täällä eletään. Vaikka tämä nimi kuulostaa aika suureelliselta, niin oikeastihan tässä on kyse sillä tavalla pienestä asiasta, että me kuvataan pari viikkoa ihmisten elämää juuri sen jälkeen, kun läheinen on poissa, ja miten ne jäljellejäävät sitten klaaraa. Siitä tässä on kysymys.

Suomalainen Emilia Hoving, taiwanilainen I-Han Fu ja ranskalainen James Kahane ovat nuoria muusikoita, jotka ovat valinneet itselleen instrumenteista vaativimman, sinfoniaorkesterin. He opiskelevat orkesterinjohtamista Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla, joka on alallaan yksi maailman halutuimmista ja arvostetuimmista.

Kapellimestariopiskelijat astuvat orkesterin eteen harjoittelemaan opettajiensa katseen alla. Kapellimestarin on oltava itsevarma, karismaattinen, herkkä, tarkka ja sytyttävä. Heidän on vakuutettava orkesteri siitä, että tietää mitä on tekemässä, vaikka oma mieli on täynnä kyseenalaistuksia ja epävarmuuksia.

Elokuvan päähenkilöt Emilia Hoving, I-Han Fu ja James Kahane uskaltavat olla elokuvassa myös epätäydellisiä, antautua elokuvaan. Nyt kun se esitetään, ymmärrän kuinka rohkeaa se on. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että opiskelijat ja opettajat avasivat oven maailmaansa, Anna-Karin Grönroos toteaa.

Orkesterin edessä on Grönroosin ohjaama dokumenttielokuva luovasta johtajuudesta kerrottuna kolmen nuoren kapellimestariopiskelijan kautta. Heitä mentoroi professori Atso Almila, joka rohkaisee nuoria kapellimestareita alalla, jossa kilpailu on todella kovaa. Vieraileva professori, Radion Sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Hannu Lintu antaa lahjomattoman täsmällistä palautetta. Yksi tämän hetken seuratuimmista kapellimestareista, Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari Susanna Mälkki korostaa opiskelijoille, kuinka tärkeää on tietää tarkalleen mitä orkesterilta pyytää ja olla periksiantamaton sen pyytämisessä.

Elokuvassa nähdään ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun, kun ”kapuluokka” avaa ovensa elokuvantekijöille. Se on intiimein opiskelijan näkökulmasta tehty seurantakuvaus Sibelius-Akatemiassa koskaan.

Elokuva antaa todenmukaisen kuvan kansainvälisen luokkamme arjesta Musiikkitalossa sekä oppilaiden ajatuksista ja elämästä sen ulkopuolella. Orkesterin kanssa tehtävä opetustyö korostuu, sillä olemme vuosikymmeniä pitäneet sitä tehokkaimpana tapana opettaa kapellimestareita. Ohjaaja Anna-Karin Grönroos on katsellut työtämme kiinnostuneena, maallikon silmin, siksi lopputulos on varmasti antoisa laajalle katsojakunnalle, Atso Almila kommentoi.

Miten huipulle pääsee?

Grönroos kuvausryhmineen seurasi orkesterinjohdon luokan opetustilanteita noin kolmen vuoden ajan.

Minusta tuntuu edelleen, että kapellimestarin työssä on jotain hyvin mystistä. Se on tavallaan tekninen suoritus, mutta toisaalta täydellinen tekniikka ei auta, jos tunne ja herkkyys puuttuvat. Kapellimestari muistuttaa tanssijaa, jonka liikkeet ovat kovan harjoittelun tulosta, mutta jonka esitys murenee, jos siinä ei ole vauhdikasta hetkessä elämistä ja vaaran tuntua. Opiskellessa on otettava riskejä ja epäonnistuttava orkesterin ja opettajien edessä, ja tässä tapauksessa myös kuvausryhmän edessä.

Orkesterin johtamisessa yhdistyvät persoonallisuus, tekniset taidot, fyysiset ominaisuudet, kommunikaatio ja tulkinnan selkeys. Pitää olla aidosti oma itsensä ja se vaatii hyvää itsetuntemusta ja itseluottamusta sekä nöyryyttä. Vai onko sittenkin kyse rakennetusta suuren maestron roolista, joka pitää opetella?

Elokuvan avulla Grönroos tutkii hierarkian rakenteita klassisen musiikin maailmassa, mutta hän uskoo, että siellä kohdatut lainalaisuudet pätevät myös muualla, missä ihmiset ovat tekemisissä toistensa kanssa. Millaisia piiloasenteita meillä on johtajuudesta, kuka kelpaa johtajaksi, mitkä taidot tai ominaisuudet voivat nostaa henkilön johtajaksi? Mitä kapellimestari tekee, jotta saa orkesterin toimimaan haluamallaan tavalla?

Klassinen musiikki edustaa vanhan ajan sivistystä, eurooppalaista perinnettä ja arvomaailmaa. Se on kuin madonreikä yhteiseen tai yhteiseksi koettuun sielunmaisemaan. Kapellimestarin ammatti syntyi alun perin 1800-luvulla, kun orkesterisävellyksistä tuli monimutkaisempia ja kokoonpanot kasvoivat. Monet säveltäjät johtivat itse teoksiaan. Kun musiikkia alettiin levyttää, huomattiin, että levyt myivät paremmin, jos niitä markkinoitiin tunnetun kapellimestarin maineella. Moderni menestyvä kapellimestari on mediapersoona ja opiskelijana joutuu valmistautumaan siihen, että työ on hyvin julkista. Kapellimestarin ammattia on kiinnostava tutkia ilmiönä tässä ajassa, sillä elämme huomiotaloudessa.

”Tuntui, että tätä on odotettu”

Elokuvan idea on tuottaja Venla Hellstedtin ja hänen miehensä.

Dokumenttielokuvan maailmassa on aika poikkeuksellista, ohjaajan näkökulmasta, että tarjotaan aihetta. Olemme Venlan kanssa tehneet aiemmin töitä ja tunsimme hyvin toisemme. Minua kysyttiin myös siksi, koska en tiennyt klassisesta musiikista paljon mitään, olin ”maallikko” sen suhteen.

Aihe tuntui heti hyvin kiehtovalta. Ihmettelimme miksi tällaista elokuvaa ei ollut tehty. 1990-luvulla tehtiin reportaasi.

Hellstedt on aiemmin tuottanut Grönroosin dokumenttielokuvan Ekopolis (2013). Grönroos oli heti hänen mielessään, kun hän mietti elokuvan ohjaajaa. Grönroosilla on herkkyyttä ja rohkeutta kertoa tarina taideteoksen syntymisestä, taiteilijaksi kasvamisesta ja johtajuudesta.

Halusin oppia klassisen musiikin maailmasta ja välittää sen muillekin. Toivon, että onnistuin tekemään elokuvan, joka toimii katsojalle joka oli kuin minä, ulkopuolinen mutta kiinnostunut.

Grönroos lähestyi aihetta ihmisten kautta. Hän meni Sibelius-Akatemiaan seuraamaan kapellimestarikoulutusta, aluksi kuin antropologina miettien millaisia ihmisiä siellä on.

Kapellimestariluokalla on enintään kymmenen opiskelijaa. Uusia opiskelijoita otetaan vuosittain 1–2, joskus ei yhtään. Opiskelu on tiivistä yhteistyötä opiskelijaryhmän ja opettajien sekä harjoitusorkesterien kanssa. Vuoden 2020 alusta professorina on Sakari Oramo.

Tein aiemman elokuvani Ekopoliksen Kiinassa vaikka en osannut kieltä. Tässä oli jotain samaa, en osannut klassisen musiikin kieltä. Siksi keskityin ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Huomasin heti että ”kapuluokka” on oma lämmin yhteisö, jossa toisia tuetaan. Opiskelijat käyvät läpi rankkaa vaihetta, kun pitää kyseenalaistaa itseään ja tankata tietoa. Haastattelin heitä, etsin opiskelijoiden yhdistelmää, jolla on erilaiset taustat ja haasteet. En voinut seurata kaikkia. Se olisi ollut mielenkiintoista, mutta silloin en olisi voinut kunnolla syventyä.

Meidät otettiin hyvin vastaan, toivotettiin tervetulleeksi. Tunsimme, että siellä oltiin pitkään odotettu että joku tekee tällaisen elokuvan.

Tilanteet sellaisia kuin ne ovat

Elokuvan tekijät tallensivat sen mitä näkivät.

Emme aina päässeet seuraamaan esimerkiksi videohuonekeskusteluja, ja hyvä niin. Että opiskelijat olivat myös omassa rauhassaan, ilman kuvausryhmää. Se oli hienoa heidän etujensa ajamista, ja opettajat halusivat suojella heitä. Toimintatapa, jossa haetaan kriisejä ja konflikteja ei kiinnosta minua. Eikä se ole tämän elokuvan idea.

Opetustilanteet orkesterien kanssa kuvattiin kahdella kameralla. Minä operoin toista kameraa, yleensä sitä, joka kuvasi staattisemmin, päähenkilöitä. Nerokas äänittäjämme Tuomas Onttonen viritteli yli kymmenen ääniraidan systeemit. Oli muun muassa radiomikkejä, stereomikkejä, solistin mikki, soittimien mikit ja hän myös puomitti. Tulimme paikalle pari tuntia ennen miettimään tekniikkaa. Oli pitkän harkinnan tulosta, miten kuvattiin. Tapasin Emiliaa, I-Hania ja Jamesia myös ilman kuvausryhmää, jotta sain tietää heidän kuulumisiaan ja mitä kuvaisimme.

Emilia, I-Han ja James näkivät elokuvan työversion. He kommentoivat sitä, tilanteita jotka olivat heistä kiusallisia tai jännittäviä, ja he ehdottivat parannuksia.

Elokuva muotoutui lisää leikkausvaiheessa.

Leikkaus oli haasteellista, koska materiaalia oli paljon, kahdella kameralla kuvattua. Molemmat kuvat seurasivat eri tilanteita ja ne piti katsoa erikseen, että näkee tapahtumat. Ja miten rakentaa tarina, jossa on elementtejä kolmen ihmisen elämästä, että ne vetävät samaan suuntaan, eteenpäin, ja ovat myös itsenäisiä tarinoita. Että ne toimivat – että on totta mitä tapahtuu. Ettei mutkia vedetä liian suoriksi. Leikkasimme pitkään ja hartaasti. Kun lopulta olimme päässeet siihen, että emme enää leikkaa ja elokuva on hyvä juuri niin, ja se oli menossa jälkitöihin, tuli yllättävä lopputilanne. Yksi päähenkilöistä paikkasi tilanteen, kuvasimme ja leikkasimme lopun uudelleen.

Kun tekee elokuvaa, kaikki on mahdollista. Se on myös antoisaa.

Emilia, I-Han ja James ovat antaneet hyväksyntänsä elokuvalle. Se on merkinnyt paljon myös heille.

Kuunteleminen kaiken perusta

Anna-Karin Grönroos samastuu nuoriin kapellimestareihin, sillä elokuvan ohjaaminen vaatii myös luovaa johtajuutta. Ohjaajan työ on näkemyksen näkyväksi tekemistä oman ”orkesterin” eli työryhmän avulla.

Usein muistelen omaa opiskeluaikaa ja mietin, miten ohjaajan identiteetti alkoi muodostua ja miten opettajat vaikuttivat siihen. Tunnistan myös ilmiön, että kriittinen ja kovasanainen opettaja saa opiskelijoiden suurimman ihailun. Uskon, että johtajuuden opettelu tapahtuu kriisien kautta ja että oma näkemys kirkastuu, kun sitä peilaa työtovereihin. Luova johtajuus on pääosin kuuntelemista. Kuuntelemisesta ei tarvitse tehdä isoa numeroa ulospäin, mutta se on kaiken perusta, jonka päälle voi kehittää muita johtamisen taitoja.

Orkesterin edessä -elokuvan yksi viesti on, että kun on kyse johtajuudesta, on avattava oma herkkyys ja haavoittuvuus.

Grönroos toivoo, että Orkesterin edessä saa kansainvälisen levityksen. Elokuvalla on ulkomailla kaksi agenttia, toinen Lontoossa ja toinen New Yorkissa.

Kapellimestarin uralle

Emilia Hoving, I-Han Fu ja James Kahane ovat nyt päättämässä opintojaan.

Emilia on muun muassa aloittanut uuden työn Ranskan radion filharmonisessa orkesterissa ylikapellimestari Mikko Franckin apulaiskapellimestarina. Hän matkustaa paljon, ja on kysytty myös Suomessa. I-Han Fun loppututkintokonsertti on toukokuussa Kuopion kaupunginorkesterin kanssa. Hän on rakastunut Suomeen ja päättänyt jäädä tänne. James Kahane on ollut mukana perustamassa uutta orkesteria, Helsingin Kamarimusiikkiorkesteria ja hän toimii lisäksi Polyteknikkojen orkesterin ylikapellimestarina.

Antti J. Jokinen on nuoresta asti ollut kiinnostunut Helene Schjerfbeckistä. Kun Hollywoodissakin elokuvia tehneelle Jokiselle avautui Puhdistuksen (2015) ja Kätilön (2016) myötä mahdollisuus tehdä elokuva ihailemastaan kuvataitelijasta, hän tarttui toimeen.

Schjerfbeck on ollut sydämessäni nuoruudesta asti, joten olen todella iloinen, että pääsin vihdon tekemään tämän elokuvan. Jan Troell Ruotsissa aikoi tehdä elokuvan Schjerfbeckistä, mutta en tiedä mihin se kaatui. Onneksi pääsin nyt ensimmäisenä tekemään sen.

Helene on Jokiselle läheinen projekti. Ohjaamisen lisäksi hän on tuottanut elokuvan ja laatinut sen käsikirjoituksen yhdessä Marko Leinon kanssa Rakel Liehun kirjoittaman kirjan pohjalta. Kaikkiaan projekti vei viitisen vuotta.

Jokista kiinnosti Schjerfbeck ennen kaikkea ihmisenä. Minkälainen ihminen taulujen takaa löytyy? Schjerfbeckiltä jääneet lukuisat kirjeet ovat avanneet mahdollisuuden tähän tarkasteluun.

Elokuvassa on yritetty pureutua hänen sielunelämäänsä, mikä Rakel Liehun kirjassakin kiinnosti minua eniten. Taulut ovat toki visuaalisesti elokuvassa paljon mukana, mutta tämä on tarina ihmisten välisistä suhteista.

Rakastuminen on ihana ja onnellinen tapahtuma, mutta se voi olla myös vankila. Rupeat muuttamaan omaa persoonaasi ja käytöstäsi tehdäksesi toisen ihmisen onnelliseksi. Ja se voi viedä pois jotain, esimerkiksi tällaiselta intohimoiselta ihmiseltä kuin Helene Schjerfbeckiltä pois jotain maalaamisesta. Enempää paljastamatta voin sanoa, että elokuvan keskiössä on intohimo ja miten se on jakautunut.

Ei perinteinen elämäkerta

Tunnettujen merkkihenkilöiden ja taitelijoiden elämäkerrat tapaavat kuvittaa päähenkilönsä tarinan kehdosta hautaan. Helenen kohdalla tästä perusmuotista on tietoisesti poikettu. Wikipedia-elokuvaa Jokinen ei omin sanoin kuunaan tekisi.

Henkilökohtaisesti en voi sietää wikipedia-elokuvia, joissa mennään tapahtumasta toiseen. Ainoa tällainen mieleen tuleva hyvä elokuva on Amadeus (1984), ja sekin oli kerrottu toisen säveltäjän näkökulmasta. Elämäkertaelokuvat ovat itselleni tylsiä, mutta ymmärrän, että niitä tehdään ja katsojat käyvät niitä katsomassa. Se on hieno asia jo siksi, että elokuvia on ylipäätään niin vaikea tehdä. Mutta itse en halunnut sellaista tehdä. Pienen aikavaiheen näkökulma sopi minulle, sillä en voisi tehdä kaiken kattavaa elämäkertaelokuvaa. Helenessä yritettiin päästä kiinni ihmisen sieluun ja tunne-elämään.

Sadan vuoden taakse sijoittuvan elokuvan tekeminen ei tuotannollisesti ole helppoa. Uskottavan ja tarkan epookin luominen vaatii paljon työtä, enemmän kuin Jokinen etukäteen osasi aavistaa.

1900-luvun alun luominen elokuvaan oli monestakin syystä erittäin haasteellista. Esimerkiksi kankaat vaatteisiin haettiin Englannista, maalaustarvikkeet öljyväripurkeista lähtien hankittiin Ranskasta. Yksi heikko puoleni on, että olen piinallisen yksityiskohtahakuinen ihminen. Työryhmä varmaan halusi välillä haulikolla ampua minut sen takia, koska minulle oli niin tärkeää, että onko esimerkiksi se naula, jolla kangas lyödään puuhun, varmasti kuin vuonna 1917.

Se tuli yllätyksenä, miten pensseleistä lähtien kaiken piti olla tietynlaista. Kaikki rekvisiitat on tehty pieteetillä. Ja se mitä olen kuullut, niin ihmiset menevät siihen maailmaan nopeammin, kun kaikki on tehty niin, ettei ole annettu periksi ajankuvalle, että se on uskottava.

Elokuvassa nähdään niin aitoja Schjerfbeckin maalauksia kuin elokuvaa varten tehtyjä jäljennöksiä.

Aidot teokset tulivat kuvauksiin Ateneumista, joka on ollut meille todella hyvä yhteistyökumppani. Muut ovat kopioita. Elokuvassa on paljon kohtauksia, joissa taulut ovat eri vaiheissa. Kun tehdään jotain tunnettua teosta, niin ei sitä voida näyttää valmiina vaan teos on elokuvassa useissa eri tekovaiheissa. Se oli kaikkiaan todella iso työ. No, jotkut myyvät autovakuutuksia, me tehdään tällaista. Minua ärsyttää, kun elokuvan tekemisestä puhutaan raskaana, sillä mikään ei voisi olla mukavampaa kuin on mahdollisuus päästää tekemään tällaisia. Mutta vaivaa se toki vaatii.

Taitelijakuvauksesta trilleriin

Helenen jälkeen Jokinen vaihtaa tyystin toiseen genreen. Työn alle tulee kahden elokuvan kokonaisuus Ilkka Remeksen jännitysromaanista 6/12.

Kyse on Ilkka Remeksen isommasta trilleristä, jossa Suomen presidentti ja EU-komissaari kidnapataan. Vaihdan siis aivan toisenlaiseen elokuvaan. Täytyy sanoa olevansa onnellisessa asemassa, kun pystyy tekemään leffoja mitä huvittaa, ja että saa rahoittajat ja haluamansa näyttelijät mukaan näihin projekteihin. Tuotanto aloitetaan nyt keväällä ja tehdään kaksi elokuvaa, 6/12 ja 7/12, putkeen.

Pamela Tolan ohjaama ja yhdessä Aleksi Bardyn kanssa käsikirjoittama Teräsleidit on road movie, jossa jo hieman enemmän kilometrejä mittariinsa keränneet naiset ovat pääosassa. Kolmea teräksistä sisarusta esittävät Seela Sella, Leena Uotila ja Saara Pakkasvirta. Teräsleidit ei kerro pelkästään ikäihmisistä, vaan vanhemman polven elämä limittyy nuorempien sukupolvien elämään.

Pamela Tola kertoo kypsytelleensä elokuvan teemoja mielessään jo kymmenisen vuotta. Moni ihmetteli, miksi tuolloin alle kolmekymppinen Tola pohti ikääntymistä ja kuolemaa vaikka oli vielä nuori. Syynä oli Tolan mukaan se, että hänellä ei ollut tuolloin normaalia suhdetta vanhenemiseen ja vanhuuteen, koska hänen omat vanhempansa ovat kuolleet Tolan ollessa lapsi. Tola toteaa, että kuoleman ajatteleminen ja kohtaaminen on ollut hänelle ajankohtaista hieman liiankin varhaisessa lapsuudessa.

Minua ei ole kuolema pelottanut sillä tapaa kuin vanheneminen, johon liittyy niin paljon pelkoja ja jopa kauhukuvia, ja se on ehkä ajanut minua käsittelemään sitä aihetta.

Toinen syy miksi Tola halusi käsitellä juuri vanhenemista, on median antama yksitotinen kuva vanhenemisesta.

Media, taide ja elokuvat, tuntuvat antavan aika yksioikoista kuvaa vanhuudesta ylipäänsä, ja siihen liittyy yksinäisyys, kärsimys, muistisairaus ja tällaiset asiat. Se ajoi minua eteenpäin etsimään, löytämään ja tutkimaan, että voisiko kuva olla laajempi, voisiko siellä janan toisessa päässä olla muutakin. Siitä se oikeastaan lähti.

Aluksi Tola teki käsikirjoitusta itse, mutta halusi jonkun tuekseen ja rinnalleen kirjoittamaan, koska teema oli iso ja henkilögalleria kasvoi projektin edetessä. Tolan mukaan on hyvä, että Aleksi Bardy on eri-ikäinen ja toista sukupuolta kuin hän itse. Ote kirjoittamiseen oli rento, toinen jatkoi kirjoittamista siitä, mihin toinen oli jäänyt.

Sekaisin, ristiin ja päällekkäin, aika röyhkeästikin teimme yhdessä. Se oli hieno prosessi, koska tajusin, ettei tätä tarvitsekaan tehdä toisen kolmekymppisen naisen kanssa. Se toi uutta tasoa, että olimme eri-ikäisiä ja eri sukupuolta.

Ohjaajan ja näyttelijän suhteista

Elokuvan upeasta näyttelijäkaartista Tola oli tavannut Saara Pakkasvirran aiemmin erään kuunnelman yhteydessä noin viisitoista vuotta sitten.

Muistan ajatelleeni, että nyt on kyllä sellainen muikkeli, että ei ole toista. Mieleen jäi hänen persoonallisuutensa, aitous ja ronskius, mikä siinä ihmisessä oli.

Muita elokuvan näyttelijöitä Tola kertoo fanittaneensa, mutta töitä hän ei ollut aiemmin heidän kanssaan tehnyt. Tola kertoo olevansa todella onnellinen saatuaan haluamansa näyttelijät elokuvaan, kompromisseja ei tarvinnut tehdä. Näyttelijät tulivat mukaan pikku hiljaa ja kasvoivat roolihenkilöikseen projektin mukana.

Ohjaajan ja näyttelijän välinen suhde on lopputuloksen kannalta melkoisen tärkeä asia, ja herkkää aluetta, onhan kyse työhönsä intohimoisesti suhtautuvista taiteilijasieluista. Pamela Tola jännitti aluksi kokeneiden ja iäkkäämpien näyttelijöiden kanssa työskentelyä, monestakin syystä. Tola on itsekin näyttelijä, mutta ohjaajana hänellä ei ole vielä sellaista statusta, jolla yksinään vakuutettaisiin kokeneet näyttelijät. Tolan mukaan pelot olivat hänen omia pelkojaan ja ne hälvenivät, kun kukin otti roolinsa ja alettiin töihin.

Näyttelijänä tiedän, että tärkein asia näyttelijälle on, että voi luottaa ohjaajaan, arvostaa ja kunnioittaa häntä. Se perustuu kommunikaatioon, mutta myös siihen, että tulee sellainen olo, että ohjaaja tietää, mitä haluaa, hänellä on joku visio, ja voit luottaa olevasi oikeasti turvallisissa käsissä. Tietenkin minun piti ottaa ohjaajan rooli ja kantaa vastuu. Minun tehtäväni on luoda itsestäni turvallinen henkilöohjaaja, joka tietää mitä tekee, eikä niin että olisin siellä fanina. Työtilanteessa on pakko unohtaa statukset ja ikä.

Näyttelijät tulivat tutuiksi projektin edetessä, ja Tola suitsuttaa kokeneen näyttelijäkaartin työmoraalia ja ammattitaitoa. Koko prosessi on Tolan mukaan ollut hänelle todella opettavainen, ja hän on onnellinen siitä, että on saanut tehdä töitä loistavien näyttelijöiden kanssa sukupuoleen katsomatta. Kokeneiden naisnäyttelijöiden lisäksi mukana elokuvassa ovat myös Heikki Nousiainen ja Juhani Niemelä.

Sitten kun aloimme tekemään, koin olevamme aika pian samalla sivulla. Pyrin luomaan heihin yhteisenä porukkana kontaktin, ja jokaiseen oman kontaktin. Tapasin heitä myös erillisinä ihmisinä.

Pamela Tola puhuu kunnioittavaan sävyyn legendaaristen kotimaisten näyttelijöiden paneutumisesta ja keskittymiskyvystä, kun tehdään töitä.

Kun he ovat töissä, he ovat töissä, he eivät näpräile puhelimiaan ja kirjoittele FB-viestejä. Se keskittyminen, ihailen sitä kykyä olla läsnä, paneutua, antaa kaikkensa sille hetkelle. Se on upeaa, tulee sellainen olo, että ah, voi ei, niin harvoin saa todistaa sitä. Tämä meidän nuorempien tekotapa on erilainen, eikä siinäkään mitään väärää ole, mutta arvostan suuresti vanhemman polven näyttelijöiden työkulttuuria.

Ohjaaminen on läsnäoloa

Tola tunnetaan ehkä paremmin näyttelijänä kuin ohjaajana, mutta molemmat ovat hänelle tuttua puuhaa. Tola kertoo olleensa lapsesta asti kiinnostunut kirjoittamisesta ja ohjaamisesta. Kumpaakin hän on päässyt kokeilemaan vetämällä erilaisia kerhoja ja leirejä. Tolan mielestä näyttelijänä toimimisesta on hyötyä, kun astuu ohjaajan rooliin.

Ajattelen sen olevan sitä kautta helppoa, että koska olen näyttelijä, ymmärrän ohjaamisen eri roolina. Näyttelijän roolissa on nämä asiat, ohjaajan roolissa on nämä asiat. Olen tietoisesti pyrkinyt pysymään niillä tonteilla, ja ottamaan haltuun sen, mitä ohjaajan tonttiin kuuluu. Olen myös opiskellut ohjaamista, eihän se tietenkään itsestään tule, vaan olen joutunut miettimään millainen ohjaaja haluan olla, ja opiskellut niitä asioita, joita tarvitsee tietää ja osata.

Tola korostaa, että ohjaajan rooli ei ole koskaan mikään valmis rooli. Jokainen näyttelijä on erilainen, ja Tola on valmis itse muuttamaan omaa työskentelyään, jotta voi olla näyttelijälle tukena. Näyttelijän ja ohjaajan välinen kemia on elokuvan onnistumisen kannalta ensiarvoisen tärkeä asia.

Oma kokemus näyttelijän näkökulmasta on auttanut siinä, että ymmärrän sen suhteen ja sen merkityksen. Tiedän myös, mitä tarkoittaa, kun se epäonnistuu, tai siinä on epäluottamusta. Sitä kautta olen pyrkinyt luomaan ohjaajan ja näyttelijän suhteen mahdollisimman ehyeksi ja toimimaan tavalla, mitä itse näyttelijän statuksesta koen olevan jotenkin hyväksi.

Tola kertoo olevansa avoin näyttelijöiden huomioille ja ehdotuksille koskien omaa rooliaan. Esituotantovaihe on Tolan mukaan todella tärkeä, koska se on vaihe, jolloin asioita kyseenalaistetaan ja mietitään.

Rooleista saatetaan jankata, ja niitä saatetaan vielä muuttaa. Se on tärkein hetki, milloin asioita tuodaan pöydälle, käydään läpi että mistä on kyse, ja sanotaan, että minä en ymmärrä. Siinä vaiheessa olen ehdottoman vastaanottavainen. Toki myös kuvaustilanteessa pitää olla vastaanottavainen, sillä kuitenkin magiikka tapahtuu kuvaustilanteessa, vaikka me kuinka päättäisimme, sopisimme ja harjoittelisimme etukäteen. Henkilöt ovat elossa vasta, kun kamera käy. Alitajunta työstää monia asioita, ja ne ovatkin yhtäkkiä olemassa. Pohjatyö pitää tehdä, mutta kukaan ei voi loppujen lopuksi ennustaa, että miten tämä menee.

Pamela Tolan mukaan ohjaaminen on ennen muuta läsnäoloa. Yhtäkkiä jokin kohtaus voi saada erilaisen merkityksen kuvauksissa, ja ohjaajan on oltava valppaana ja napattava kiinni ohikiitävästä hetkestä. Loppupeleissä ohjaajan näkemys on se mitä noudatetaan, se on näyttelijöillekin selvää.

Tajuan, että ei hitsi vie, tämän pitääkin mennä näin, ja se impulssi voi yhtä hyvin tulla näyttelijältäkin, ja siihen tartutaan. Mutta minulla pitää olla se tieto, mitä tämä kohtaus sisältää tässä kokonaisuudessa, mikä sen merkitys on, ja pitää siitä kiinni. Ja joskus ohjaajana joutuu sanomaan että ei kun tehdään näin”, ohjaaja on se, joka tekee viime kädessä päätökset. Joskus analyysille on aikaa, joskus ei. Ja silloin kun sille ei ole aikaa, tehdään niin kuin ohjaaja sanoo. Aikataulussa on pysyttävä, se antaa tälle tekemiselle raamit. Jonkun on oltava se, joka sanoo miten asiat tehdään.

Juhana Honkosella ei alun perin ollut suunnitelmissa tehdä dokumenttielokuvaa, kun hän lähti ensimmäisen kerran mukaan avustusmatkalle Itä-Ukrainaan vuonna 2016.

Olin jo pitkään työskennellyt kuvaajana ja ollut lyhytelokuvaprojekteissa. Timo Puustinen soitti minulle ja kysyi, kiinnostaisiko lähteä Ukrainaan kuvaamaan. Tietysti se kiinnosti, ja kun oli kyse avustusmatkasta. Viikkoa ennen lähtöä muistin, että Ukrainassa on sota, ja että liittyyköhän tämä siihen. Kysyin Timolta menemmekö sota-alueelle. Hän vastasi, että just sinne. Ensimmäinen avustusmatka oli todellinen seikkailu, matka tuntemattomaan.

Lähdin sinne kuvaajana, ensisijaisesti avustusmatkalaisena. Kun katsoin materiaalia läpi, olin vakuuttunut siitä, että tässä on jotain, mitä en olisi tullut koskaan muuten näkemään.

Syntyi Honkosen ohjaama ja kuvaama Jouluiloa Ukrainaan, joka kertoo hyvän tekemisestä – jyväskyläläisen kauppiaan Timo Puustisen käynnistämästä avustusmatkasta Itä-Ukrainaan, jossa sodan keskellä oleville lapsille viedään joululahjoja. Matkan suurimpana tarkoituksena on tuoda jouluiloa Pilgrimin orpokodin lapsille.

Itä-Ukrainassa, Donetskin kansantasavallassa on sota, joka alkoi huhtikuussa 2014. Kiistanalaista aluetta hallitsee Venäjä-mielinen separatistiorganisaatio. Tulitauosta on sovittu useita kertoja, mutta tulokset ovat jääneet laihoiksi. EU on asettanut Venäjää kohtaan rajoittavia toimenpiteitä kriisin ratkaisemiseksi. Sanktioita on asetettu vaiheittain vuodesta 2014 lähtien. Rajoituksiin kuuluu muun muassa talouspakotteita, diplomaattisia toimia ja matkustusrajoituksia.

Dokumenttielokuvaksi

Timo Puustinen on jo usean vuoden ajan tehnyt lahjoituksia nuorisotyöhön sekä ensi- ja turvakodeille Keski-Suomessa. Hän aloitti myös lahjakeräyksen lapsille. Kun hän kuuli, että Ukrainassa on suuri hätä, hän päätti lähteä sinne avustusmatkalle. Ensimmäinen matka oli vuonna 2015. Matkat Ukrainaan eivät jääneet vain yhteen kertaan. Lasten tilanne kosketti. Keräyksillä saatujen lahjojen määrä kasvoi vuosi vuodelta.

Avustusmatkalaisilta kyseltiin paljon Ukrainan tilanteesta. Siitä tiedettiin vähän. Timo Puustinen ajatteli, että sitä voisi parhaiten tuoda esiin kuvaamalla sitä. Ajatus vahvistui, kun Juhana Honkonen lähti mukaan.

Opiskelin Tampereen ammattikorkeakoulussa media-alaa, ja aloin suunnitella lopputyötäni. Kun matkan jälkeen katsoin kuvaamaani materiaalia, huomasin kuinka mielenkiintoista se oli. Siellä oli ainutlaatuisia hetkiä. Sattumanvaraista kuvamateriaalia yhdisti seuraavat asiat: mennään paikasta A paikkaan B eikä tiedetä, mitä tulee vastaan ja mikä perillä odottaa. En osannut venäjää, mutta opiskelukaverini auttoi materiaalin kääntämisessä. Siinä oli esimerkiksi tilanne, kun kaksi sotilasta alkaa kiivaasti puhua ampumisen alkaessa taustalla. Olin kuvannut sen, koska luulin, että sen täytyy olla jotain mielenkiintoista. Myöhemmin selvisi, että he puhuivat siitä, kun he olivat päässeet käymään saunassa.

Materiaalia ei kuitenkaan hyväksytty lopputyöksi, koska lopputyö olisi pitänyt tehdä paljon lyhyemmässä ajassa eikä se ollut mahdollista. Kuvaaminen Ukrainassa vei kuitenkin Honkosen mennessään. Hän oli innostunut materiaalistaan ja sai idean dokumenttielokuvaan.

Lähdin kuvaamaan seuraavalle avustusmatkalle. Syntyi tämä elokuva, joka on ensimmäinen pitkä elokuvani. Tein sen ystävänpalveluksena Timolle ja kaikille, jotka ovat olleet hyväntekeväisyydessä mukana.

Budjettia ei oikeastaan ole

Dokumentti syntyi ilman varsinaista rahoitusta.

Emme edes hakeneet rahoitusta. Tämä on tehty pääosin opiskelijavoimin. Käytimme saamamme Mesenaatti.me -joukkorahoituskampanjan tuotot muun muassa kuvaus- ja äänityskalustoon. Saimme niistä hyvät tarjoukset ja pystyimme hankkimaan ne.

Elokuvan teko oli monin tavoin haasteellista. Materiaalia oli paljon ja aihe on arka. Eteen tuli ainutlaatuisia tilanteita, asioita, joita muut kotimaiset elokuvantekijät eivät kenties ole kohdanneet.

Piti tehdä itselleen selväksi, että kykenee seisomaan tämän takana. Tiedostin esimerkiksi hyväntekeväisyystoimintaan kohdistuvan usein ristiriitaista ajattelua ja sodan olevan arka paikka. Jos elokuvaa ei tehtäisi, apu jäisi saamatta, ajattelin.

Tilanteisiin ei voi vaikuttaa

Kuvausryhmää ei ollut – se oli Honkonen. Hän teki kaikkea, ajoi autoa. Hänellä oli repussa tietokone ja kaksi kameraa koko ajan toimintakunnossa. Hän kuvasi aina kun mahdollista, käytännössä kaiken hereillä oloaikansa. Yöllä hän siirsi materiaalia koneelle.

Se oli kuin urheilusuoritus. Koska en osannut kieltä, halusin varmistua, että saan mahdollisimman paljon materiaalia. Oli paljon tilanteita, joihin en voinut vaikuttaa, esimerkiksi haastatteluihin. Täytyi luottaa, että kaikki hoituu ja olemme turvassa.

He toimivat oppaansa Gennadi Mokhnenkon ohjeiden mukaan eivätkä menneet minnekään ilman häntä. Isommalla porukalla paikkoihin ei voinut mennä.

Minulla oli lappu, jossa oli kuka olen ja mitä teen: teen elokuvaa, mutta en puhu venäjää. Kun haastattelin, paperilla oli venäjänkieliset kysymykset, jotka annoin haastateltaville. Tarvitsin usein paikallisten ihmisiä kysymään kysymykset ja heidän ilmeensä oli näkemisen arvoisia.

En ymmärtänyt monista haastatteluista mitään. Kun jälkeenpäin katsoin niitä, usein harmitti kun en kysynyt jotain asiaa ja kuvannut lisää. Mieleni tuli se, kun koulussa puhuttiin ajoista jolloin dokumentti käsitettiin totuuselokuvana. Olen tietysti sitä mieltä, että kaikki pienimmätkin valinnat vaikuttavat. Mutta jos et ymmärrä vaikkapa kuvaamaasi ja kysymääsi, et voi niin paljon vaikuttaa elokuvaan. Se voi tuoda mukanaan hyvääkin.

”Emme valinneet puolia”

Honkosen tavoitteena oli keskittyä lapsiin ja siviileihin.

Mieleen on jäänyt silta, jonka vain lapset saivat ylittää. He menivät kouluun rintamalinjan toiselle puolelle. Minua on vaivannut kommentit, että et voi olla Venäjän ystävä, jos menet Ukrainan puolelle. Kyse ei ollut siitä, että menimme sinne valitsemaan puolen.

Kun Honkonen meni ensimmäisen kerran rintaman läheisyyteen, hän muisti jälleen, että Ukrainassa on sota. Hänen ei ollut pakko mennä, hän sai paikan päällä itse päättää.

Uutisista saa tietyn ”rajatun” mielikuvan sodasta ja konflikteista. Sen perusteella asiat ovat jollain tavalla järjestyksessä, mutta todellisuus näytti aivan toiselta: teillä oli maalilla merkittyinä räjähtämättömiä ammuksia, kylät ja kaupungit olivat raunioina, raunioissa asui ihmisiä. Ihmisillä ei ollut vaihtoehtoja.

En olisi voinut kuvitella, että se oli sellaista kuin oli. Se dystopian ilmapiiri. Sitä on vaikea jopa kuvailla. Usein pelotti. Sodan äänet ja mitä jos osuu. Kun ei osannut kieltä ja jälkeenpäin sai tietää mitä puhuttiin. Mutta paikallisten ihmisten läsnäolo rauhoitti ja kevensi tilanteita. Kun ympärillä oli ihmisiä, jotka juttelivat ja toimivat ihan tavallisesti ja vitsailivat. Heillä oli uskoa ja toivoa tai he olivat jollain tavalla sopeutuneet tilanteeseen. Kun liikuimme nopeasti paikasta toiseen, sekin rauhoitti. Kun uutena vuotena palasin kotiin, rakettien äänet toivat kaiken mieleen ja välillä ahdistikin.

Katsojat mukana avustustyössä

Elokuvan tekeminen on ollut Juhana Honkoselle monin tavoin haastavaa, opettavaista ja antoisaa.

Tämä on ollut henkilökohtaisesti todella tärkeä. Olen oppinut myös paljon itsestäni. Ei pidä ruoskia itseään liikaa ja pitää olla avoin muutoksille. Olen oppinut tekemään elokuvaa ja saanut luottamusta tulevaisuuteen. Se on myös saanut miettimään maailman tapahtumia. Ja saanut miettimään joulua. Se on myös vahvistanut ajatusta siitä, että jatkossa haluan tehdä elokuvia joissa on sydäntä mukana. Kaikenlaisia elokuvia.

Toivon, että tästä elokuvasta on apua. Alun perin ajattelin, että menen Ukrainaan vaan kuvaamaan ja sekin oli pelkästään iso juttu.

Elokuva välittää vahvaa sanomaa siitä, miten kuka tahansa voi pienillä asioilla tuoda paljon iloa toisten elämään ja auttaa hädässä olevia. Sen kautta myös katsojat voivat osallistua avustustyöhön, sillä osa tuotosta lahjoitetaan Ukrainaan. Autot Jyväskylästä lähtevät kohti Ukrainaa jälleen heinäkuussa 2020.

Haluisin vielä lähteä Ukrainaan. Ihmisiä, lapsia on ikävä. Haluisin mennä katsomaan mitä heille kuuluu. Olen jotain kuullutkin ja se on hyvää, hurjaa ja mielenkiintoista. Viedä lahjoja lastenkotiin. Voin ottaa kameran mukaan, aiheita olisi lyhyisiin henkilödokumentteihin. Tuskin enää menen sota-alueelle, sillä se vaikutti niin voimakkaasti. Kun sota-alueille menee, siihen pitää aina olla erityisen painavat syyt.

Elokuvan päähenkilö on kiteeläinen liimatehtaalla työskentelevä perheenisä Matti, joka oravanpyörässä tuntee syvää vapaudenkaipuuta. Eräänä päivänä toive toteutuu, kun Matti alkaa teleporttailla ympäri maailmaa. Miten se vaikuttaa hänen perheeseensä?

Poissa käsittelee vapaudenkaipuuta ja riittämättömyyttä. Metaforisena pidetyn elokuvan voi tulkita monella tavalla, mutta pohjimmiltaan se on kuvaus itsekkyydestä ja kommunikaatiokyvyttömyydestä.

Kun olin lapsi, Paluu tulevaisuuteen -trilogia (1985–1990) oli minulle hyvin tärkeä. Ne olivat ensimmäisiä elokuvia, jotka herättivät kiinnostukseni aikamatkailuun. Poissa-elokuvassa pääsin tekemään jotain vastaavaa – ei aikamatkailua, mutta siirtymistä paikasta toiseen. Oleellista kuitenkin on, ettei se ole itsetarkoitus.

Teleportaation kautta elokuvassa käsitellään esimerkiksi perhedynamiikkaa: kommunikaatiokyvyttömyyttä ja vapaudenkaipuuta. Se on siis vain tapa käsitellä tärkeitä asioita. Kun asioita jätetään sopivasti auki, se mahdollistaa samaistuttavuuden ja omakohtaisuuden ja sen, ettei tulkintaa lukita tiettyyn lokeroon. Hyvä elokuva on mielestäni sellainen, joka uskaltaa jättää asioita katsojien omien tulkintojen ja ajatusten varaan eikä selitä kaikkea.

Arttu Haglundille elokuvat ovat ensisijaisesti tunnelmia ja hetkiä – havaintoja maailmasta ja ihmisistä, elävästä elämästä. Joskus tarkan eksakteja, toisinaan abstraktimpia. Elokuva ei ole pohjimmiltaan tarinankerrontaa, toisin kuin usein väitetään. Elokuva ei kerro, vaan näyttää. Haglund haluaa näyttää.

Hän on tehnyt lyhytelokuvia. Osallistunut Uneton 48 -lyhytelokuvakilpailuun osittain samalla porukalla, joka on tehnyt Poissa-elokuvan. Haglund työskentelee Amazement-tuotantoyhtiössään ohjaajana, tuottajana, elokuvakasvattajana ja kouluttajana. Hän muun muassa on opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman lapsille ja nuorille suunnatun Kaikki kuvaa -elokuvakasvatushankkeen tuottaja.

Poissa on Haglundin ensimmäinen pitkä elokuva, ja se sai maailmanensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa, ainoana indie-elokuvana tänä vuonna, ja se esitettiin ennakkonäytöksenä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla syyskuussa.

On hienoa, että monen mutkan jälkeen elokuva on nyt ensi-illassa ja saa teatterilevityksen.

Yhdeksän vuotta tuotannossa ollut elokuva sai alkunsa elokuussa 2010, kun käsikirjoittaja, sarjakuvataiteilija Avi Heikkinen lähetti Arttu Haglundille uuden sarjakuvansa ensimmäisen käsikirjoitusversion. Haglund piti ideaa hyvänä todeten, että konseptissa olisi ainesta myös elokuvaan.

Mitättömällä budjetilla

Elokuvahankkeelle yritettiin pari vuotta saada rahoitusta perinteisiä kanavia pitkin, mutta se ei tuottanut tulosta.

Aiheemme ei kiinnostanut rahoittajia, emmekä olleet tarpeeksi kokeneita ja nimekkäitä heidän mielestään. Lopulta meistä tuntui, että voimme yrittää hakea rahoitusta aina uudestaan, mutta sitä emme kuitenkaan saa. Rahoituksen puutteesta huolimatta aloimme kehitellä elokuvaa, ja tämä tarina ansaitsi pitkän elokuvan muodon.

Vuonna 2013 tehtiin päätös, että elokuva toteutetaan omakustanteisesti talkootyönä. Haglund keräsi työryhmän, ja mukaan lähti pääosissa nähtävien tuoreiden kasvojen lisäksi eturivin näyttelijöitä, kuten Minka Kuustonen ja Tommi Korpela.

Olin laittanut rahaa säästöön ja lisää säästin vuosien varrella. Siitä kertyi budjetti, 20 000 euroa, joka on noin puolitoista prosenttia keskimääräisestä pitkän elokuvan budjetista.

Kuvaukset alkoivat keväällä 2013.

Se oli haasteellista ja aikaa kului. Rahan vähyys tuntui, ja huomasi konkreettisesti, mitä rahoitus mahdollistaa. Työryhmämme oli pieni ja kaikki olivat taiteellisessa päävastuussa. ”Ylimääräisiä” ei ollut. Minäkin välillä kuvasin, äänitin ja vastasin jopa cateringista, olin monessa roolissa. Toivoin usein, että olisin saanut keskittyä vain ohjaamiseen. Olen kuitenkin hyvilläni, että pysyin pitämään kaiken kasassa. Toivottavasti voin seuraavissa projekteissa keskittyä vain ohjaamiseen.

Usko elokuvaan ei mennyt, ei koko yhdeksän vuotta kestäneen tuotannon aikana. Haglund tiesi, että se valmistuu jossain vaiheessa.

Emme tienneet, saammeko levittäjää vai pitääkö levittää itse. Oli hienoa, että Black Lion Pictures, joka on erikoistunut indie-elokuvien tuottamiseen ja levittämiseen, otti meidät siipiensä suojaan. Yhteistyö oli heti luontevaa.

Indie-kenttä murroksessa

Vuosi 2019 on Haglundin mukaan ollut kotimaisille indie-elokuville hyvä. Ne ovat saaneet huomiota ja katsojia. Indie-elokuvat ovat nousussa, koska ne alkavat päästä teatterilevitykseen. Huomataan, että se on mahdollista ja nostetta syntyy. Mutta haasteita silti on.

Elokuvasäätiön tukipolitiikka on parin viime vuoden aikana mennyt siihen suuntaan, että kun halutaan suomalainen elokuvan kansainvälistymistä, sitä toteutetaan niin, että yhä harvemmille tuotannoille annetaan enemmän rahaa. Mielestäni pitäisi tehdä päinvastoin. Jos ajatellaan muita eurooppalaisia elokuvamaita tai edes Pohjoismaita, budjetit ovat Suomeen verrattuna selvästi suurempia. Vaikka Suomessa jokin tuotanto saisi kahden miljoonan sijaan kolme miljoonaa, joka on miljoona pois joltain muulta hakijalta, se ei silti nosta tuon yhden elokuvan ”production valueta” eli tuotannollista arvoa niin paljon, että nousisimme kansainvälisesti kilpailukykyiselle tasolle. Siksi ”harvemmille enemmän” on väärä suunta.

Pitäisi antaa pienempiä summia useille tekijöille. Silloin turvattaisiin alan moniäänisyys ja uudet tekijät saisivat mahdollisuuden. Pitkän elokuvan keskimääräisen budjetin (1,3 miljoonaa euroa) sijaan voisi tehdä vaikkapa kaksi tai kolme noin 500 000 euron elokuvaa. Se on mahdollista, silloin pitää vain tehdä joitakin asioita eri tavalla, esimerkiksi pienentää työryhmää. Osa elokuvista todennäköisesti epäonnistuisi, mutta niin tapahtuu myös nykyisille suuremman budjetin elokuville. Näin useammalla olisi mahdollisuus loistaa. Suomalaisen elokuvan suurimmat ongelmat ovat usein jo käsikirjoituksessa. Raha ei kuitenkaan mene käsikirjoituksiin, joka on työvaiheista edullisin, vaan sitä käytetään muuhun. Pitäisi panostaa enemmän ideaan ja konseptiin.

On paljon ulkomaisia scifielokuvia, jotka loistavat pienimuotoisuudellaan, koska idea on niin kantava, että elokuva kiinnostaa vaatimattomista puitteista huolimatta. Jos tekijät ovat ovelia, ongelmat voivat inspiroida löytämään jotain uutta. Haglund toivoo, että kotimaiset indie-elokuvat lyövät läpi ja menestyvät, jolloin elokuvasäätiön olisi muutettava linjaansa. Niin kauan kuin ne eivät lyö läpi, siellä voidaan ajatella, ettei niihin ei kannata satsata, koska ne eivät menesty. Eikä mikään muutu. Muutos edellyttää rohkeita tekijöitä jotka näyttävät, että erilaisia elokuvia kannattaa tehdä.

Toisaalta elokuvasäätiökään ei ole ainoa autuaaksitekevä vaihtoehto. Indie-kentän murros näkyy myös siinä, että esimerkiksi Poissa-elokuvan levittäjä Black Lion Pictures rakentaa Sotkamoon kunnianhimoista ”Kajawoodia” eli Kainuun Hollywoodia, jonka on tarkoitus kyetä itsenäiseen elokuvatuotantoon, joka siis voisi tarvittaessa toimia myös perinteisistä tukielimistä riippumattomana. Rendel-supersankarielokuvat ovat ensimmäisiä, joissa tämänsuuntaista on tuotantomallia on sovellettu.

Ei efektejä

Poissa on tiettävästi ainoa suomalainen elokuva, jota on kuvattu 30 maassa. Suurin osa kuvattiin Suomessa. Ulkomaisista kuvauksista tärkeimpiä olivat viikon kuvausmatka Teneriffalle sekä muutaman viikon kestänyt road trip läpi Yhdysvaltojen 12 osavaltion.

Mieleen on erityisesti jäänyt kuvaukset Teneriffalla. Oli hyvä fiilis, että pystyimme tekemään sen reissun mitättömästä budjetista huolimatta. Scifielokuvat ovat nykyään pitkälti efektien täyttämiä, katsojat ovat tottuneet ajatukseen. Poissa-elokuvassa ei ole efektejä lainkaan. Teneriffalla maisemat itse asiassa näyttivät välillä niin mahtavilta, että ne tuntuivat efekteiltä. Tällä greenscreen-aikaudella jouduimme miettimään, miten todistamme katsojille sen, että olemme oikeasti kuvanneet siellä.

Elokuvassa on noin kahden vuoden aikajänne ja kuvasimme tietysti täysin epäkronologisesti. Oli haasteellista huomioida jatkuvuus. Teneriffalla improvisoimme sen mukaan, mitä eteen tuli ja mikä oli hyvä paikka. Kaikkia kohtauksia ei ollut lyöty lukkoon. Tasapainottelua ja miettimistä oli paljon. Myös kuvaukset Yhdysvalloissa ovat jääneet mieleen. Ja toki se, että saimme sidottua kaiken yhteen elokuvaksi.

Monivuotisen jälkituotantovaiheen – Haglund myös leikkasi elokuvan – jälkeen se valmistui keväällä 2019.

Fyysisesti läsnä, henkisesti poissa

Arttu Haglundin mukaan elokuvan viesti on sellainen, millaisena kukin katsoja sen itse kokee.

Elokuva peilaa nykypäivää. Ajankohtaista on vapaudenkaipuu ja onko se itsekästä. Siihen viittaa elokuvan nimikin. Merkittävintä on, kun on fyysisesti läsnä mutta henkisesti poissa, kuten elokuvan Matti: ”Olen nyt läsnä perheenisänä mutta henkisesti poissa.” Läsnäolo ei ole silloin todellista. Uskon sen olevan tuttua ja samastuttavaa monelle perheelliselle ja muillekin. Miten kommunikaatio onnistuu puolison kanssa? Miten aikaa jaetaan? Isyys, vanhemmuus. Monet asiat ja kysymykset tulevat esiin. Toivon, että elokuva herättää keskustelua.

Palaute on ollut erittäin hyvää.

Koska meillä ei ole ollut varaa markkinointiin, pyysin kymmeniä tunnettuja ihmisiä kosmologi Kari Enqvististä kirjailija Kaari Utrioon ja uutisankkuri Arvi Lindiin katsomaan elokuvan. He pitivät näkemästään ja halusivat suositella sitä. Festivaalit olivat myös hieno kunnianosoitus. Katsojat ovat kehuneet ja esittäneet omia tulkintojaan. Elokuva on nähty kuvauksena esimerkiksi alkoholismista ja skitsofreniasta.

Haglundista tuntuu hyvältä, kun elokuva koetaan merkityksellisenä ja koskettavana. Hän odottaa jännityksellä kritiikkejä.

Elokuvan tekeminen vei mennessään. Ajan myötä siitä on tullut minulle yhä tärkeämpi. Kun minusta tuli isä kolme vuotta sitten, aloin katsoa elokuvaa uudella tavalla, enemmän isyyden näkökulmasta. Mietin leikkausvaiheessa, miten huomioin omaa kokemustani elokuvassa. Samastun päähenkilö Mattiin yhä enemmän. Aiemmin pidin häntä itsekkäämpänä kuin hän ehkä onkaan. Ymmärrän myös hänen kyseenalaisia valintojaan. Hän rakastaa läheisiään, mutta ei osaa näyttää sitä oikealla tavalla. Hän näyttää sen omalla tavallaan.

Yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Jack Sholder tunnetaan kauhuteoksistaan. Sholder kuitenkin vierastaa nimikettä kauhuohjaaja, sillä hänen viidestätoista kokopitkästä elokuvastaan vain kuutta voisi luonnehtia kauhugenreen kuuluvaksi. Hän ei edes erityisesti pidä kauhuelokuvista. Tästä huolimatta hän on parhaillaan vierailemassa Helsingissä Night Visions -tapahtumassa, missä esitetään hänen ohjaamiaan kauhu- ja tieteiselokuvia. Tapasin Sholderin festivaalin avajaispäivänä ja keskustelimme siitä, miten kauhumaine tarttui mieheen ja miten hän suhtautuu ohjaamiinsa kauhuteoksiin.

Taide-elokuvan vaikutus Sholderin uraan

Nuoruusvuosina Sholderin kiinnostus kohdistui eurooppalaiseen, erityisesti ranskalaiseen taide-elokuvaan. 1950- ja 1960-luvulla ranskalaisen elokuvan uusi aalto, joka kokeili rohkeasti editoinnin, visuaalisuuden ja kerronnan muodoilla ja osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun, herätti paljon huomioita Yhdysvalloissa. Suuntauksen sanotaankin vaikuttaneen vahvasti 1970-luvulla amerikkalaisen uuden aallon ohjaajin, kuten vaikkapa Woody Alleniin ja Francis Ford Coppolaan.

Samoihin aikoihin 1960- ja 1970-luvulla Sholder aloitteli elokuvauraansa tekemällä lyhytelokuvia. Sholderin kiinnostus ranskalaiseen elokuvaan ulottui myös uutta aaltoa edeltävään elokuvaan 1930- ja 1940-luvulle, mukaan lukien Marcel Carnén ja Jean Renoirin ohjaukset. Heiltä hän omaksui kiinnostuksen ihmisyyteen liittyvien ongelmien pohdintaan.

Viimeinen lyhytelokuvani Garden Party (1973) toi esille juuri näitä piirteitä ollessaan hillitty ja inhimillinen nuoren tytön kasvutarina.

Sholder pitää itseään klassisena elokuvaohjaajana. Ensimmäiset elokuvakoulut aloittelivat Yhdysvalloissa 1960-luvun loppupuolella, mikä ei auttanut juuri yliopistosta valmistumassa olevaa Sholderia. Sen sijaan sai koulutuksensa kirjallisuudessa ja klassisessa musiikissa. Tämä sai hänet arvostamaan klassista kerrontaa ja tyyliä.

Lisäksi Sholder mainitsee yhteiskunnallisen kommentoinnin itselleen merkittäväksi elokuvantekoa ohjaavaksi tekijäksi. Kauhugenren yhtenä haasteena hän kokeekin sen, että monet elokuvista keskittyvät tarinan konventionaalisiin elementteihin, kuten murhiin ja väkivaltaan, mutta eivät vaivaudu vastaamaan kysymykseen, miksi tämän pitäisi kiinnostaa meitä. Ohjauksissaan Sholder onkin pyrkinyt yhdistämään taide-elokuvan ulottuvuuksia kauhuun nimenomaan tuomalla mukaan erilaisia tarttumapintoja katsojalle.

Sholder vertaakin ohjaajan työtä klassisen musiikin kapellimestarin tehtävään.

Kapellimestari ei itse soita, vaan analysoi musiikkikappaletta. Mistä se kertoo? Millaisen lähestymistavan hän valitsee? Millaisia yksityiskohtia tulisi painottaa, jotta saa haluamansa vaikutelman aikaiseksi? Samalla tavalla minulle elokuvan selkärankana ei toimi juoni, vaan se mistä elokuva symboloi. Siten jokaisessa elokuvassani olen pyrkinyt löytämään sen sanoman ytimen, mistä elokuva todella kertoo.

Tilaisuus tekee varkaan

Sholderin tie elokuva-alalle eteni itseoppimisen ja kokeilujen kautta. Valmistumisensa jälkeen hän päätyi työskentelemään leikkaajana ja teki muun muassa useita trailereita ja dokumenttiprojekteja. Editoiminen oli hänelle myös erinomainen koulutus elokuvan saloihin, sillä yksityiskohdista kokonaisuuden rakentaminen auttoi hahmottamaan elokuvien kerronnan mahdollisuuksia.

Sholderin intohimona oli kuitenkin omien elokuvien tekeminen, mutta tie ohjaamisen pariin tuntui mutkikkaalta. Kun hänen yhteistyötahonsa New Line Cinema halusi hyödyntää ilmassa olevan kauhubuumin – olihan markkinoilla pärjänneet erittäin hyvin nuorelle sukupolvelle suunnatut pienen budjetin kauhuelokuvat, kuten Teksasin moottorisahamurhat (1974) – päätti Sholder tarttua tilaisuuteen. Hän käsikirjoitti elokuvan Alone in the Dark. Rahoitusta elokuvalle ei heti järjestynyt, joten tällä välin Sholder editoi kauhuelokuvan The Burning (1981).

Leikkaaminen on se vaihe, jossa elokuva tehdään ja jossa palasista rakentuu kokonaisuus. Kauhuprojektin aikana opin, miten asioista voidaan tehdä pelottavia. Päätin, että minun täytyy palata oman käsikirjoitukseni pariin ja tehdä siitä pelottavampi.

Samalla rahoitus oli varmistunut ja vuonna 1982 esikoisohjaus näki päivänvalon. Tarinassa murhanhimoiset mielisairaalan asukkaat pakenevat sähkökatkoksen aikana. Syvempänä merkityksenä Sholder tunnistaa pohdinnan, mitkä asiat nähdään normaalina yhteiskunnassa.

Esikoisteos ei avannut heti ovia elokuvaohjaajien joukkoon, vaan tunnetuksi Sholder tuli Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn koston (1985) myötä. Wes Craven vetäytyi projektista viime tipassa ja jo esituotannossa oleva jatko-osa kaipasi kipeästi ohjaajaa. Sholder epäröi tarttua tilaisuuteen, sillä hän ei halunnut leimautua kauhuohjaajaksi. Työskentelyn aikana hän koki myös olevansa pitkälti palkattu työntekijä, sillä jo tekeillä olevaan elokuvaan oli vaikea saada omaa näkemystä liitettyä. Elokuva kuitenkin menestyi ensimmäistä osaa paremmin ja takasi Sholderille ohjaajauran jatkumisen.

Omaksi suosikkielokuvakseen Sholder nimittää The Hiddenin (1987), joka on pikemminkin tieteiselokuva kuin suoranaista kauhua. Tässä elokuvassa Sholder pääsi rauhassa tutkimaan omaa sanomaansa.

The Hiddenin kohdalla jouduin pohtimaan pitkään, mitä elokuva symboloisi. Se kertoo, mitä on olla ihminen. Tarinassa on kaksi avaruusoliota, jotka tulevat maahan. Yksi oppii itsekkäiden käytösmallien kautta, mitä on olla huono ihminen. Toinen oppii tekemällä yhteistyötä ihmisten kanssa, mitä on olla hyvä ihminen. Tarkoituksellisesti sisällytin mukaan kohtauksia, joilla ei ole mitään tekemistä tieteiskauhun kanssa, vaan näissä kohtauksissa rakennetaan hamojen välisiä suhteita. Nämä kohtaukset myös toimivat elokuvan syvemmän tason luomisessa.

Näiden kolmen uran alkuvaiheen elokuvan jälkeen Sholder siirtyi työskentelemään pitkälti television ja televisioelokuvien parissa. Samalla ohjaamisen aihepiirit laajenivat, vaikka silloin tällöin hän on palannut kauhutematiikan pariin. Night Visions -festivaalilla Sholderilta on nähtävissä hänen alkuvaiheen elokuvansa Alone in the Dark, Freddyn kosto ja The Hidden, jotka tekivät ohjaajan tunnetuksi ja joiden maine pitkälti edelleen määrittelee miehen urallista identiteettiä.

Jukka-Pekka Valkeapään kolmas pitkäelokuva Koirat eivät käytä housuja on mustalla huumorilla sävytetty kertomus surusta. Elokuvan päähenkilö Juha (Pekka Strang) on sulkeutunut pysähtyneisyyden tilaan, jossa hänen elämänsä on kiinnittynyt kuolleen vaimonsa muistoon. Mahdollisuus paeta siitä tilasta tapahtuu Juhan kohdatessa sattumalta domina Monan (Krista Kosonen).

Tässä elokuvassa on monia elementtejä. Muun muassa vanhemman, isän, suhde lapseensa. Kun isä on poissaoleva ja hänen maailmansa on vanginnut tyttären siihen. Kyse on myös kiinnostavasta vapautumisen tematiikasta, monin tavoin. Juhahan ei ole mikään Vuoden isä -palkinnon voittaja, J-P Valkeapää avaa elokuvansa teemoja.

Silmiä avaavia kokemuksia

Koirat eivät käytä housuja sai alkusysäyksen vuonna 2014 Torontossa, jossa Valkeapää oli tuottajansa Aleksi Bardyn kanssa festivaalikiertueella edellisen elokuvansa He ovat panneet (2014) kanssa.

Aleksi Bardy kertoi minulle idean elokuvaan. Hän pitchasi minulle Juhana Lumpeen kehittelemän tarinan muutamalla lauseella. Idea oli voimakas, ihastuin siihen välittömästi. Se alkoi synnyttää kuvia. Voimakkaan vastaiset suunnat: pyristely kohti elämää tukehtumisen, kuolemisen kautta sekä yhdistelmä, jossa liittyvät toisiinsa kuolleeseen vaimoon liittyvän pakkomielteisen rakkauden eriskummallinen pyhyys ja BDSM:n alamaailma, saivat mielikuvitukseni heräämään.

Olen nähnyt vain pari BDSM-aiheista elokuvaa. Halusin itse selvittää ja tuoda esiin mitä BDSM on. Tarkoitus ei ollut tehdä mitään yleispätevää elokuvaa siitä.

Valkeapää aloitti elokuvan työstämisen menemällä koti- ja ulkomaisille BDSM-sivustoille (BDSM on yleiskäsite sadomasokistisille seksuaalifetisseille). Hän haki tietoa ja sai näkökulmia aiheeseen. Hän alkoi myös tutkia omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Mietti itseään tilanteisiin. Vuosi ennen kuvauksia hän otti yhteyttä Villi-Iraan, joka on maamme tunnetuimpia ja pitkäuraisimpia ammattidominoita.

Kävimme Iran kanssa käsikirjoitusta läpi. Hän auttoi näyttelijöitä ja muuta työryhmää. Kävimme katsomassa hänen kolme sessiotaan, joista kahdessa oli kuristamista. Se oli silmiä avaava kokemus. Iran asiakkaat tiesivät, että olimme läsnä. Saimme nähdä kaiken, naamiot päässämme. Se intiimiys ja haavoittuvuus oli shokeeraavaa ja vaikutti vahvasti. Asiakkaiden luottamus myös meihin katselijoihin – ”tässä on fantasiani”. Dominan ja asiakkaan suhde, joka perustuu täydelliseen luottamukseen. Siinä on jotain hyvin puhdasta.

Käsikirjoitusta oli haasteellista kirjoittaa. Elokuvan voimakkaiden vastaisten suuntien yhdistäminen sekä tasapainon ja oikean sävyn löytäminen oli Valkeapäälle aluksi hankala prosessi. Tarina ui pitkään hyvin raskaissa tummissa vesissä. Jossain vaiheessa hän alkoi kirjoittaa puujalkavitsejä Juhan työkaverin suuhun. Hän huomasi, että huumori sytytti tarinan eloon. Se oli avain elokuvan tyylilajiin. Nauru resonoi surun ja masennuksen kanssa, ja se synnytti energiaa.

Pystyin lisäksi samaistumaan kuplassa olevaan Juhaan, koska minulla on masennushistoria.

Rakkaus ytimessä

Valkeapää näkee elokuvansa romanttisena komediana, mikä huvitti muun muassa Krista Kososta.

Muistan hyvin Krista Kososen epäuskoisen naurahduksen, kun vuotta ennen elokuvan kuvauksia sanoin hänelle, että elokuva on romanttinen komedia. Väitteeni oli pääosin vitsinä heitetty provokaatio, mutta osaksi ei. Käsikirjoitusta olin rakentanut tietoisesti myös kyseisen lajityypin trooppeja mukaillen. Rakkaus oli elokuvan teemojen ytimessä, rakkauden eri ilmenemismuodot ja sen vaiheet.

Valkeapää oli omien sanojensa mukaan hyvin onnekas saadessaan haluamansa näyttelijät rooleihin.

Elokuvan tyylilajin toteutumisen kannalta oli tärkeä saada juuri nämä erinomaiset näyttelijät, jotka ovat myös erinomaisia komedianäyttelijöitä. Näin Pekka Strangin Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvassa (2017). Siinä Pekan esittämän henkilöhahmon isoimmat liikehdinnät tapahtuvat tämän pään sisällä. Minuun teki suuren vaikutuksen Pekan kyky välittää ajatuksia katsojalle katseillaan, pienillä eleillä ja tarkalla rytmiikalla. Niitä ominaisuuksia tarvittiin Juhan esittäjältä. Pekka on virtuoosimainen näyttelijä, ihmisenä rohkea olemaan hauras kameran edessä. Se, että teimme ”romanttista komediaa” oli Pekalle selvää heti ensitapaamisesta lähtien.

Krista Kosonen epäröi aluksi. Häntä mietitytti, miten hänet kuvataan. Keskustelimme paljon Pekan ja Kristan kanssa.

Hyvin suunniteltu

Elokuvalle oli varattu 34 kuvauspäivää, mutta valmista tuli 33 päivässä.

Melkein joka päivä lopetimme etuajassa. Olimme suunnitelleet kaiken hyvin tarkasti. Meillä oli hyvä, aika nuori työryhmä.

JP Valkeapään mukaan elokuvan tekeminen on aina haasteellista, mutta Koirat eivät käytä housuja oli poikkeus.

Siitä tuli juuri sellainen kuin olin suunnitellut. Mieleeni on erityisesti jäänyt lämmin tunnelma. Meillä oli erinomainen taiteellinen ydinryhmä, kuvausryhmä ja näyttelijät. Kristan ja Pekan yhteistyö oli saumatonta. He ovat samalla taitotasolla. He tukivat ja ”ruokkivat” toisiaan. Herkkyys millä he herättivät kohtaukset eloon. Se oli antoisaa ja helppoa myös minulle ohjaajana. Heidän näyttelemiensä elokuvassa oli lahja.

Kyse on henkilöhahmojen – ihmisten – fantasioista. Tietysti jokainen domina tekee tyylillään. Sessioihin kuuluvat tietyt vaiheet, ja fantasiat ovat hyvin laaja kenttä. Kun olimme katsomassa sessioita, kiinnitin huomiota siihen, miten domina ”teki kuvia” eli liikutti ”orjaa.” Hyödynsimme sitä kuvauksissa. Olimme saaneet neuvoja myös peilien käyttämiseen. Se kaikki, koko prosessi, jäsensi ajatuksia, että kyse on pienistä osista ja vaiheista. Sen halusimme välittää.

Haasteellisinta oli vedenalaiskohtausten tekeminen.

Se on hyvin monimutkaista ja hidasta. Onneksi meillä oli yksi parhaimmista vedenalaiskuvaajista, miljoonissa liemissä uinut Teemu Liakka.

Meillä oli ideana käyttää olemassaolevia valonlähteitä. Se tarkoitti sitä, että jokaiseen kuvauspaikkaan ja lavasteeseen piti integroida valot. Emme käyttäneet elokuvavalaistusta perinteisessä mielessä, vaan kaikki valonlähteet ovat näkyvissä elokuvassa. Minua kiinnosti BDSM-maailman värit – syntyi tummuus elokuvaan. Kohotettu erityinen värimaailma, jota aletaan vähitellen romuttaa ja lähestyä arjen tason murrettuja värejä ja laimeampaa valoa. Miten myös paikoin epätarkka kuva heijastaa Juhan suljettua maailmaa.

Ainutlaatuista menestystä

Valkeapää ei halua määritellä elokuvan sanomaa. Sen sijaan hän toivoo, että Koirat eivät käytä housuja tavoittaa myös suomalaiset.

Kansainvälisen lehdistön kehuma elokuva on saanut ennenkokematonta festivaalimenestystä maailmalla. Cannesin Director`s Forthnightissa ensi-iltansa saanut Koirat eivät käytä housuja on esitetty muun muassa Karlovy Varyn ja Toronton kansainvälisillä elokuvajuhlilla. Lokakuussa elokuva nähtiin esimerkiksi Busain ja Lontoon elokuvafestivaaleilla. Monia palkintoja saanut ja kymmenille festivaaleille levinnyt elokuva on myyty 25 maahan.

Elokuvan ainutlaatuisuus on huomattu myös maailmalla. Ei pelkästään kansainvälisten festivaalien ja palkintojen muodossa, vaan myös tavallisten katsojien kommenteissa ja tviiteissä. He ovat nähneet jotain niin tuoretta ja ainutlaatuista, että se on jäänyt heidän ajatuksiinsa – hymyssä suin.

Vastaanoton laatu on ollut enemmän, mitä olisin voinut toivoa. Se on toiminut erilaisissa kulttuureissa, esimerkiksi englantilaiset olivat heti fiiliksissä. Olemme saaneet myös BDSM-piirien hyväksynnän. Olen siitäkin hyvilläni. Jatko-osaa on toivottu.

Toivon, että myös suomalaisen yleisö löytää elokuvan vinon huumorin ja paikoin brutaalin pinnan alla olevan sydämellisyyden.

Taru Mäkelälle soitettiin itsenäisyyspäivän aattona 2018 ja kysyttiin, olisiko hänellä tilaisuus ja halua ohjata suomalainen versio ruotsalaisesta elokuvasta Joulupukki vieraissa (Tomten är far till alla barnen, 1999). Mäkelä katsoi ensin alkuperäisen elokuvan ja luki sen käsikirjoituksen.

Tuntui heti, että tästä saa hyvän nykyaikaistetun ja nimenomaan suomalaistetun version.

Täydellinen joulu perustuu siis ruotsalaiseen alkuperäisteokseen. Suomalaisesta käsikirjoituksesta vastaa Kris Gummerus, jonka kanssa Taru Mäkelä teki yhteistyötä hahmojen ja näiden taustatarinoiden luomisessa, sekä Monica Rolfner.

Meidän versiossamme joulupukki saa enemmän tilaa. Ruotsalaisessa versiossa oli vielä enemmän ihmisiä, joista osa oli meistä turhia. Niitä sitten sulautettiin muihin hahmoihin.

Elokuvaa piti Mäkelän mukaan myös hieman tuoreuttaa eli tuoda lähemmäs suomalaista kulttuuria. Vaikka suomalainen ja ruotsalainen yhteiskunta ovatkin läheistä sukua keskenään, erojakin löytyy, varsinkin tapakulttuurissa.

Kun suomalainen rauhallinen mies sitten vihdoinkin kimmastuu, hän tekee sen hieman eri meiningillä kuin ruotsalainen. Varokaa rauhallisen miehen vihaa, sanotaan.

Se, että elokuva perustuu jo kerran tehtyyn elokuvaan, ei Mäkelän mukaan liiemmälti vaikuta tekoprosessiin. Perusasiat ovat perusasioita. Mäkelä tekee paljon teatteria, ja muistuttaa, että teatterin maailmassa klassikoita tehdään uudestaan ja uudestaan, koska niissä on jokin ydin, joka kiinnostaa.

Täydellisen joulun suhteen tilanne oli tekijöille kiitollinen, sillä heillä oli vapaat kädet muokata materiaalia ja viedä sitä haluamaansa suuntaan.

Ei ollut rajoitteita ja se oli kauhean hauskaa ja luovaa. Perustarina on hirveän mielenkiintoinen, siinähän myllätään meidän kristillistä mytologiaa aika jännällä tavalla. Neitseellinen sikiäminen päähenkilön vaimolla ja kaikki tämä. Teksti on aika fiksu, kun sitä alkaa miettiä, mitä joulua me oikein juhlimme.

Täydellisen joulun juhlijoina nähdään uusioperheiden koko kirjo ja muutama naapurikin. Mäkelän mukaan jokainen kokee tarinan omista lähtökohdistaan, ovat omat perhesuhteet sitten mitkä tahansa.

Jokainen tarina on tehty juuri sinua varten, ja jokainen voi löytää sieltä itsensä. Yksi näyttelijöistä sanoi, että tämä on ihan normi, tällaisia hänen vanhempiensa joulut ovat olleet. Sellainen beduiinileiri siitä nopeasti tulee, kun kaikki haluamme sen yhteisen ajan.

Komediaa vai tragediaa

Täydellinen joulu voi naurattaa, vaikka sen tapahtumat voi nähdä myös hyvin traagisina monenkin hahmon kannalta katsoen. Mäkelä kysyykin, mikä on tragedian ja komedian ero elämässä? Useinhan ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, ja jotkin hyvinkin syvältä raastavat tunteet ja tapahtumat saattavat vuosia myöhemmin näyttäytyä itsellekin hieman koomisessa valossa.

Sitä elämä on. Huumorihan on aina sen surun ja vihan vastapaino, huumorin avulla me kestetään tätä. Kyllä se komediaa on, mutta se kertoo kauhean todellisista asioista. Ytimeltään se ei ole mitään hömppää, vaan kertoo oikeista ihmisenä olemisen ongelmista. Niistä parhaat komediat ja farssitkin kertovat.

Onko joulu sitten lasten juhla? Tähän Taru Mäkelä vastaa palaamalla kysymykseen siitä, mitä me oikein juhlimme, kun juhlimme joulua. Mäkelän mukaan totuus kuuluu lasten suusta.

Tuota katsoessa ja miettiessä tuntuu, että lapset ovat niitä tolkun ihmisiä tuossa hulabaloossa, aikuiset ovat niitä kolmevuotiaan tasolla olevia, jotka menevät emootioidensa ailahtelujen vieminä.

Joulua ei oikein pääse pakoon vaikka ei yhtään välittäisi läpikaupallisesta pakkojuhlasta. Taru Mäkelän mukaan olemme siinä mielessä kaikki jouluihmisiä, että jouluun latautuu niin paljon tunteita ja odotuksia – ja se näkyy psykiatrisessa hoidossakin kiireisenä sesonkiaikana. Mäkelänkin kokeman mukaan jouluun liittyy ehkä liikaakin odotuksia.

Muistan lapsuuden jouluista valtavan odotuksen ja sen, että jo lahjoja jaettaessa alkoi tuntua siltä, että kohta joulu olisi ohi, ja seuraavaa joulua saisi taas vuoden odottaa.

Pertti Jarlan Fingerpori on jo käsite. Aiemmin lyhyihin strippeihin ja aivot nyrjäyttävään kielelliseen iloitteluun perustuva sarjakuva on nähty teatteriin sovitettuna versiona, ja nyt Fingerpori nähdään myös elokuvaversiona, jonka on ohjannut Mikko Kouki.

Projekti alkoi jo vuonna 2013, kun tuottaja Markus Selin pyysi Koukia mukaan. Fingerpori on Koukin esikoisohjaus. Vaikka Koukilta löytyy kosolti kokemusta teatterin puolelta ja näyttelijänä tietenkin kameran edestä, voisi silti kuvitella, että elokuvan ohjaaminen aiheesta. josta miltei kaikilla on jokin ennakkokäsitys, ei ole se helpoin tapa aloittaa.

Aluksi elokuvan muoto mietitytti käsikirjoittajia eli Koukia itseään ja Petja Lähdettä, joka on aiemmin kirjoittanut Fingerporin teatterille.

Vaikeaa ja helppoa, varmaan molempia. Toinen käsikirjoittaja Petja oli käsikirjoittanut teatterille jo Fingerpori-näytelmän. Aluksi mietimme, että lähdemme tekemään näytelmää elokuvan muotoon, toki muutettuna. Aika nopeasti tajusimme, että ei se jotenkin taivu. Sitten tulivat nämä tarinat ja episodit, jotka päätyivät elokuvaan.

Ihan ensi alkuun käytiin Jarlan koko tuotanto läpi. Etsimme sieltä tarinoita ja juonellisia elementtejä. Jotain pientä siellä oli, mutta ei varsinaisesti mitään jatkuvajuonista. Jatkuvia teemoja on, ja ihmiset käyttäytyvät aika samalla lailla, samoja elementtejä on fingerporilaisten kohdalla.

Koska Fingerpori-sarjakuva perustuu strippeihin, mietti Kouki alussa myös tätä muotoa.

Kaikissa suunnissa käytiin. Jossain vaiheessa mietin, että pitäisikö tehdä ihan vaan strippejä. Tuottajat olivat sitä mieltä, että ei missään nimessä. Pohdin, että voihan ne jakaakin eli tehdä ruutuja. Kaikenlaista pohdintaa oli.

Monet alkuvaiheen pohdinnat hylättiin lopulta, ja lopulta päädyttiin siihen, mistä oli puhuttu jo ensimmäisessä palaverissa Pertti Jarlan kanssa. Kehitettiin neljä episodia, pieniä tarinoita, joissa kaikissa oli jokin tietty olosuhde tai muutos, kuten Rivo-Riitan kohdalla, kun tämä yrittää muuttua, tai Krapula-Päivi joka etsii rakkautta. Episodien ympärille tuli löyhä teema.

Pertti oli koko ajan mukana. Kun Petja ja minä aloimme kirjoittaa, hän kommentoi versioita. Kyllä hän kävi pari kertaa katsomassa leikkausversioitakin, eli leikkausvaiheessa olevaa teosta.

Kouki kertoo, että Fingerporissa nähtävät näyttelijät, kuten Kari Väänänen, Jenni Kokander, Santtu Karvonen ja Pirjo Lonka olivat hänelle entuudestaan enemmän tai vähemmän tuttuja teatterin kautta.

Miehitys – tai roolitus ennemminkin – on aina sellainen, että kuka sopii kenenkin kanssa. Koekuvausten kautta tuli osa, tehtiin koekuvauskierroksia ja haettiin myös henkilöitä.

Jatkoa elokuvan parissa

Koukin mukaan ensimmäisen elokuvaohjauksen jälkeen on jäänyt tekemisen nälkä.

Tämä oli tosi hieno hanke ja projekti, mutta tässähän tuli maailma annettuna, tämä sanaleikkien ja homonyymien maailma, mikä on Jarlalla.

Jotain aiheita Koukilla on jo jatkoa ajatellen mielessä ja prosesseja käynnissäkin. Koukilla on jo vuosia ollut kehitteillä yhdessä käsikirjoittaja Satu Rasilan kanssa Seilin saareen ja sen ihmiskohtaloihin liittyvä pitkän elokuvan käsikirjoitus, jolle nyt etsitään kotia ja rahoitusta.

Kuten kaikki tietävät tällä ajalla, rahoituksen ja oikeiden ihmisten ja tahojen etsiminen on vaikeaa ja voi kestää pitkään ennen kuin päästään siihen vaiheeseen, että kamera käy. Se on sellainen tarina, jonka minä ehdottomasti haluaisin kertoa.

Diva of Finland on Maria Veijalaisen esikoispitkä, jonka hän on myös itse käsikirjoittanut. Idea on lähtöisin hänen omista nuoruuden kokemuksista ja kipupisteistä.

Taustalla ovat niin omat kuin lähipiirin havainnot nuorten naisten ja tyttöjen, oikeastaan kaiken ikäisten naisten, ystävyys- ja valtasuhteista.

Ylioppilaskirjoituksiin valmistuvista tytöistä kertova tarina pureutuu aikuisuuden kynnyksellä olevien nuorten maailmaan nostaen esiin tärkeitä teemoja.

Päällimmäisin teema on kateus ja mitä sen alle kätkeytyy. Minua kiinnostivat pelot, jotka kohdistuivat siihen, minkälainen toivoisi itsensä olevan, omiin epävarmuuksiin ja lopulta myös siihen, mistä itsekunnioitus kumpuaa. Päähenkilö Henna on tarinan loppuvaiheessa saamassa takaisin sen, mitä on toivonut saavansa, mutta hän on menettänyt itsekunnioituksena, koska on toiminut tietyllä tavalla ja lähtee hakemaan itsekunnioitusta uudelleen.

Tässä tavallaan kuljetaan matka kaamoksesta valoon. Tarina sijoittuu pohjoisen pimeimmän kaamoksen aikaan ja päättyy siihen, kun ensimmäiset kevättä ennakoivat valonsäteet alkavat paistaa ja paljastavat asioita. Kevään valossa kaikki näyttää erilaiselta.

Tarinaa kuljetetaan kilpailuteeman kautta. Ensiksi päähenkilöt Henna ja Silja kilpailevat Lucian roolista ja sen jälkeen menestyksestä laulukilpailu Diva of Finlandissa. Kilpailujen kautta Veijalainen halusi tuoda esiin, etteivät olennaisia ole ulkoiset seikat vaan asenne.

Pitkä tie

Maria Veijalainen on aiemmin tehnyt kiiteltyjä lyhytelokuvia, joissa on käsitellyt samantyyppisiä teemoja kuin esikoispitkässään. Käsikirjoitusta hän työsti vuosia eikä ensimmäisen pitkänelokuvan saaminen tuotantoon ollut helppoa.

Monta vuotta siihen meni. Oli vastoinkäymisiä ja käsikirjoittaminen, varsinkin ensimmäisen pitkän elokuvan käsikirjoittaminen, oli pitkä prosessi, joka vei kaikkiaan seitsemisen vuotta. Ei tietenkään täyspäiväisesti, mutta se eli siinä mukana seitsemän vuoden ajan.

Elokuvista Veijalainen kiinnostui kirjojen kautta. Hän oli lapsena lukutoukka, mutta kiinnostunut myös muista taiteista.

Opin lukemaan varhain ja luin kaiken, minkä käsiini sain, muun muassa kaikki Kempeleen kirjastossa lainattavana olleet Peter von Baghin teokset. Elokuva kiehtoi minua, mutta en päässyt niitä paljoa näkemään siinä ympäristössä, missä silloin elin. Mutta kaiken mitä näin, vaikutti minuun syvästi.

Voimakkaita elokuvakokemuksia on paljon. François Truffaut on ohjannut monia lempielokuviani, esimerkiksi Jules & Jimissä (1962) se mitä Truffaut näkee, lohduttaa minua paljon.

Pakko kertoa tarinoita

Veijalaisen polku elokuvauralle ei ole ollut yksiselitteinen. Aluksi hän opiskeli radio- ja televisioilmaisua Stadiassa, nykyisessä Metropoliassa.

Huomasin siellä viimeistään, että näkökulmani painottuvat tarinaan ja tarinallisiin merkityksiin. Minun on pakko kertoa tarinoita, en pääse siitä mihinkään. Esimerkiksi kun tämä elokuvaprojekti junnasi välillä paikoillaan, aloin kirjoittaa taas uudelleen lauluja, mitä en ollut lukion jälkeen tehnyt. En osaa varmaan käsitellä asioita muuten kuin tarinoiden kautta.

Aalto Yliopiston elokuvataiteen laitokselta ohjaajaksi vuonna 2012 valmistuneella Veijalaisella on onnistuneen esikoispitkän jälkeen vakaa aikomus jatkaa pitkän elokuvan parissa.

Totta kai on ajatuksia jo seuraaviin projekteihin. Samoissa aihepiireissä varmaan liikutaan, mutta tarkemmin ei vielä uskalla sanoa. Haluaisin myös kehittyä, ja jäi nälkää tehdä, tässä pääsi vasta raapaisemaan pintaa. Onhan minulla koulutuskin tähän, pitkään käynyt koulua, enkä muutakaan osaa tehdä, joten on niitä ideoita, joista jatkaa ja samoissa aihepiireissä. Mihin niitä omia komplekseja pääsisi pakoon.

Kolme berliiniläistä ituhippiä pöllähtää keskelle puolalaista maaseutua. Vastassa ovat niin kielimuuri, kulttuurimuuri kuin elintasomuurikin. Berliiniläiset uushipit itkevät leirinuotion makkaranpaistossa, dyykkaavat keittoainekset ja meditoivat puutarhassa. Pikkukylän asukkaiden mielestä porsaan elämäntehtävä on päätyä ruuaksi, ihmisen käydä kirkossa ja luoda omalla työllä materiaalisesti mukava elämä.

Puolalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Katarzyna Trzaska vieraili Helsingissä Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla esittelemässä dokumenttielokuvansa Village of Swimming Cows (2018).

Trzaskan mukaan ajatus dokumentista syntyi ennen kaikkea paikasta, ei niinkään ihmisistä. Dokumentti kuvatiin pienessä puolalaisessa kylässä lähellä Ukrainan rajaa, Beinrzan kansallispuiston alueella.

Isäni syntyi maanviljelijäperheeseen itäisessä Puolassa. Tuo alue on monelle puolalaiselle hieman myyttinen paikka, ja sellainen, jossa he ajattelevat ihmisten elävän vielä perinteisesti.

Myös Trzaskan serkku viljelee maata Puolan tuolla seudulla, ja Trzaskalle maanviljelijän arki on tuttua ahkeran vierailun kautta. Hän halusi dokumentissaan käsitellä sitä nyky-yhteiskunnan ristiriitaa, joka näkyy kaupunkien ja maaseudun asukkaiden arjen erilaisuudessa.

Suurissa kaupungeissa asuvat haluavat pyrkiä lähemmäksi luontoa ja herättää henkiin vanhoja tapoja, se on kaupunkilaisten utopia maalla elämisestä. Samaan aikaan maalla asuvat haaveilevat helpommasta elämästä kaupungista ja tekevät ostoksia supermarketeista suurissa kaupungeissa, eivätkä ajattele ympäristöasioita, vaikka elävät maanläheisesti, Trzaska kertoo.

Ihmiselämän traagisuus ja huvittavuus inspiroivat

Trzaska kertoo, että hänen filosofiansa ohjaajana on, että ihmiset ovat yhtä aikaa huvittavia ja traagisia.

Ajattelumaailmani on lähellä tšekkoslovakialaista uuden aallon ajattelua, joka on hyvin naturalistista mutta täynnä huumoria.

1960-luvun tšekkoslovakialaisen uuden aallon elokuvan tuntomerkkejä olivat esimerkiksi käsikirjoittamattomat pitkät dialogit, synkkä ja absurdi huumori, ja amatöörinäyttelijöiden käyttö.

Elämämme on täynnä mahdollisuuksia ja kaikki ihmiset ovat huvittavia epätoivossaan ja heikkoudessaan. Yritän aina rakastaa elokuvieni hahmoja, mutta samalla nauraa heille. Mutta se on hyväntahtoista naurua, Trzaska sanoo.

Sanomaltaan Village of Swimming Cows on hyvin ajankohtainen.

Kun aloin tehdä elokuvaa, ilmapiiri Puolassa oli muutoksessa. Yhtäkkiä meistä tuli hirvittävän tunteikkaita: olet joko oikealla tai vasemmalla.

Niin Puolassa kuin muuallakin Euroopassa julkinen keskustelu on muuttunut aiempaa kärkkäämmäksi.

Puolassa puhutaan juuri nyt paljon vihan kielestä. Valtion hallitsema media ja poliitikot yrittävät luoda kuvaa “toisesta”. Meidän historiamme huomioiden näin ei pitäisi olla. Eivät vaalit ole aiemmin herättäneet niin paljon voimakkaita tunteita, Trzaska sanoo.

Trzaska mukaan meidän pitäisi välttää yleistyksiä ja stereotypioita. Se on välillä hankalaa.

Me puolalaiset teemme sitä itsekin. Kaupunkilaisilla on tietty käsitys maaseudulla asuvista: he ovat umpimielisiä ja katolisia ja vanhanaikaisia ja vihaavat ulkomaalaisia. Voi olla, että suuressa mittakaavassa siinä on tottakin mukana. Mutta mielikuva perustuu oletuksiin – eivät nämä stereotypioita esittävät kaupunkilaiset ole yleensä edes käyneet maaseudulla. Kun kuvasimme dokumenttia, kyläläiset suhtautuvat hyvin avoimesti ja innostuneesti “näihin outoihin ihmisiin”.

Elokuvassa ennakkoluuloja on puolin ja toisin. Kyläläiset eivät ymmärrä, mitä pahaa lihan syömisessä on eivätkä kaupunkilaiset sitä, miksi maanviljelijät tekevät niin kovasti työtä, ettei aikaa jää edes yhteisille illallisille. Eroja voi kuitenkin yrittää ymmärtää inhimillisen kontekstin kautta.

Puolalaiset maanviljelijät ovat sukupolvien ajan nähneet ympärillä köyhyyttä.

Trzaska kertoo, että siksi puolalaisille maanviljelijöille materiaalinen hyvinvointi on usein tärkeää. Läntinen Eurooppa edustaa vaurautta ja monet lähtevät Saksaan töihin rahan perässä. Siksi heidän oli hyvin vaikea ymmärtää sitä, että säkkimäisiin vaatteisiin pukeutuneet saksalaiset nuoret halusivat tulla töihin Puolan maaseudulle vain asuntoa ja ruokaa vastaan.

Kun teimme elokuvaa, kyläläiset pysäyttivät meidät ja sanoivat, etteivät he oli koskaan nähneet tuollaisia ihmisiä, eivät edes televisiossa, Trzaska kertoo.

Tuollaisilla ihmisillä he viittasivat dokumentissa esiintyviin berliiniläisnuoriin, joiden tavat ja pukeutuminen olivat puolalaisessa pikkukylässä huomiota herättävän erilaisia.

Kyse ei ole aina valinnoista. Kun suojaverkko on olemassa, on helppo elää materiaalisesti vaatimatonta elämää.

Kuulin tästä vasta dokumentin tekemisen jälkeen, mutta yksi päähenkilöistä Ellen on perinyt merkittävän määrän rahaa. Se ei ole mikään salaisuus, vaan hän on kertonut siitä itsekin. Ellen asuu vuokralla pienessä asunnossa, eikä käytä rahaa juuri mihinkään, jotta voi matkustaa. Hänen suunnitelmissaan on ostaa maapalsta Kanarian saarilta ja perustaa sinne kommuuni. Mutta hän voi valita, se on luksusta.

Samalla Trzaska sanoo, että Ellen aidosti uskoo siihen, että muutos on mahdollinen ja että maailma voidaan pelastaa muuttamalla ihmisten käytöstä.

Trzaskan puheesta saa käsityksen, ettei hän halua moralisoida puolin eikä toisin, vaan ymmärtää. Lähtökohtien ja arvojen erilaisuudesta huolimatta dokumentin henkilöiden yritys yhteiseloon ja dialogiin on molemminpuolista.

Zaida Bergrothin neljäs pitkäelokuva Marian paratiisi (2019) kertoo lahkojohtaja Maria Åkerblomista (1898–1981) ja hänen seuraajistaan 1920-luvulla. Kovin monelle Åkerblomin nimi ei välttämättä ole tuttu, eikä Zaida Bergrothkaan hänestä tiennyt ennen tuottaja Daniel Kuitusen soittoa.

Vuonna 2014 tuottaja Daniel Kuitunen soitti ja esittäytyi – emme tunteneet ennestään – ja kertoi perustaneensa tuotantoyhtiö Komeetan puolisonsa Kaisla Viitalan kanssa, ja he haluavat tehdä Maria Åkerblom -aiheisen elokuvan.

En tuntenut tarinaa enkä tiennyt Maria Åkerblomia. Sitten luin Gustav Björkstrandin kirjan Elämän ja kuoleman lähettiläs ja aloin perehtyä tarinaan ja hahmoon. Aika nopeasti se alkoi tuntua minun aiheeltani. Olen aiemmin elokuvissani käsitellyt perheitä ja aika kompleksisiakin perheenjäsenten välisiä suhteita, ja tavallaan tämä Åkerbomin lahko oli omanlaisensa perhe. Innostuin kovasti.

1920-luvulle sijoittuviin tositapahtumiin perustuva elokuva edellytti taustatyötä ja perehtymistä. Toisaalta menneisyyteen ja todellisiin tapahtumiin ei ankkuroitu liiaksi, minkä Bergroth koki vapauttavaksi.

Annoin itseni innostua tarinan henkilöistä ja pyrin heidän kauttaan ymmärtämään sitä maailmaa. Taiteellisen työryhmän kanssa irrottauduimme hieman todellisuudesta ja loimme oman maailmamme, mikä tuntui hyvältä. Epookki toi ensin kaikenlaisia rajoitteita mutta sai sitten mielikuvituksen vapautumaan. Vaikka pohjaamme elokuvan oikeasti tapahtuneisiin asioihin, niin oli kuitenkin mahdollisuus luoda oma maailma, johon saatoin ottaa mukaan haluamiani satumaisia elementtejä tai leikitellä genre-elementeillä kuten jännityksellä ja trillerillä. Eli todellisuuteen pohjaava lähtökohta ei rajoittanut vaan pikemminkin vapautti.

Tarinassa ei myöskään takerruttu liiaksi todellisiin tapahtumiin vaan niiden pohjalta luotiin elokuvaan soveltuva dramatisointi. Elokuvat pääkohdat pohjaavat todellisiin tapahtumiin, joiden suhteen aikajanaa on tiivistetty. Tapahtumat alkavat Kokkolasta, josta Maria Åkerblom lahkolaisineen joutuu lähtemään Helsinkiin, Villa Toivolaan, mikä toimii elokuvan päätapahtumapaikkana. Käsikirjoittaja Anna Viitala ja tuottaja Kaisla Viitala olivat asuneet Meilahdessa Åkerblomin lahkon asuttaman Villa Toivolan naapurissa ja kuulleet lapsena tarinoita Åkerblomista.

Heillä oli paljon vuosien varrelta tullutta materiaalia ja näkökulmia aiheeseen. Lähtökohta koko elokuvan tarinalle oli, että Anna Viitala oli haastatellut useita ihmisiä ja moni oli maininnut tytön nimeltä Salome, joka oli mystisesti kadonnut. Salome oli Marian suosikkityttö, mutta hänen kohtalostaan ei tiedetty, hän oli vain yhtäkkiä kadonnut. Salome alkoi kiehtoa meitä ja hänestä aloimme rakentaa tätä aika fiktiivistä Salomen tarinaa. Kyse on siis nuoren naisen kasvutarinasta, jonka kautta käsitellään myös lahkoa ja Maria Åkerblomia. Paljon tässä on totta, mutta paljon on otettu myös vapauksia varsinkin Salomen suhteen.

Mennyt resonoi nykyisyydessä

Bergroth ei näe menneisyyteen sijoittuvaa elokuvaa, epookkia, historian kuvittamisena vaan pitää tärkeämpänä tarinaa ja että se resonoi myös nykyisyyteen.

Ajankohtaiseltahan aihe edelleen tuntuu. Tapaamani tutkijan mukaan hengellistä väkivaltaa harjoitetaan edelleen ja lahkoista irtautuminen on erittäin vaikeaa yhä nykyäänkin. Ikänsä lahkossa eläneen ja identiteettinsä sen todellisuuden varaan rakentaneen ihmisen on todella vaikea irtautua siitä ja alkaa rakentaa itseään ikään kuin alusta lähtien uudestaan. Karismaattinen johtajuus ja manipulointi ovat hyvin ajankohtaisia asioita, oikeastaan ikiaikaisia aiheita.

Seuraavassa elokuvassaan Zaida Bergroth sukeltaa jälleen menneisyyteen kertoakseen yhden tunnetuimman suomalaisen, Tove Janssonin tarinan.

Siinä mielessä hyvin intensiivinen syksy, että Marian Paratiisin ensi-illan ohella teen koko ajan töitä myös Tove-elokuvan parissa. Olemme pitkällä ennakkovalmisteluissa ja kuvaukset alkavat tammikuussa.

Jollain tavalla Tovessa on samankaltaisia asetuksia kuin tässä Marian paratiisissa, vaikka elokuvat ovat aivan erilaisia. Åkerblomin kanssa saatoin tehdä oman versioni ja tulkintani sekä leikkiä genreasioilla, mutta Tove on hyvin erilainen projekti. Katsotaan miten kaikki menee.

Vuonna 2016 Elli Toivoniemi huomasi kollegansa Kirsikka Saaren kanssa puhuvansa uudelleen ja uudelleen sukupuolittuneen vallankäytön kokemuksistamme.

Usein on niin, että kun alkaa puhua jostain omista kokemuksista, siitä ei meinaa tulla loppua ja huomaa, että on muitakin saman kokeneita. Silloin ollaan jonkun tulevan elokuvan tai muun projektin äärellä.

Seitsemän ohjaajan yhteisteos Tottumiskysymys tuulettaa asenteita näyttämällä naisten elämästä hetkiä, joista yleensä vaietaan. Elokuva sukeltaa tosielämän havaintoihin ja vakavien asioiden äärelle myös huumorin keinoin. Se näyttää arkemme uudessa valossa: voiko tämä olla totta? Tarinoilla on yhteinen kantava teema: sukupuolittunut vallankäyttö, sen yleisyys ja absurdius.

Emme olleet ainoita kokijoita. Oli yhä vahvempia merkkejä siitä, että ihmiset olivat saaneet tarpeekseen. He jakoivat kokemuksiaan häirinnästä ja epätasa-arvosta. Meitä inspiroi myös kaksi hienoa näytelmää, Anna Paavilaisen Play Rape (2016) ja Raisa Omaheimon Läski (2016). Ne käsittelivät hienosti, hauskasti, hurjasti ja todella rohkeasti sukupuolittuneen vallankäytön omakohtaisia kokemuksia, jotka oli onnistuttu nostamaan yleiselle tasolle. Ajattelimme että meidän pitää tehdä sama elokuvassa, käsitellä aihetta auki. Elokuva on hieno väline sellaisen kuvaamiseen.

Tuoreen Tasa-arvobarometri 2017 -raportin mukaan yli puolet alle 35-vuotiaista naisista on kokenut seksuaalista häirintää kahden vuoden sisällä. Myös miehet joutuvat sen kohteeksi. Sen kohteeksi voi joutua kuka tahansa.

Onko maailma niin tasa-arvoinen kuin luulemme?

Tottumiskysymys-elokuvan ohjaaja-käsikirjoittajia ovat Elli Toivoniemi, Anna Paavilainen, Alli Haapasalo, Reetta Aalto, Jenni Toivoniemi ja Miia Tervo. Elli Toivoniemi on myös tuottaja.

Elokuvan tarinat perustuvat heidän havaintoihinsa. Kun Elli Toivoniemi ja Kirsikka Saari olivat alkaneet pohtia elämmekö niin tasa-arvoisessa maailmassa kuin olemme luulleet, aiheen ympärille kerääntyi heidän kutsuminaan joukko elokuvantekijöitä seuraamaan ajankohtaista keskustelua ja pohtimaan omia kokemuksia ja havaintoja. Jotkut heistä olivat käsitelleet aihetta aiemmissa töissään.

Kaikki haluamamme elokuvantekijät suostuivat heti mukaan. Tulijoita olisi ollut enemmänkin. Lähdimme yhdessä innolla kehittelemään. Suunnittelimme tekevämme yksitoista lyhytelokuvaa, pitkän elokuvan sekä kampanjan, jossa tuomme esiin näitä vallankäytön kokemuksia. Keskustelu ei vielä silloin ollut niin ajankohtaista ja julkista. Sitten tuli Metoo-kampanja.

Tuntui, että projektillamme oli täydellinen ajoitus. Ettei se ollut sattumaa.

Tältä pohjalta syntyi ensin lyhytelokuvien sarja Yksittäistapaus sekä lopulta Tottumiskysymys. Kirsikka Saari koosti käsikirjoituksen kuuden lyhytelokuvan pohjalta.

– Tottumiskysymystä ei olisi voinut syntyä ilman yhteistä kantavaa teemaa. Niitä oli, useitakin, joista Kirsikka valitsi tämän, miten yhteisö normalisoi seksuaalista häirintää.

Ainutlaatuinen syntyprosessi

Ohjaajista ja käsikirjoittajista koostuva työryhmä keskusteli ja kehitteli ideoita noin puolentoista vuoden ajan ennen kuin kuvaukset alkoivat.

Tottumiskysymys syntyi monella tavalla poikkeuksellisesti. Siinä oli myös dokumenttielokuvan tekotapaa. Meillä oli vapaus, yhteisömme voima ja tuki. Keskustelimme paljon. Saimme tehdä turvassa ja rauhassa. Se oli ainutlaatuista.

Elli Toivoniemi ja Kirsikka Saari ohjasivat kuuden tarinan kokonaisuuden lyhytelokuvien pohjalta yhteistyössä niiden ohjaajien kanssa.

Ideoimme uusia kohtauksia tarvittaessa. Muut kommentoivat ja ohjasivat lisäkohtauksia. Vielä leikkausvaiheessa ideoitiin uusia kohtauksia ja kuvia tarpeen mukaan, ja etsittiin tarinoiden ydintä.

Elokuva oli meille hyvin tärkeä heti alusta lähtien. Halusimme, että se on realistinen, kuvaa todellisuutta jossa elämme, mutta käsittelee aihetta myös huumorin keinoin. Koska aihe on herkkä, toimimme niin kunnioittavasti ja arvostavasti kuin mahdollista.

Elokuvassa on kymmeniä suomalaisia näyttelijöitä. Tunnettuja pitkän linjan näyttelijöitä sekä valkokankaalla debytoivia. Kuvasimme huhtikuusta 2018 tammikuuhun 2019 välisenä aikana. Kuvaukset sujuivat hyvin vaikka haasteita oli, muun muassa se, varmistuisiko rahoitus. Haasteista huolimatta keskityimme tekemiseen. Uskoimme ja luotimme ja porukassamme oli voimaa. Tunsimme että kaikki tulisi sujumaan hyvin, paremmin kuin osaisimme odottaa. Niin tapahtui.

Keskustelun jatkaja ja avaaja

Elokuvan aihe, seksuaalisen häirinnän normalisointi ja siihen suhtautuminen, on valtava, siinä riittää käsiteltävää. Keskustelu siitä on ollut välillä hyvin absurdia, esimerkiksi häirinnän kohteeksi joutuneiden kokemusten vähättelyä.

Aiheesta on alettu puhua enemmän kuin koskaan, mutta se on saanut osakseen myös vastareaktioita.

On paljon helpompi vaieta ja vältellä konflikteja kuin puuttua asioihin. Uskon, että kaikki tuntevat piston sydämessään huomatessaan huonoa kohtelua tai häirintää. Toivon, että uskaltaisimme huomata sen myös omassa käytöksessämme, ei ainoastaan ympärillämme, ja reagoida siihen. Tekemään tietoisia valintoja joka päivä. Se voi olla vapauttavaakin. Että aina on mahdollisuus käyttäytyä toisin, valita toisin. On siis tärkeää myös tunnistaa ja tunnustaa oma valtapositio. Se on suuri vaatimus mutta mahdollista.

Tottumiskysymys-elokuvan yhtenä suurena vaikuttimena on se, ettei pelkästään näytetä mitä tosielämässä, arjessa, tapahtuu, vaan tavoitteena on ymmärtää, miten voisimme jatkossa toimia paremmin ja mikä on jokaisen oma osuus hämmentävissä tilanteissa.

Olen aina pitänyt itseäni feministinä ja ollut tietoinen sukupuolestani ja siihen liittyvistä rajoitteista kuinka syvälle historiaan, rakenteisiin ja laajalle ne yleisesti ulottuvat. Tämän elokuvan myötä se on tullut minulle yhä näkyvämmäksi. On vaikea kuvitella, että kukaan – nainen, mies, muut – olisivat siitä täysin vapaita, eivätkä varmaan olekaan. Kunpa tällainen elokuva olisi ollut silloin kun olin nuori. Minäkin olen joutunut häirinnän kohteeksi. Olisin voinut sen kautta käsitellä kokemuksiani.

Mutta Elli Toivoniemellä on toiveikas olo, ensimmäistä kertaa.

Onneksi voimme tarjota elokuvan nyt. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Toivon, että tämä on avaus maailmaan, jossa kaikesta voi puhua. Asiat ovat muuttumassa. Luotan tulevaan.

Palaute on ollut hyvää ja koskettavaa, ja keskustelu on ollut vilkasta.

Olen hyvilläni että elokuva toimii – se on jo ollut esimerkiksi keskustelun jatkaja ja uusien keskustelujen avaaja. Ja kokemusten jakaja.

Tämä on minulle sekä henkilökohtaisesti että elokuvantekijänä ja tuottajana merkittävimpiä asioita, joita olen tehnyt. Tämä on tärkeä meille kaikille.

Tottumiskysymys on palkittu alan kansainvälisessä markkinointitapahtumassa Haugesundin elokuvafestivaalilla, ja se on voittanut parhaan pitchauksen palkinnon Finnish Film Affairissa.

Lähes 30 vuotta Brasiliassa asunut Mika Kaurismäki kertoo katsovansa Suomea eri näkökulmasta kuin aikaisemmin. Vuodet Brasiliassa avarsivat maailmankatsomusta ja opettivat arvostamaan Suomea, jossa asiat ovat kunnossa. Etelä-Amerikassa Kaurismäki näki paljon köyhyyttä ja ongelmia, joista meillä täällä Suomessa ei ole hajuakaan.

Toisaalta kaikesta huolimatta myös elämänilo oli erilaista kuin pohjoisella pallonpuoliskollamme. Mestari Chengistä voi löytyä Kaurismäen mukaan poliittinen sanoma, jos sitä haluaa elokuvasta etsiä. Elokuva syntyi tarpeesta nähdä elämässä jotakin positiivista.

Kun näkee kuinka paljon negatiivisia uutisia maailman tilasta tulee joka tuutista. Joku hullu Brasilian presidentti, joka vielä ilkkuu Amazonille, samoin Trump jossakin tuolla vihapuhuu omaa kansaansa vastaan yrittäen hajottaa ja lyödä pirstaleiksi kaiken pönkittääkseen omaa ja tukijoidensa valtaa. Kaikki on jakautunut: Saksa, Italia, Englanti… Halusin tehdä leffan joka yhdistää.

Kaurismäki haluaa peräänkuuluttaa sitä, että myös yhdessä voidaan olla iloisia ja tuntea hyvää mieltä. Sellaisista elokuvista on hänen mukaansa pulaa. Myös luonto on tärkeässä roolissa Mestari Chengissä, vaikka hän ei halunnutkaan alleviivata sen ympäristöaspektia.

Halusin näyttää paljon luontoa, sen kauneutta ja mikä arvo sillä on. Sitä näkee miten törkeästi luontoa käsitellään, se on suurin asia maailmassa tällä hetkellä. Varmasti jopa riistäminenkin loppuu sitten, kun loppuu ilma mitä hengittää, Kaurismäki naurahtaa.

Ohjaaja myöntää, että Mestari Cheng on elokuva, jonka hän tässä tilanteessa halusi ehdottomasti tehdä. Kiina-kuvio oli yllättävän ajankohtainen, vaikka hän ei aluksi sitä ajatellutkaan. Kiinalaisia turisteja saapuu Lappiin enenevissä määrin. Siitä huolimatta tarina on myös universaali, ja elokuvan voisi sijoittaa oikeastaan minne päin maailmaa tahansa.

Kaurismäen mukaan elokuvan ytimessä on kahden ihmisen kohtaaminen tavalla, jolloin poliittisilla rajoilla, roduilla tai kulttuurieroilla ei ole mitään merkitystä.

B-elokuvia

Kaurismäki asui niin pitkään Brasiliassa, ettei pysty muodostamaan kotimaisesta elokuvasta yksikantaista mielipidettä. Hän ajattelee elokuvan voivan ihan hyvin, koska tuotantoja on paljon. Hän tosin arvaa, että kotimaiset tv-sarjat saattavat viedä elokuvasta voiton. Hänen mukaansa elokuvateatterissa käynti on vähentynyt, mutta on syntynyt muita foorumeita, joilta ihmiset katsovat elokuvia.

Onhan tässä isoja muutoksia käynyt monessakin suhteessa. Joskus elokuva on voinut paljon huonomminkin. Esimerkiksi silloin kun itse aloin tehdä elokuvia, suomalainen elokuva oli ihan nollatilanteessa. Se oli suorastaan kirosana, ainakin 1980-luvulla. Suomalaista elokuvaa ilkuttiin. Siitä on tultu pitkä harppaus. Kuitenkin todella suuri prosentti niistä mitä käydään katsomassa teattereissa, ovat suomalaisia elokuvia.

Elokuvahelmiä löytyy Kaurismäen mukaan jokaisesta maasta, siinä missä huonompaakin materiaalia, huttua, kuten ohjaaja itse asian ilmaisee. Yhdysvaltalaiset elokuvat, joita Suomessa enimmäkseen näkee, edustavat Kaurismäen mukaan monesti sitä huttupuolta, vaikka mantereella tuotetaan myös laadukasta independent-elokuvaa.

Siellä on se kulttuuri- ja taidepuoli ja sitten siellä on tämä viihdepuoli. Se pitää vaan hyväksyä, että molempia ilmeisesti tarvitaan, koska viihde pitää elokuvateollisuutta yllä. Mutta siellä voi tehdä sitten pienimuotoisempaa ja laadullisesti ehkä vähän haastavampaakin.

Kumpi on arvokkaampaa, taide vai viihde? Kaurismäki ei näe kysymykseen yksiselitteistä vastausta.

Kyllähän taide varmaankin on arvokkaampaa, mutta ihminen tarvitsee myös viihdettä. Parhaimmillaanhan ne voisi olla sama. Taide-elokuva on oma lajinsa, niitäkin tarvitaan ja tietoisesti tehdään. Periaatteessa se on myöskin viihdettä, aikoinaan tehtiin vain elokuvia ja monet niistä ovat klassikoita. Ne on alunperin tehty kansalle ja isoille massoille katsottaviksi, että kai se viihdepuoli on ollut siinä aika keskeinen alusta asti. En tiedä kumpi, molempia tarvitaan.

Mestari Cheng asettuu Kaurismäen mukaan enemmän viihteen puolelle, vaikka hän ei ajatellutkaan varsinaisesti tekevänsä sellaista. Kaurismäki ajatteli tekevänsä sen kuitenkin luontevasti yleisölle. Hän myöntää pitäneensä eniten 1950-luvun b-elokuvista, eikä juurikaan varsinaisista isojen studioiden a-elokuvista.

Itsekin pidän viihdyttävistä elokuvista, positiivisista elokuvista. Mestari Cheng on mielestäni sekä että, mutta kyllä ilman muuta haluan tehdä mieluummin katsojille elokuvia kuin sitä, jota kukaan ei katso, olkoon se sitten taidetta tai mitä tahansa.

Innostus b-elokuviin tuli Kaurismäen analyysin mukaan siitä, että monet elokuvan mestarit aina Samuel Fullerista Jean-Luc Godardiin saivat vapauden olla ohjaajia ja päättää itse elokuvien sisällöstä tai näyttelijävalinnoista. Ohjaajien jälki näkyy eurooppalaisessa taide-elokuvassa vahvana ja se on aina miellyttänyt Kaurismäkeä.

Menestys jo ennen ensi-iltaa

Kaurismäki ei usko, että yksi elokuva voisi muuttaa maailmaa, mutta jos tarpeeksi tehdään elokuvia niin jotakin saattaa tapahtua. Joku merkitys niillä maailmanhistoriassa on ollut ja aina kun elokuvia on tehty, niillä on vaikutettu.

Aika viihteen puolellehan se menee nykyään ja aika uhkaavia kuvia maailmasta tulee kokoajan. Aseet ja ampumiset ja tuhoamiset ovat vallalla. Kyllä kaipaan sellaisia pieniä inhimillisiä draamojakin, kyllä niillekin on tilausta. En usko että voi muuttaa, mutta voi jotain aikaansaada. Nuorena tietysti toivoi, että elokuvilla voisi muuttaa maailmaa.

Kaurismäen esikoiselokuvasta on kulunut jo 37 vuotta. Arvottomat oli taiteellinen menestys. Ohjaaja sanoo olevansa tyytyväinen myös uuteen elokuvaansa. Sitä on myyty hänen mukaansa hyvin ulkomaille – oikeastaan enemmän ja nopeammin kuin hänen elokuviaan pitkään aikaan. Hän kertoo, ettei elokuva ehtinyt osallistua edes festivaaleille ennen kuin se oli saanut ison levittäjän. Se Kaurismäen mukaan todistaa elokuvan universaalin sanoman.

Että ei tämä ole Vesa-Matti Loirista kiinni, Kaurismäki naurahtaa lempeästi.

Tällaisilla feel good -elokuvilla on tilausta. Se oikeastaan yllätti minut oikein positiivisesti. Monet kantavat huolta maailman tilasta, ihmisten onnellisuudesta. Helppo olla kyyninen, mutta että uskaltaa näyttää vähän sydäntäkin. Koska siitähän elämässä on myös kyse. Sitä helposti piilottelee kyynisyyden taakse.

Poikkeuksellisesti päädyin istumaan pressinäytöksen jälkeen tuoreen Once Upon a Time in Sad Hill -elokuvan ohjanneen ja käsikirjoittaneen Rax Rinnekankaan lisäksi kahden elokuvan näyttelijän kanssa kahville. Rinnekangas halusi istua kollegoidensa kanssa näytöksen jälkeen ja haastattelu päätettiin hoitaa siinä samalla.

Rinnekangas vaikuttaa olevansa elokuvaan tyytyväinen. Pressinäytökseen oli osallistunut paljon toimittajia, elokuvan ensimmäinen näytös on seuraavana päivänä Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla ja ensi-ilta tulevana perjantaina. Elokuva on nyt hänen mukaansa kriitikoiden käsissä, mutta siitä lisää tuonnempana.

Kun Rax esitteli elokuvan parisivuisen, enemmän filosofisen kuin juonellisen, synopsiksen ajattelin, että hän on varastanut päiväkirjani. Se oli niin sitä samaa, mitä itse olin käynyt silloin läpi, aikaisemmin vain muutamassa lyhytelokuvassa näytellyt ohjaaja ja käsikirjoittaja Ville Tanttu sanoo.

Elokuvan näyttelijät löytyivät kuka mistäkin. Nacho Angulo ja Pilar Puente ovat tuttuja Rinnekankaan muista töistä, Tantun hän tapasi muutama vuosi sitten illallisella ja Liisa Pöntisen hän näki ensimmäisen kerran Kristian Smedsin ohjaamassa monologissa Sad Songs from the Heart of Europe.

Elokuva syntyi kolmen tematiikan kohtaamisesta. Niistä ensimmäinen oli kaikkia ihmisiä koskeva kolmen kysymyksen paradoksaalinen mysteerio, mutta Rinnekangas vakuuttaa, ettei kyseessä ole omaelämäkerrallinen teos.

Kun yksi ihminen alkaa elää toisen ihmisen kanssa yhdessä, miksi hän saattaa menettää oman elämänsä? Minkä vuoksi tämä toinen ihminen voi kokea, että hän sai enemmän elämää tai miksi myös hän menettää oman elämänsä? Minkä vuoksi kaksi ihmistä yhdessä esittävät elämää, jota kumpikaan ei omista? Tällainen oli tämä eksistentialistinen lähtökohta.

Toinen elokuvaa innoittanut kohtaaminen tapahtui Rinnekankaan ollessa lapsi. Hänen uskonnonopettajansa esitti lauseen, joka vaikutti elokuvantekijään syvästi: jos sinulla olisi uskoa vain sinapinsiemenen verran, niin sinä voisit siirtää vuoria. Rinnekangas muistaa ajatelleensa asiaa ja pohtineensa, mistä sellaisen sinapinsiemenen kokoisen uskon voisi löytää.

Kolmas oli tämä Sad Hill -hautausmaan löytäminen, joka avasi yhteyden Sergio Leonen elokuvaan. Sitä oli edeltänyt ajatus kun sanotaan, että taide auttaa ihmistä. Sitä tulee joka tuutista. On kuvataideterapiaa ja vaikka mitä, onko elokuvaterapiaa, en tiedä. Tämä Leonen Hyvät, pahat ja rumat auttoi tämän geografisen paikan, arkkitehtonisen kauneuden kautta.

Myös mitä tapahtuu elokuvan kiviympyrällä Clint Eastwoodin, Lee Van Cleefin ja Eli Wallachin esittämien arvoituksellisten kolmen miehen hahmon välillä. Leonen elokuvan kautta tuli kaikki nämä uskonnollisuuden asiat, vaikka hänen lopullisessa elokuvassaan ei ollut niinkään tätä uskonnollisuutta. Olen itsekin tällainen henkistynyt, äitiluontoa lähellä oleva henkilö. Ja sitten myös se, että käännetään päin vastoin tämä kiviympyrä ja tehdään siitä totuuden ympyrä, jossa naiset puhdistavat ihmissuhteidensa pöydän. Ne olivat ne kolme tekijää, joista elokuva lähti rakentumaan.

Elokuvan työnimi oli Sydänkohtauksia surullisella kukkulalla. Siinä pelataan samalla tavalla eri kielillä kuin Rinnekankaan edellisessä elokuvassa, Maailman viimeinen kirjakauppa. Hän kertoo aloittaneensa sen jo Veden peilissä. Ohjaajan mukaan tyyliratkaisu tuntui luontevalta hänen kirjailijuutensa vuoksi.

Rinnekangas ei epäile, etteikö elokuvan monikielisyys toimisi paneutuvalle katsojalle, mutta se voi olla toinen juttu katsojalle, joka kävelee elokuvateatterista ulos jos elokuvassa ei tapahdu mitään kolmeen minuuttiin. Once Upon a Time in Sad Hillissä juuri elokuvan hidas rakentaminen on merkityksellistä, hän toteaa siteeraten Samuel Beckettiä. Liian sujuva näytelmä on kuollut näytelmä. Siihen pitää panna esteitä, Rinnekangas sanoo.

Naisen oikeuksien puolella

Rinnekangas meinasi laittaa koko elokuvan jäihin, kun paljastukset Harvey Weinsteinista ja #MeToo-kampanja alkoivat. Hän ei halunnut vaikuttaa opportunistilta, joka syöksyy käsittelemään ajankohtaisia teemoja. Ajatus elokuvasta ja sen aiheista lähti kuitenkin ennen #MeToota.

En halua vaikuttaa hyeenalta, joka käy raadolle. Sitten se vain itsestään lähti kulkemaan niin, ettei sitä vaaraa ole. Laitoimme Villen suuhun sen repliikin, että ”tää ei oo se metoo juttu”. Yksinään se olisi punainen vaate näille feministeille, mutta siinä kokonaiskontekstissa ymmärretään, ettei se ole halventava ilmaisu. Ja toden totta elokuva ei ole metoo, vaan isompi asia jonka sisällä on metoo.

Metoohan on tavallaan miehen ja naisen koskemattomuuden asia, mutta sen ympärillä on jompaankumpaan sukupuoleen jostakin syystä päätyneiden androgyyni-ihmisten maailma. Jokaisessa ihmisessä on mies ja nainen. Täällä. [Rinnekangas osoittaa aivojaan.] Tekevänä, henkevänä, kokevana. Sitten olemme sukupuolistuttu olemaan. Tällä ei ole mitään tekemistä seksuaalisen identiteetin kanssa. Näin minä koen sen.

Rinnekangas ylistää Hanna-Reetta Schreckin elämäkertaa kuvataiteilija Ellen Thesleffistä Minä maalaan kuin jumala: Ellen Thesleffin elämä ja taide. Rinnekangas sanoo, että Thesleff koki olevansa androgyyni, koska leikkasi tukkansa lyhyeksi kuin mies tai pukeutui välillä miesten vaatteisiin.

Kysyn kokeeko Rinnekangas olevansa feministi. Hän ei määrittelisi itseään feministiksi, mutta myöntää sen auttaneen paljon pitkin maailman historiaa.

Olen enemmän 1890-luvulla symbolismin aikana ensimmäisen kerran lanseeratun uuden, eheän naisen oikeuksien puolella, jolla ei ole tätä feminismin aggressiivisuutta mukana. Ihminen joka tunnistaa itsessänsä eheyden tarpeen, kykenee mihin vaan, eikä tarvitse siihen minkään liikkeen tukea tai leimaa. Totta kai feminismi on auttanut hirveän paljon. Voidaan sanoa, että ollaan siirrytty miehittämättömälle alueelle tässä maailmassa. Tarkoitan tällä sitä, että miehet ovat omistaneet tämän planeetan näihin päiviin saakka ja nyt me tässä elokuvassa kyseenalaistetaan se oikeus.

Humppa ja tango

Rinnekankaan mukaan elokuvaa ei olla otettu Suomessa vakavana taiteena sitten 1970-luvun. Eurooppalaisen elokuvan kulttuuri on leikattu Suomesta pois, mutta uudet ohjaajasukupolvet toivottavasti tuovat asiaan muutoksen. Hän toteaa, että vastuu on elokuvien katsojilla, kriitikoilla ja elokuvien rahoituksista päättävillä hallituksilla. Elokuvataiteen haitariin pitäisi hänen mukaansa kuulua viihteen lisäksi myös kaikki muu.

Ajatellaan Aleksi Salmenperän elokuvaa Tyhjiö. He kulkivat lakki kourassa etsimässä rahoitusta elokuvalle ja ohjaaja oli saavuttanut Suomessa jo paljon. Mutta tarinan sisältö ja elementit saivat torjunnan ja miksi? ”Joo, ei tätä tuu kukaan katsomaan.” Miksi? Siksi ettei enää tiedetä, kannattaako mennä katsomaan mitään muuta suomalaista elokuvaa ellei se kerro kansakunnan iskelmälaulajista, ole sotaelokuva, komedia tai lastenelokuva. Kaikkia tarvitaan, mutta yksi kukka on niitattu hengiltä ja se on elokuvan taide.

Jos oltaisiin tanssin maailmassa ja vain humppa ja tango saisivat rahoituksen, eikä mikään muu. Kuka tahansa arvostelija, jolla on valta kirjoittaa väittää varmasti että kirjoittaa rakkaudesta elokuvaan tai rakkaudesta kirjallisuuteen. Miksi sitten maailmassa on näitä saastaisen kyynisiä tappajia? Erik Tawaststjerna oli erinomainen musiikkikriitikko. Hän oli aina teoksen puolella, analysoi, avasi ja eritteli sitä.

Kysyn millainen on hyvä kriitikko. Tanttu toteaa, että hyvä arvostelija antaa katsojalle mahdollisuuden löytää jotakin. Tähdet eivät välttämättä korreloi yhtään katsojan oman mielipiteen kanssa. Sen sijaan avoimet kirjoitukset ja esseet, jotka kysyvät jotakin eivätkä väitä olisivat tervetulleita. Kriitikon ei pitäisi olla portinvartija ja kieltää ihmisiä katsomasta teosta.

Tähditysmentaliteetti ei kiinnosta myöskään Rinnekangasta. Hänen mukaansa kriitikon pitäisi pyrkiä ymmärtämään taideteosta, mitä on tehty ja mistä lähtökohdista. Voimakkaita kysymyksiä saa esittää, mutta ei katkoa kauloja. Tanttu ja Rinnekangas vieroksuvat ajatusta, että elokuvan arvostelija kertoo, mitä olisi itse mieluummin tehnyt.

Vaikka jos tässä elokuvassa ei olisi Joaquin Phoenix, niin se olisi toiminut. Mutta kun Phoenix oli siinä! Nämä ovat jotenkin sellaisia asioita, jotka ikävä kyllä vaikuttavat keskivertokatsojaan, joka tekee valintoja tähtien perusteella.

Jos tämä olisi ranskalainen tuotanto, jossa ei puhuttaisi yhtään suomea, veikkaan että elokuva saisi enemmän katsojia ja asenteettoman suhtautumisen kuin mitä se nyt saa, Rinnekangas toteaa.

Runoutta, ei viihdettä

Moni voi varmasti yhtyä siihen, että Theofanis Kavvadasin kuvaama elokuva on visuaalisesti erittäin komea. Kysyn näkikö Rinnekangas elokuvaa käsikirjoittaessaan kaikki ne upeat kuvat, joita elokuvassa nähdään.

Siis silmissäni? Näin tietysti. Minähän olen valokuvataiteilija, joka lopetti 2011. Minulla oli kuutisenkymmentä yksityisnäyttelyä, museoista huippuna Reina Sofía Madridissa. Kovan luokan kohteita. Sanon tämän vain tällaisena minäminäminä-asenteella, jotta otat minut vakavasti. Kyllä valokuvaajana iskostuu näkemään sen komposition voiman, vaikka ei mene sieltä luupista katsomaan. Yhteistyö ja työskentely Theofanisin kanssa oli erittäin sujuvaa. En tiedä onko hän edes itse ymmärtänyt sitä, minkä luottamuksen hänelle annoin.

Rinnekangas toteaa, että elokuvassa on se ajatus, että luonto liikkuu, mutta ihmiset eivät niin paljon. Yleensä kameran takana työskentelevä Tanttu pitää kokemusta erinomaisena ja silmiä avaavana. Elokuva kuvattiin suurilta osin vain yhdellä kameralla kahden viikon aikana. Hänestä Suomessa on turhan insinöörimäinen tapa tehdä elokuvia – asiat pitää ikäänkuin tehdä aina sillä samalla kaavalla. Myös Pöntinen piti Rinnekankaan tavasta ohjata.

Intellektuelli lähestyminen resonoi minulle, meillä oli yhteisymmärrys aika pian. Kun roolista oli saanut kiinni, siitä ei tarvinnut enää puhua. Se oli todella nautinnollista, ranskankielistä enkeliä elokuvassa näyttelevä Pöntinen sanoo. Hän kertoo Rinnekankaan kerran istuneen kuvauksissa silmät kiinni ja vain kuunnelleen. Tyyli teki suuren vaikutuksen.

Minusta tässä tavoitellaan jotakin sellaista, sekä sisällöllisesti että ilmaisullisesti, mitä todella harvassa tai ei missään elokuvassa ole. Tämä on niin harvinaislaatuinen ja omalaatuinen elokuva, tässä pyritään todella korkealle tai syvälle, se on todella upeaa, Tanttu kertoo.

Rinnekangas sanoo, että elokuva tehtiin lähinnä talkootyönä, koska elokuva ei saanut elokuvasäätiön tukea. Näyttelijät kertovat saaneensa elokuvasta jo nyt hieman rahaa, mutta Rinnekangas kokee elokuvan olevan enemmän käyntikortti ja valtaisa oppi myös itselleen. Ohjaaja-käsikirjoittaja kertoo olevansa itsekin opiskelija, joka haluaisi vielä tutkia tiettyjä teemoja.

Katsotaan saako tässä ymmärrystä enää mistään rahoitussuunnasta.

Kysyin onko Rinnekangas pessimistinen, mutta hänestä ilmaisu oli väärä. Hänestä Suomessa ja maailmalla elokuvabisnes on mennyt liian katsojaennätyshakuiseksi. Hän tekee runoutta, ei syksyn bestseller-sotakirjaa tai viihdettä. Rinnekankaasta on kohtuutonta laittaa runous kaupallisen viihteen rinnalle. Kirjallisuusmaailmassa se tarkoittaisi sitä, että esseistiikka, runous tai jopa tietokirjallisuus jäisi julkaisematta, koska ne eivät myy. Hänestä niin on käymässä suomalaiselle elokuvalle.

Tietenkin olisi sellainen toive, että tämä elokuva saisi oikeudenmukaisen kohtelun maan kolmannen valtiomahdin, eli arvostelijoiden, käsissä. Ettei se menisi sellaisen saivartelun tasolle, vaan nähtäisiin, mistä tässä on kysymys ja avattaisiin ihmisille portti kuoleman kielissä olevalle – tai jo kuolleen suomalaisen art house -elokuvan äärelle. Jos emme saa katsojia, niin emme saa näille ikinä rahoitusta.

Kari Tapion matka ujosta savolaispojasta koko kansan tuntemaksi komeaääniseksi laulajaksi sisältää varmasti moniin suomalaisiin vetoavan vaikeuksien kautta voittoon -tarinan, jossa sinnikkyys palkitaan. Laulujen lunnaat, kuten sanotaan, ovat kovat ja raskaat, mikä Kari Tapion kohdalla merkitsi koko kansan juopon roolia lööppijulkisuuden kiroineen. Alkoholismista joutui tietenkin kärsimään myös Kari Tapion – oikealta nimeltään Jalkanen – koko perhe. Draaman kaari on täydellinen.

Näistä aineksista on Aleksi Mäkelä ohjannut Markus Selinin ja Jukka Hellen tuottaman elokuvan Olen suomalainen. Idea elokuvaan sai alkunsa Kari Tapion vielä eläessä, kun tämän nuorin poika Joona näki isänsä elämässä selvät draaman ainekset. Viitisen vuotta sitten Joona kävi ehdottamassa ideaa Solar Filmsissä, ja sitä kautta se päätyi Aleksi Mäkelän käsiin kolmisen vuotta sitten.

Ensimmäinen käsikirjoitusversio oli noin 200-sivuinen järkäle, jota ei olisi millään voinut saada tuotantoon asti. Seurasi vuoden kehittelypaussi, jonka aikana tein maailmanmestaruudesta kertovan lätkäleffan 95.

Vähän sattumia, vähän suunnittelua

Olen suomalainen -elokuvan käsikirjoituksesta vastaavat Marko Leino ja Tomi Tuikkala. Käsikirjoitus pohjautuu Marko Leinon tekemiin lähipiirin haastatteluihin ja taustatutkimukseen, jossa tärkeää roolia näytteli Kari Tapion kuvaamat kotivideot, joita hän alkoi kuvata jo 1980-luvun alusta.

Ensimmäinen versio käsikirjoituksesta kattoi Kari Tapion elämän lapsuudesta asti. Mäkelän tullessa mukaan tarinasta päätettiin tehdä avioliiton mittainen elokuva, jolloin Kari Tapion vaimo Pia nousi tarinasta esiin toiseksi päähahmoksi. Mäkelä halusi kertoa tarinan Kari Jalkasesta, miehestä joka ei ole parrasvalojen loisteessa. Mäkelä on tituleerannut elokuvaa rakkauselokuvaksi.

Se tuntui aluksi näyttelijöistäkin kaukaa haetulta, mutta ajattelin, että sitä kautta löytyy jonkinlainen pohja, jolle alkaa rakentamaan. Sitten kun meillä on Pian ja Karin rakkaustarina, voidaan miettiä mitä kaikkea sen varrelta näytetään. Jos ensimmäinen kässäri oli 200-sivuinen, niin tämä mikä kuvattiin oli vajaa 100-sivuinen.

Pääosissa elokuvassa nähdään Matti Ristinen Kari Tapion roolissa ja Tiina Lymi tämän vaimon Pian roolissa. Mäkelä kertoo tuntevansa Lymin jo parinkymmenen vuoden takaa, joten hän oli luonteva valinta ohjaajalle. Matti Ristiseen Mäkelä kertoo tutustuneensa tehdessään Ylelle Syke -nimistä tv-sarjaa. Ristinen on Mäkelän mukaan paitsi hyvä näyttelijä, niin myös muutenkin sopiva Kari Tapion rooliin, sillä Ristinen ei ole vielä liian tuttu suurelle yleisölle.

Oli tärkeää, että Kari Tapiota näyttelee joku sellainen henkilö, jota ihmiset pystyvät katsomaan Kari Tapiona, eikä niin että tässä erittäin tunnettu näyttelijä – mahdollisesti jopa laulaja – näyttelee Kari Tapiota. Puoli vuotta Mattia katseltuani sanoin sykkeen loppukaronkassa, että miltäs tuntuisi hypätä Kari Tapion saappaisiin. Sieltä se sitten pikku hiljaa lähti. Aloin myymään sitä tuottajille. Vähän sattumia, vähän suunnittelua. Sellaista sekamelskaa.

Elämäkertaelokuvalle ei ole valmista sapluunaa

Välillä elämäkertaelokuvan kohde on elossa, mutta melko usein jo kuollut. Onko tällä merkitystä tehtäessä elokuvaa? Aleksi Mäkelä tähdentää, ettei mitään valmista sapluunaa ole siihen, miten tehdä henkilöstä elokuvaa. Hänen mukaansa on lisäksi sattumaa, että juuri tällä hetkellä elämäkertaelokuvia tuntuu tulevan valkokankaalle enemmän kuin koskaan.

On hyvä juttu, etteivät Olavi Virta, Juice ja muut tulleet viikon välein, vähän jotain rauhaa katsojillekin.

Aleksi Mäkelä kertoo, että hänen ohjaamansa elokuvat kuten Pahat Pojat, Matti ja Rööperi ovat kaikki kuvanneet vielä elossa olevia henkilöitä. Tiettyjä vapauksia voi Mäkelän mukaan ottaa, kun päähenkilöt ovat jo poistuneet keskuudestamme, mutta kaikki elokuvassa käsitellyt asiat käytiin läpi Kari Tapion poikien kanssa.

Kävin jätkien kanssa läpi, että mitään patsasteluelokuvaa ei tehdä jos kerran elokuva tehdään. Koetetaan olla niin rehellisiä kuin pystytään.

Jos Aleksi Mäkelä saisi itse valita kenestä hän tekisi seuraavan elämäkertaelokuvan, se kertoisi Henri Toivosesta, suomalaisesta ralliautoilijasta joka kuoli Korsikalla ajetussa kisassa vuonna 1986. Mäkelää alkoi kiinnostaa elokuvan tekeminen jo kuvattaessa Häjyjä (1999), mutta tuohon aikaan kameratekniikka ei vielä mahdollistanut Mäkelän kaavaileman elokuvan tekoa.

Nykyään se on jo mahdollista, jopa meidänkin budjeteilla. En tiedä Henri Toivosesta kuin sen lopun, puuttuu vielä tunti ja 48 minuuttia elokuvasta. Sitä on tuossa pyöritelty vuosikausia, ja tällä hetkellä meillä on siitä hanke vireillä. Tehdäänkö sitä koskaan, en tiedä, voi olla, että se jää ikuiseksi haaveeksi.

Reetta Huhtasen dokumenttielokuva Aatos ja Amine tarkastelee maailmaa rohkeasti ja ennakkoluulottomasti kuusivuotiaiden lasten silmin. Dokumentissa kuljetaan keskustellen, väitellenkin, pihoilla ja metsäpoluilla, kaupungin jalkakäytävillä tavallisen arjen keskellä Brysselin Molenbeekissa juuri ennen siellä tapahtuneita terrori-iskuja sekä niiden jälkeen.

Aloitin elokuvani kuvaukset ennen Brysselin terrori-iskuja. Ne tapahtuivat kesken kuvausten ja tavallaan laajensivat aiheen pinta-alaa. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut iskut sinänsä vaan se, miten tapahtunut heijastui lasten maailmaan, heidän pohdintoihinsa ja leikkeihinsä.

Aatoksen, Aminen ja Flon keskusteluissa tiivistyvät aikuisten maailman realiteetit ja ideologiset kysymykset heidän rakentaessaan omaa maailmankuvaansa.

Elokuvan maailmassa suuret asiat löytyvät omilta paikoiltaan ja pienempiä yksityiskohtia tutkitaan tarkasti. Tapahtumat aikuisten maailmassa heijastuvat päähenkilöiden, lasten, arkeen. Lasten kautta välittyy silti aito ja inhimillinen näkökulma siitä, kuinka erilaisuutta voi kohdata ilman keinotekoisia vastakkainasetteluja.

Nykymaailmassa, jossa rajalinjoja meihin ja muihin ”toisiin” tehdään etenkin uskontojen perusteella, päähenkilö Aatoksen asenne näyttää, kuinka kaikki voivat elää yhdessä. Katsomme maailmaa uteliaan pojan silmin, joka ystäviensä kanssa hyppii kepeästi islamista kristinuskoon ja Kreikan mytologiaan.

Aatos ja Amine on Reetta Huhtasen ensimmäinen pitkä dokumenttielokuva. Hänen muita elokuviaan ovat Kuppikunta (2009) ja Talousennustajat (2015).

Minäkin haluan oman jumalan

Kolme vuotta sitten, vuoden 2016 alussa Reetta Huhtanen alkoi kuulla kiinnostavia tarinoita siskonsa pojasta Aatoksesta ja heidän perheensä elämästä Brysselin Molenbeekissa, kaupunginosassa, jossa suuri osa väestöstä on muslimitaustaisia.

Aatos oli asunut siellä useamman vuoden, paikassa, jossa uskonnon voi koko ajan nähdä ja kuulla, erityisesti hänen parhaan ystävänsä Aminen arjessa. Aatos oli alkanut kovasti miettiä, mitä uskonto ja jumala ovat, koska hänen perheensä ei ollut uskonnollinen. Hän koki, että häneltä puuttui jotain joka hänen ystävällään oli, mutta hänellä ei: jumala. Aatoksella oli loputtomasti kysymyksiä jumalasta, hän halusi löytää jumalan itselleen. Hän etsi jumalaa muun muassa kirjoista ja pukeutumalla muinaisiksi jumaliksi. Samaan aikaan muu maailma rakenteli vastakkainasettelujaan.

Koin, että jotain mielenkiintoista oli meneillään ja jota minun piti lähteä katsomaan – ja että saisinko siitä elokuvan. Minua on aina kiehtonut, miten elokuvalla voi kertoa asioita. Kuvaamaan oli lähdettävä saman tien, koska kyseinen vaihe saattoi kuusivuotiaalla olla nopeasti ohi. Aatoksen jumalapohdinnoissa ja keskusteluissa ystävien kanssa tiivistyivät aikuisten maailman realiteetit ja ideologiset kysymykset.

Elokuva katsoo maailmaa lasten näkökulmasta: kuinka he reflektoivat aikuisten uskomuksia ja rakentavat omaa maailmankuvaansa. Aikuiset Huhtanen halusi pitää elokuvassa taka-alalla.

Aatoksessa ja hänen ystävissään Aminessa ja Flossa minua kiinnosti heidän ennakkoluuloton asenteensa. Leikin lomassa saatetaan käydä väittelyjä hyvinkin perustavanlaatuisista maailmankatsomuksellisista aiheista, mutta näissä sanaharkoissa ei jaeta tuomioita vaan opitaan toinen toisiltaan.

Herkän aiheen käsittelyä

Elokuvan tekoprosessi on ollut Reetta Huhtaselle monitahoinen, opettavainenkin.

Kun tekee ensimmäistä pitkää elokuvaa, huomaa mitä kaikkea täytyy ottaa huomioon. Esimerkiksi dramaturgia ja jännitteen rakentaminen ovat erilaisia kuin lyhytelokuvissa, joita olen tehnyt, koska pitkää elokuvaa ei voi rakentaa yhden tai muutaman oivalluksen varaan, vaan on otettava huomioon monet asiat, eri tavalla. Myös se, että tein kansainvälistä yhteistuotantoa, opetti eri maiden tekemisenkulttuuria. Ja se, kun tein elokuvaa lapsista vieraassa maassa. He puhuvat kieltä, jota en ymmärtänyt. Tämä on opettanut myös monenlaista luottamusta.

Dokumenttia kuvattiin lyhyissä pätkissä lasten ehdoilla. Joskus lapset olivat sitä mieltä, että tänään ei kuvata. Huhtasen mukaan lasten toiveita ja jaksamista kunnioitettiin.

Oli oltava sensitiivinen ja huolellinen miten kuvaa. En tietenkään voinut sälyttää heille mitään mikä ei tullut heistä itsestään. He olivat innoissaan tekemisestä. Kun tulin ilman kameraa, Aatos kyseli, eikö nyt kuvatakaan. Hän sai osallistua muuhunkin, tutkia kuvauskalustoa ja olla ”assistenttina.” Se oli hänelle tärkeää.

Leikkausvaihe oli haasteellinen. Kun elokuvan aihe on tässä ajassa herkkä, leikkausvaiheessa oli oltava erityisen tarkkana, ettei kohtauksia toisiinsa yhdistellessä vahingossa syntynyt vääränlaisia merkityksiä. Muuten koko sanoma olisi voinut muuttua. Elokuvahan ei kerro terrori-iskuista vaan niiden vaikutuksista lapsiin. Se näkökulma suojeli minua vaikeimmilta kysymyksiltä. Piti miettiä myös sitä, miten saa elokuvan emotionaaliset aspektit kulkemaan selkeästi, kun lasten maailmassa ajatukset ja tunnetilat vaihtelevat hyvinkin tiuhaan ja irrationaalisesti. Rakenteen löytäminen vaati paljon päänvaivaa, mutta lopulta kaikki loksahti kohdilleen juuri kuten pitikin.

Huhtasen mieleen on jäänyt esimerkiksi se, kun hän asui Molenbeekissa kuvausten aikaan. Kaupunki oli huomion kohteena terrori-iskujen vuoksi, ja muslimit joutuivat todistamaan omaa syyttömyyttään ja hyvyyttään.

Sen huomasi koko ajan ja se oli ikävää. He halusivat vain elää omaa arkeaan.

Huhtasen mukaan Molenbeekissa on tehty ja tehdään yhä paljon työtä ”ruohonjuuritasolta” lähtien tilanteen parantamiseksi ja radikalisoitumisen ehkäisemiseksi. Monet tahot haluavat ottaa siihen osaa. Positiivista kehitystä on tapahtunut. Tulevaisuudesta kannetaan huolta.

Koskettaa monia

Aikuisten maailmassa erilaisiin maailmankuviin ja -katsomuksiin liittyvät keskustelut ovat usein tulenarkoja. Kuka saa sanoa? Mitä saa sanoa? Lapset eivät tee eroa leikin ja vakavan välillä, he keskustelevat tuomitsematta vaikkapa siitä, kumman jumala on parempi ja jatkavat sitten leikkejään. Se ei ole heille ongelma vaan luonnollinen asia muiden joukossa.

Elokuva yksi sanoma on, että aina on enemmän sitä, joka yhdistää kuin sitä joka erottaa.

On tärkeää, että päähenkilöt ja heidän perheensä, kaikki elokuvaan osallistuneet, ovat sen takana. Se on palkitsevaa. Ja tietenkin olen ylipäänsä hyvilläni siitä, että siitä kaikesta lasten perässä kaduilla ja pusikoissa rämpimisestä syntyi valmis elokuva, joka on otettu vieläpä hyvin vastaan.

Aatos ja Amine on saanut useita palkintoja ja se on hurmannut festivaaliyleisöä Suomessa ja maailmalla. Se on teatterilevityksessä kotimaan lisäksi Belgiassa ja Saksassa.

Se on koskettanut katsojia. Palaute on ollut lämminhenkistä. Näkökulmaa ”lasten silmin” on pidetty tuoreena ja mielenkiintoisena. Elokuva on toiminut eri maissa ja kulttuureissa.

Lyhyempää versiota on esitetty Suomen ala- ja yläkouluissa sekä lukioissa 10-vuotiaille ja sitä vanhemmille. Esityksen jälkeisissä työpajoissa on keskusteltu elokuvan teemoista: uskontojen välisestä dialogista, ystävyydestä, erilaisuudesta, yksinäisyydestä, kaikesta siitä josta ei yleensä puhuta kuin kiusatessa. Ennakkoluuloja on purettu. Elokuva on lisäksi sopinut hyvin koulujen opetusohjelmaan.

Lapset ja nuoret ovat pitäneet elokuvasta, ja ovat katsoneet sitä intensiivisesti. Se on hienoa.

Kouluesityksille/työpajoille on haettu jatkoa. Myös pitkän elokuvan voi tilata kouluihin.

Myös Aatos on nähnyt elokuvan monta kertaa ja haluaa nähdä sen aina uudestaan.

Aatos on nyt yhdeksänvuotias ja monin tavoin samanlainen. Hän pukeutuu persoonallisiin vaatteisiin ja roolileikki on osa häntä. Aatos on siirtynyt tieteelliseen maailmankuvaan, alkuräjähdykseen ja sen sellaiseen. Hän miettii jumalaa silloin tällöin. Lentäminen kiinnostaa, hänen pitkäaikainen haaveensa. Myös skeittaaminen ja parkour – ja elokuva.

Jatkoa Aatokselle ja Aminelle ei ole tulossa. Sen sijaan Reetta Huhtanen suunnittelee jotain uutta.

Elvis & Onerva on Mikael Syrjälän käsikirjoittama ja ohjaama esikoiselokuva, joka kertoo nuoruuden vaikeudesta ja yksilön ahtaudesta sekä pelosta, joka ajaa tekemään huonoja valintoja. Pääosissa nähdään Mimosa Willamo ja Johannes Brotherus. He ovat elokuvassa 16-vuotiaita lukiolaisia. Elokuva kuvaa vahvasti nuorten arkea, ja näyttää aikuiset kylminä ja tylyinä kuten koko yhteisönkin.

Elvis & Onerva kertoo hyväksynnän kaipuusta. Unelmasta, että suosittuna voisi vihdoin olla oma itsensä, Mikael Syrjälä kiteyttää.

Elokuva kertoo kahden nuoren kipuilusta aikuisuuden kynnyksellä. Aikuiset, Onervan isä ja Elviksen vanhemmat sekä opettaja ja rehtori eivät ymmärrä mitä nuorten elämässä ja maailmassa tapahtuu. Kaikki yrittävät auttaa, mutta eivät osaa. Vaikeista asioista vaietaan eikä iloista iloita.

Omakohtaisia kokemuksia

Elokuva sai alkunsa, kun Mikael Syrjälä aloitti opinnot taidekoulussa.

Meiltä kysyttiin mitä pelkäämme. Mielestäni kysymys oli hassu, sillä enhän minä pelännyt mitään. Koulumme pienissä piireissä koin välillä tuntemuksia, joita en silloin ihan ymmärtänyt tai osannut käsitellä. Aloitin kirjoittamisen ja myöhemmin huomasin pelkääväni yksinjäämistä. Tämä elokuva käsittelee myös sitä.

Elokuva kertoo ensirakkaudesta, nuoruuden epävarmuudesta, sukupuolirooleista ja siitä, mihin ne voivat johtaa. Kaveripiirin paine sekoittaa tunnepakkaa entisestään, kun jotain pitäisi tapahtua tai vähintään laittaa tapahtumaan.

Muistan kuinka teininä oli tavallista kuulla, että kaverit olivat olleet mökillä tai ulkomailla ja ”menettäneet” neitsyytensä. Elvis & Onerva käsittelee juuri maskuliinisuutta ja miesten suhdetta läheisyyteen. Perinteisesti seksi on ainoa areena, jossa miehet voivat näyttää herkkyyttä ja haavoittuvuutta. Ja jos seksiä ei pysty harrastamaan, voi ainakin väittää harrastaneensa. Koko mekanismin lopulliset seuraukset joutuu useimmiten kokemaan muut kuin miehet. Tähän kaikkeen liittyy vahvasti suomalainen puhumattomuuden kulttuuri ja vaikeus käsitellä hankalia asioita.

Porukalla nuorina nuoruudesta

Sukupuoliroolit ja maskuliinisuus ovat aina kiinnostaneet Syrjälää.

Olen käsitellyt niitä aiemmin eri projekteissa. Kun aloin noin viisi vuotta sitten kirjoittaa Elvistä & Onervaa, halusin myös siinä käsitellä niitä. Laajemmin, syvemmin ja vahvemmin.

Mikael Syrjälä on huomannut, että paljon uusia roolimalleja on tullut viime aikoina, mutta juuri miehuuden määritelmää ei vielä ole niin paljon laajennettu elokuvissa, vaikka niistä suurin osa tehdään miehistä – vieläkin.

Olen saanut sen mallin, että mies voi näyttää haavoittuvuutensa vain seksin aikana. Seksiä haetaan paljon ehkä siitä syystä, vaikka tosiasiassa haetaan ja halutaan jotain ihan muuta. Mutta onneksi se on nyt muuttumassa ja pehmeämmät roolit ovat yleistymässä. Eri asioita, esimerkiksi ystävyyttä arvostetaan yhä enemmän.

Elokuvan taustalla on nuori, pääosin alle 30-vuotiaista ammattilaisista koostuva työryhmä.

Halusimme tehdä porukalla elokuvan nuoruudesta ja sukupuolirooleista. Olimme silloin noin 25-vuotiaita. Se oli nuoruudesta tekeminen nuorena.

Elokuvan tekijäksi

Mikael Syrjälä on aina katsonut paljon elokuvia, mutta ei koskaan ajatellut, että olisi itse niiden tekijänä. Opiskellessaan kauppakorkeakoulussa Syrjälällä oli oma vaatemerkki kavereiden kanssa..

Se oli antoisaa, ja alkoi melkein vahingossa. Huomasin, että tällaiset luovat hommat ovat tosi kivoja. Opiskelin vuoden kauppakorkeakoulussa, sitten hain Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitokselle. Ensi vuonna valmistun taiteen maisteriksi.

Olen miettinyt paljon sitä, että minulla on ollut mahdollisuus valita muun muassa opiskelupaikkani. Kaikilla ei ole niin.

Erilainen E & O

Ollessaan yläasteella Syrjälä katsoi valtavasti amerikkalaisia ja ruotsalaisia nuortenelokuvia.

Elviksen & Onervan ideana oli alunperin se, että se imitoisi jenkkiteinileffojen tyyliä. Mutta se onkin päinvastainen. Perinteisesti jenkkiteinileffoissa on aika kyseenalaiset arvot. Niissä harrastetaan seksiä, löydetään ammatti ja hyväksytään kuolema. Elviksessä & Onervassa on niitä kaikkea, mutta se on erilainen: seksiä ei harrasteta, ammattia ei löydetä eikä kuolemaa hyväksytä.

Hän kirjoitti käsikirjoitusta tuottajien, Julia Elomäen ja Pietari Vappulan kanssa.

Se oli ensimmäisiä käsikirjoituksiani. Mietin miten käsittelen aihetta. Tuntui hyvältä kirjoittaa ja viettää aikaa aiheen parissa. Kirjoitusprosessi kesti noin puolitoista vuotta.

Elokuvan suunnittelu alkoi keväällä 2014. Koekuvaukset kestivät pitkään. Tapasimme noin 150 nuorta. Etsimme heitä ilmaisutaidon lukioista ja harrastajateattereista, kyselimme tuttuja ja meille suositeltiin rooleihin sopivia.

Elvis & Onerva on Mimosa Willamon ja Johannes Brotheruksen ensimmäinen yhteistyö.

Mimosa ja Johannes valikoituivat päärooleihin, koska he toimivat yhteen todella hyvin.

Elokuva kuvattiin kesällä 2016 Helsingissä ja Espoossa.

Koko työryhmä muodosti yhteisön, väliaikaisen perheen. Teimme yhdessä. Olin onnellinen. Uskon yhdessä tekemiseen.

Halusimme tarinaan sopivaa musiikkia. Sen järjestyminen oli haasteellista. Siihen hässäkkään meni noin vuosi. Myös tasapainoilu tyylilajin, tragedian ja komedian välillä aiheutti haasteita sekä tasapainoilu sen kanssa, millaisia valintoja henkilöt elokuvassa tekevät. Lopulta kaikki sujui hyvin. Työryhmä teki hyvää työtä ja itsekin opin paljon.

Ei enää perinteisiin rooleihin

Elvis & Onerva -elokuvan työnimi oli Jonkun pitäisi tehdä jotain. Se syntyi sukupuolirooleista ja siitä, miten ympäristö ”pakottaa” niihin. Siellä on tosi ahdasta.

Miehille annetaan vieläkin se malli, että pitää voittaa, olla menestyjä. Elokuva haluaa välittää sen viestin, että siihen rooliin tai mihinkään perinteisiin rooleihin ei enää tarvitse suostua.

En vielä ole ihan niin valaistunut, että tiedän millainen maailman pitäisi olla ja miten siihen päästään. Mutta toivoa on!

Elokuvat loppuvat, kun rakastava pari saa toisensa, mutta oikea elämä ei pääty siihen. Joskus emme voi muuta kuin pysähtyä hetkeksi ja vaihtaa suuntaa.

Nuorten tilanne nyt

Mikael Syrjälä painottaa, että Elvis & Onerva on nuorista kertova elokuva. Se on siis paljon enemmän kuin ”vain nuortenelokuva.” Sille on ollut todella tilausta.

On valitettavaa, miten harvoin nuoret pääsevät esiin ja ääneen. Heitä esimerkiksi haastatellaan vähän.

Tutkimusten mukaan nuoret muun muassa käyttävät vähemmän päihteitä kuin aiemmat sukupolvet. Menestyvät koulussa, ovat fiksuja, ulospäinsuuntautuneita ja tiedostavia. Kantavat huolta ympäristöstään ja maailman tilasta. Silti heitä syyllistetään paljon vaikka siihen ei ole aihetta: nuoret käyttäytyvät huonosti, pelaavat liikaa ja paljon muuta. Heihin projisoidaan asioita. Nuoret ovat ”helppoja” kohteita. Siitä ei ole vieläkään päästy.

Nuoret työnnetään ahtaisiin rooleihin jo varhain: olet sankari tai rikollinen.

Koulu voisi olla pehmeämpi ympäristö. Pitäisi opettaa enemmän tunnetaitoja. Valmistaa elämään ja maailmaan. Minä koin koulun aika ankarana.

Syrjälä sanoo, että vaikka hän on tehnyt elokuvan nuoruudesta, on silti vaikeaa vastata kysymykseen millainen on nuorten tilanne tänään.

On vaikea vastata heidän puolestaan. Kysykää nuorilta. Päästäkää heidät ääneen.

”Saa nähdä mitä tulee”

Mikael Syrjälä tuottaa tällä hetkellä elokuvataiteen maisteriopintoihin kuuluvaa elokuvaa, joka käsittelee itsemurhaa. Hän myös kirjoittaa Ylelle radiosarjaa, joka kertoo Kauniaisista, jossa hän on kasvanut.

Muitakin projekteja on suunnitteilla. Tv-sarjat kiinnostavat. Saa nähdä mitä kaikkea tulee.

Khin Myanmarista ei alun perin pitänyt tulla elokuvantekijää.

Lapsena haaveeni oli opiskella insinööriksi. Se on ala, jota Myanmarissa arvostetaan lääkärin ammatin ohella. On hyvä tähdätä niin sanottuihin valkokaulusammatteihin. Päädyin siksi opiskelemaan tietotekniikkaa yliopistolla mutta jätin opintoni kesken viimeisenä vuotena, ja hain opiskelemaan dokumenttielokuvaa Yangon Film Schooliin, Khin Myanmar kertoo.

Khin Myanmar opiskeli kolmivuotisessa dokumenttielokuvan koulutusohjelmassa. Yangon Film School on Myanmarin ainoa elokuva-alan koulu. Se on voittoa tavoittelematon yhteisö, jonka tavoitteena on tukea Myanmarin mediasektorin kehittymistä. Yhtenä kumppanina on suomalainen Viestintä ja kehitys -säätiö Vikes.

Vaikka arvostettu insinöörin tutkintotodistus ei päätynyt koristamaan Khin Myanmarin seinää, perhe otti päätöksen hyvin vastaan.

Perheelläni on elokuvataustaa, joten onneksi he suhtautuivat asiaan hyvin. Isäni on ammatiltaan leikkaaja fiktioelokuvan puolella, ja olen aina ollut kiinnostunut hänen työstään ja elokuvista. Olen kuitenkin ainoa sisaruksistani, joka on luovalla alalla. Siskoni opiskelee hallintoa ja veljeni on merenkulkualalla.

Yangon Film Schoolin sisäänotossa valitaan joka vuosi 12 opiskelijaa, kuusi miestä ja kuusi naista. Naisohjaajat ovat harvinaisia dokumenttielokuvien ulkopuolella. Khin Myanmarin mukaan naisohjaajien määrä on laskettavissa yhden käden sormilla. Myanmarissa – kuten monessa Aasian maassa – naisen oletetaan jäävän kotiin naimisiin mennessään tai viimeistään siinä vaiheessa, kun perheeseen syntyy lapsi. Taidealalla tilanne ei ole yhtään helpompi kuin muillekaan.

Jos saat lapsen, sinun pitää jäädä kotiin. Se on hyvän äidin ja hyvän naisen mitta yhteiskunnan silmissä. Ystäväni, jotka ovat olleet hyvissä ammateissa ja tienanneet hyvin, jättäytyvät pois töistä naimisiin mennessään.

Pienin askelin kohti demokratiaa

Myanmar, entiseltä nimeltään Burma, itsenäistyi Iso-Britannian alaisuudesta vuonna 1948. Maan poliittinen historia on ollut siitä asti kriisien värittämä. Sotilasjuntta kaappasi vallan vuonna 1962 ja johti maata aina vuoteen 2014. Myanmar siirtyi siviilihallintoon vuonna 2011, ja poliittisten muutosten myötä maa alkoi avautua taloudellisesti ja poliittisesti. Vuoden 2015 vaalien jälkeen valtaan nousi 15 vuotta kotiarestissa viettänyt oppositiojohtaja, Nobelin rauhanpalkinnonkin saanut Aung San Suu Kyi.

Vallan vaihtuminen on tarkoittanut myös osittaista demokratisoitumista. Helppoa se ei ole ollut ja haasteitakin riittää: rauhanprosessi on umpikujassa, sosiaalinen eriarvoisuus laajamittaista ja edelleen jatkuvat etnisten ja uskonnollisten ryhmien väliset konfliktit ovat ajaneet ihmisiä pakoon kodeistaan niin maan sisällä kuin sen rajojen ulkopuolellekin.

Vaikka erityisesti sananvapaustilanne Myanmarissa on kehittynyt parempaan suuntaan, poliittiseksi tulkittujen kannanottojen kanssa on oltava varovainen. Ennen julkista esitystä elokuvat joutuvat käymään läpi sensuuriprosessin. Khin Myanmarin elokuvat eivät ole joutuneet sensuurin kohteeksi, mutta osa Yangon Film Schoolin luokkakaverien töistä on jäänyt sensuurikoneiston hampaisiin,

Elokuvissa on ollut jotain sellaista, jota pidetään liian poliittisena. Se tietenkin ärsyttää. Elokuvasta saatetaan poistaa dialogia tai kohtauksia, jotka koetaan liian poliittisiksi. Se tuhoaa tarinan, Myanmar sanoo.

Myanmar haluaa kuitenkin muistuttaa, että asiat ovat muuttuneet paljon viime vuosina.

Meillä on vielä matkaa, olemme nuori demokratia. Menemme eteenpäin pikkuhiljaa.

Sensuurikäytännöistä huolimatta Khin Myanmarin mukaan aiheita, joita ei Myanmarissa voisi käsitellä, ei oikeastaan ole. Poikkeuksen tekee vain Rakhinen alue ja rohingya-vähemmistön tilanne. Alueelle ei myönnetä kuvauslupia edes paikallisille ryhmille, jotka yleensä saavat toimia Myanmarissa melko vapaasti, päinvastoin kuin kansainväliset kuvausryhmät. Myanmarin johtoa on syytetty Rakhinen alueella asuvan islaminuskoisen rohingya-vähemmistön vainoamisesta ja laajamittaisista ihmisoikeusloukkauksista.

Tilausdokumentti avasi silmät

Yangon Film Schoolissa tuotetut dokumentit ovat pääsääntöisesti tilausdokumentteja erinäisiltä kansainvälisiltä järjestöiltä. Näillä tilaajilla on yleensä varaa maksaa laadusta ja siitä, että dokumenttiprojekteissa on koulutuksellinen elementti opiskelijoille. Se tarkoittaa esimerkiksi melko suurta tuotantotiimiä. Osa Khin Myanmarinkin töistä on tilaustöitä elokuvakoulun kautta, jossa hän nykyään opettaa leikkaamista uudelle sukupolvelle.

Vaikka teemat tulevat tilaajalta, Khin Myanmarin mukaan dokumenttitiimi saa yleensä melko vapaat kädet toteuttaa omia visioitaan.

Joskus järjestöllä voi olla vahvoja näkemyksiä siitä, miten asiat tulisi esittää. Sitten me neuvottelemme. Yleensä tilaajat luottavat ammattitaitoomme ja näkemykseemme.

Dokumenttielokuva ei ole vielä erityisen suosittua Myanmarissa. Myanmarilaiset katsovat televisiosta enimmäkseen korealaisia saippuaoopperoita ja 54 miljoonan ihmisen Myanmarissa on vain yksi dokumentteihin keskittyvä festivaali, syksyn sadekaudella järjestettävä Wathann Film Festival.

Televisiossa esitetään dokumentteja, joissa on opetuksellinen lähtökohta. Khin Myanmarin mukaan myanmarilaiset dokumentit käsittelevät usein elämän sellaisia asioita, jotka vetoavat ihmisten tunteisiin. Maailma Kylässä -festivaalilla esitettävä Warmer Days – Myanmar in the Age of Climate Change -dokumentti lienee onnistunut yhdistelemään kumpaakin, sillä se on näytetty myös myanmarilaisella televisiokanavalla ja on saanut hyvää palautetta.

Kun olin lapsi, rakastin televisiota! Haluaisin perustaa Myanmariin kansainväliset standardit täyttävän televisiokanavan. Myanmarissa on määrä vielä tärkeämpää kuin laatu ja haluaisin muuttaa sen, Myanmar sanoo.

Khin Myanmarin Warmer Days -lyhytdokumentti avaa ilmastonmuutoksen todellisuutta Myanmarissa. Myanmarissa se on tarkoittanut mutavyöryjä, sykloneita, kuumuutta ja kuivuutta. Dokumentin ohjaaminen avasi myös ohjaajan silmät. Hän on kasvanut itse Yangonissa eikä ilmastonmuutos ole näkynyt arjessa kovin konkreettisesti.

Jos meillä on kaupungissa kuuma, laitamme vain ilmastoinnin kovemmalle. Emme tiedä, miten se vaikuttaa ihmisiin kaupunkien ulkopuolella. Heille se on silmin nähtävää todellisuutta.

Ilmastonmuutoskeskustelu ei Myanmarissa ole vielä kovin aktiivista eivätkä ihmiset ymmärrä syy- seuraussuhteita oman toiminnan ja muutosten välillä. Siksi seuraavaksi Khin Myanmar haluaisikin jatkaa ilmastonmuutosteeman parissa ja ohjata lapsille suunnatun dokumentin.

Meidän pitää kertoa ilmastonmuutoksesta myös seuraavalle sukupolvelle. Ei riitä, että tavoitamme aikuiset.

Warmer Days -dokumentista Khin Myanmarin mieleen jäi erityisesti eräs kohtaus, jota kuvattiin Myanmarin maaseudulla.

Minulle koskettavin hetki oli, kun kuvasimme naista, joka kaapii vesisäiliöön juomavettä kallion kuopasta keräten. Se oli minulle shokeeraavaa. Kaupungissa emme joudu miettimään asiaa. Vettä tulee hanasta. Se oli vaikeaa nähdä ja se särki sydämeni. En unohda sitä koskaan.

****

Ohjaaja Khin Myanmar saapuu Maailma kylässä -festivaalille esittelemään Warmer Days -dokumenttinsa. Näytös järjestetään Kyläkinossa (On The Rocks -baari) lauantaina 25.5.2019 kello 12:00. Elokuvan jälkeen järjestetään keskustelutilaisuus klo 12.25-13.

Maailma Kylässä -festivaali järjestetään Helsingissä 25.–26.5.2019. Festivaalin teemana on ilmastonmuutos. Festivaalin muuhun elokuvatarjontaan voi tutustua festivaalin sivuilla www.maailmakylassa.fi

Samppa Batalin uusin pitkä elokuva Äiti ei ole saanut julkista tuotantotukea, mikä on kotimaisten teatterilevityksen saavien pitkien elokuvien osalta edelleen melko harvinaista. Tukea ei edes haettu, mikä on ehkä vielä poikkeuksellisempaa. Syynä tähän oli, että ohjaaja ja tuottajat kokivat hyvin vahvasti, että tämän elokuvan aika on nyt. Elokuvasäätiön prosessi olisi Batalin mukaan ollut liian hidas, joten elokuva päätettiin tehdä heti.

Toukokuussa elokuvan saadessa Suomen ensi-iltansa ohjaaja ja tuottajat vievät Äidin Cannesin elokuvajuhlille näytille. Batal yrittää pitää itsensä mahdollisimman etäällä markkinoinnista, häntä itseään kiinnostaa lähinnä elokuvien teko, mutta Batal myöntää Cannesin olevan kiehtova kokemus myös ohjaajalle.

Samppa Batal käsikirjoittaa elokuvansa. Omien sanojensa mukaan hän ei kirjoittaessaan mieti elokuvan teemoja, vaan aihetta ja juonta. Hän luottaa siihen, että elokuvaa tehtäessä kokonaisuuden palaset loksahtavat paikoilleen. Perhesuhteet kiehtovat Batalia, ja syyllisyys on teema, joka nousee Äiti-elokuvassa vahvasti esiin.

Et voi valita perhesuhteita, on vain elettävä niiden kanssa. Se on tosi kiehtovaa, miten pahimmat riidat ovat perheen kesken, milloin mistäkin. Mikä on monimutkaisempaa kuin äitisuhde? Ehkä se on se biologisuus, kun olet tullut toisen sisältä.

Äiti koskettelee nimensäkin mukaisesti äidin ja lapsen suhdetta. Elokuvan äitiä näyttelee Jaana Saarinen, jolla on vahva teatteritausta muun muassa Turun Kaupunginteatterin näyttelijänä. Batal kertoo näyttelijöiden ohjaamisen sujuvan häneltä luontevasti ja hän kokee sen olevan oma juttunsa. Näyttelijän aiempi tausta tai ikä ei vaikuta siihen, uskaltaako tai kehtaako Batal ohjeistaa tätä kohti haluamaansa suuntaa.

Jaana Saarisen kohdalla Batalia kiinnosti erityisesti se, että Saarinen ei ole tehnyt aiemmin Äiti -elokuvassa nähtävän kaltaista roolia. Saarisen roolin hiomiseen yhdessä näyttelijän kanssa käytettiin paljon aikaa, ja vielä kuvauksissakin rooli vahvistui ohjaajan vision suuntaan.

Alusta asti idean keksimisen jälkeen näin tämän surkean, surkeana itseään pitävän naisen kävelevän rypsipellon viertä, syyllisenä siitä, mitä hän on antanut tapahtua, pahasta olosta, jonka hän on aiheuttanut muille. Hän on saattanut lapsensa ja samalla kaksi sukua sekä kaikki muut ympärillä tällaiseen tilanteeseen, voimatta kertoa kenellekään mistä on kyse, koska on tehnyt sen valinnan, että haluaa suojella lastaan.

Elokuvien tekeminen opettaa elokuvantekijäksi

Kysyessäni Samppa Batalilta miten hän on elokuva-alalle päätynyt, lainaa Batal mummonsa sanoja pressikiertueen aattona: ”Muista, että tämä on sinun elämäsi, ja olet unelmoinut tästä pikkupojasta asti.”

Batal kertoo elokuvien olleen aina hänelle tärkeitä. Lapsena hän katsoi Muumeja ja mietti filosofisia kysymyksiä, kuten ymmärtävätkö ja tiedostavatko Muumit, että me katselemme heitä? Batal kertoo pienestä asti kehittäneensä esimerkiksi Star Wars -elokuviin omia juoniaan. Mikä on ollut alkusysäys kaikelle tälle, jää hämärän peittoon.

Jossain vaiheessa nuoruutta hiffasin, että minun täytyy oikeasti tehdä tämä, muuten adoptoin jonkun elämän, joka ei ole minun.

Elokuvanteon tärkeää teknistä puolta Batal on opiskellut itsenäisesti. Kamerat ja editointiohjelmat tulivat tutuksi teini-iässä, kun Batal teki lyhytelokuvia, sketsejä ja jopa matki muita elokuvia ja niiden kohtauksia kuten Michel Gondryn hauskassa Be Kind Rewind -elokuvassa (2008) ikään.

Olen myöhemmin oivaltanut, että sillä lailla olen varmaan hiffannut elokuvantajun. Sen, että ymmärrän mikä näissä kohtauksissa toimii.

Batal kertoo hakeneensa elokuvakouluihin, mutta esimerkiksi Aalto-yliopistoon hakiessa hän totesi yhdessä haastattelijan kanssa, että opinahjo ei olisi Batalille oikea vaihtoehto. Näihin aikoihin Batalin esikoisohjaus Äpärä (2016) oli jo valmis. Batal hieman harmittelee sitä seikkaa, että koulut eivät ole koskaan oikein olleet hänen juttunsa. Se ei ole Batalin mukaan opettajien vika.

Olin aina kaikesta kiinnostunut lapsi. Olen kokenut myös syrjintää ja pilkkaa muiden taholta, mutta se on kääntänyt positiiviseksi asiaksi, sillä olen joutunut haastamaan enemmän itseäni.

Batal on määrätietoisesti pyrkinyt sinne minne haluaa, eli elokuvantekijäksi. Media-assistenttilinjalla ammattikoulussa Batal innostui käsikirjoittamisesta, vaikka muuten koulusta tulikin lintsattua ahkerasti. Käsikirjoittamista Batal sanoo tekevänsä päivittäin.

Äidin käsikirjoitus syntyi yhdessä Krista Hannulan kanssa sekatekniikalla välillä yhdessä, välillä erikseen kirjoittaen. Erityistä oli, että välillä parivaljakko näytteli toinen toisilleen kohtauksia ja vuorosanoja. Tässä auttoi molempien näyttelijätausta. Lopputuloksena syntyi vahvoihin hahmoihin nojaava elokuva.

Dome Karukoski on Suomen kaikkien aikojen kiitetyimpiä ohjaajia niin kotimaassa kuin maailmalla. Leijonasydän (2013) toi Karukoskelle paikan Varietyn top 10-listalla uusista ohjaajista, joita on syytä seurata ja Tom of Finland (2017) palkittiin arvostetulla elokuvakriitikoiden FIPRESCI-palkinnolla.

Karukosken ensimmäinen kansainvälinen elokuvatuotanto olikin vain ajan kysymys. Kuvaan astui tuotantoyhtiö Fox Searchlight, jonka tuotantoihin lukeutuu useita vuosien varrella Oscar-gaalassa menestyneitä elokuvia, kuten Little Miss Sunshine, Slummien miljonääri, The Grand Budapest Hotel, Birdman, Three Billboards Outside Ebbing, Missouri ja The Favourite.

Fox Searchlight tarjosi Karukoskelle elokuvaa, josta ohjaaja aikoi ensin kieltäytyä. Karukoski oli melko varma, että sivuuttaa projektin, mutta tapasi kuitenkin tuottajat. Käsikirjoitus oli ollut hyvä, mutta siinä oli paljon ongelmia. Hän latasi kaikki epäkohdat vasten tuottajien kasvoja. Fox Searchlight ei kuitenkaan reagoinut kuten Karukoski ajatteli, päinvastoin. He olivat haltioissaan ohjaajan näkemyksistä ja korjausehdotuksista – ja halusivat lähteä Karukosken kanssa seikkailulle.

Kyllä se ensimmäinen käsikirjoitusversio, jonka luin, oli ytimessä se sama tarina. Mikä siinä minua kosketti valtavasti, oli tarina ystävyydestä ja rakkaudesta. Se oli tarina myös ulkopuolisuuden tunteesta, mutta se tunne ei ehkä ollut niin vahvana vielä siinä ensimmäisessä versiossa. Se katsoi kaikessa sitä hahmoa vielä vähän etäältä.

”Sillä hahmolla” Karukoski tietenkin viittaa englantilaiseen kirjailija J.R.R. Tolkieniin (1892–1973). Karukosken Tolkien on kertomus nuoren orvon John Ronald Reuelin tiestä Oxfordiin, ensimmäisen maailmansodan sotasankariksi ja lopulta englanninkielen professoriksi.

Tolkien käy läpi kirjailijan nuoruutta, aikaa ennen kirjailijuutta, mikä tekee siitä hieman perinteisestä elämäkertaelokuvasta poikkeavamman. Ja vaikka elokuva kertoo Tolkienista itsestään, se kertoo yhtä lailla myös hänen ystävistään, joihin hän tutustui King Edwardsin poikakoulussa. Juuri Tolkienin nuoruudesta ja kaveriporukasta Karukoski löysi yhtymäpintaa myös itseensä, mikä toi projektiin henkilökohtaisuutta.

Itsellä on ollut samanlainen kokemus, sellainen tietty isättömyyden vaihe, joka luo sitä ulkopuolisuuden tunnetta. Ja sitten olin ollut samaan aikaan koulukiusattu ja yksinäinen, yksinäinen vähän samalla lailla kun Tolkien oli orpoutunut. Silloin korostui, kuinka tärkeäksi ne ystävyydet muodostuivat. Kuinka tärkeitä kaikki omat klubit tai omat jengit olivat. Yritin maanisestikin pitää kiinni niistä, ne olivat hirveän tärkeitä minulle. Nuo tunnistin siitä käsikirjoituksesta, ja se on se koskettava ydin siinä elokuvassa.

Vaikka ydin toimi, käsikirjoituksessa oli paljon hiottavaa. Sotakohtauksista puuttui henkilökohtaisuus ja fantasiaelementit uupuivat täysin. Karukoski halusi tuoda fantasiaa ja mielikuvitusta mukaan perinteiseen elämäkertaelokuvaan, koska Tolkienilla jos kenellä sitä riitti.

Ne olivat historiallista sotakokemusta, eikä mielikuvituksen rakentaminenkaan ollut lähtenyt mielestäni Tolkienista itsestään tarpeeksi. Se oli hyvin kirjoitettu, koskettava käsikirjoitus, mutta ei ole vielä se Tolkien. Siihen täytyi löytää vielä se Tolkienin näkökulma ja mielikuvituksen synty. Kyllä se käsikirjoitus aika uusiksi meni, mutta tavallaan se ystävyyden kaari oli aika samanlainen alunperinkin.

Karukoski myöntää aina olleensa kirjallisuuden suuri ystävä, vaikka teinivuodet rokottivatkin harrastusta ankarasti. Lukiossa hänellä oli kunnianhimoisia haasteita lukemiseen liittyen.

Lukiossa sitä haastoi itsensä lukemaan kaikkea, esimerkiksi Moby Dickin koska se oli tavallaan haaste itselle, ”mä pystyn lukemaan Moby Dickin”. Sitten tuli nuoruus, tytöt, elokuvat, koulutus ja urheilu, niin lukeminen jäi vähemmälle. Nyt olen palannut kirjojen lukemiseen.

Charles Dickensiä olen yrittänyt nyt taas vanhemmalla iällä. Joskus nuorempana luin, mutta enhän minä ymmärtänyt sitä. Tuolla Briteissä se on niin läsnä. Minulla menee nyt Great Expectations (suom. Loistava tulevaisuus), jota luin viimeksi teininä.

Tolkienia varten Karukoski luonnollisesti myös luki uudelleen kirjailijan teokset, vaikka suuri osa olikin tullut tutuksi jo lapsena. Taru sormusten herrasta on ollut ohjaajalle tärkeä siitä lähtien, kun hän luki kirjat 12–13-vuotiaana, ensin suomeksi ja myöhemmällä iällä englanniksi.

Siitä se oikeastaan lähti, vaikka en ole koskaan pukeutunut haltiaksi tai harrastanut cosplayta, niin lauta- ja tietokoneroolipelit ovat tulleet tutuksi Tolkienin inspiroimana. Sormusten herrojen jälkeen luin Hobitin ja vähän myöhemmin, ehkä parikymppisenä, Silmarillionin. Ne ovat hienoa kirjallisuutta, kuten myös esimerkiksi The Children of Húrin ja Leaf by Niggle. Nyt kun aikuisena olen lukenut niitä englanninkielisiä uusiksi, niin niissä on kyllä tosi kaunista kieltä, varsinkin niissä mytologioissa. Sitä ei osannut ehkä arvostaa lapsena.

Kyllähän Tolkien sai hyviä arvioita Hobitin aikoihin, mutta kyllä hän joutui kamppailemaan uskottavuutensa kanssa silloin. Nyt ymmärretään kuinka hienoa kieltä siinä on – no, ei se nyt ehkä Dickensiä ole, joka on ihan omassa luokassaan pitkissä runollisissa lauseissaan.

Yhteinen matka

Karukosken filmografia on siitä hämmästyttävä, että laatu on pysynyt hyvänä vuodesta toiseen. Varsinaisesti ”heikkoa elokuvaa” ei filmografiasta löydy. Karukoski kertoo, että kaikkien elokuvien taustalla on jonkinlainen vimmainen syy tehdä kyseinen teos. Elokuvan täytyy tuntua tärkeältä ja ohjaajan mukaan intohimo näkyy elokuvan jokaisissa pienimmissäkin valinnoissa.

Itseään on vaikea arvioida, mutta ehkä ajatus on se, että ei ole tehnyt yhtään elokuvaa sillä ajatuksella, että ”tehdään tämä nyt alta pois”, ja silloin on joku intohimoinen suhtautuminen siihen aiheeseen. Vaikka Napapiirin sankareissa oli myös se aihe, niin kyllä me halusimme tehdä sen nuorille miehille. Mutta halusin myös tehdä sellaisen elokuvan siinä vaiheessa uraa. Sitä tehtiin monta, monta vuotta ja se kasvoi sellaiseksi rakkauden lapseksi.

Paljon kiitosta Karukoski antaa omalle äidilleen, jonka opit ja asenteet heijastuvat myös elokuvantekoon. Karukoski pyrkii tekemään työnsä positiivisen kautta, vaikka hän on nähnyt useiden työskentelevän alalla toisin.

Monesti kuvauksissa ja tuotannoissa näkee vierestä, kuinka ihmiset helposti työskentelevät tietyn negatiivisuuden ja pelon kautta. Väsymys, työmäärä ja hirveä paine helposti tekee sen ja se alkaa vaikuttaa koko tuotantoon. Itse olen saanut hirveän paljon ja oppinut sitä positiivista energiaa äidiltä ja sillä positiivisella energialla on ehkä pystynyt menemään niiden heikkojen vaiheiden yli, jos puhutaan siitä työn tekemisen prosessista. Kehittynyt työmetodi kantaa eteenpäin.

Negatiivinen lähtökohta tekemiseen ei Karukosken mukaan ole kuitenkaan yleismaailmallinen ilmiö. Taidealalla on hänen mukaansa paljon ihmisiä, joilla on henkilökohtaisia traumoja tai huonoja kokemuksia elämässään. Parhaimmillaan traumat voivat olla voimavara ja vahvuus, mutta joskus se voi olla rasite.

Vahvuus voi olla heikkous ja toisin päin. Se voi olla heikkous niissä tilanteissa, kun tarvitaan vaan tiettyä raudanlujaa ammattilaisuutta tai työntekoa. Tavallaan se taiteilijuus tai henkilö itse ei välttämättä pääse esiin, jos ei ole kykyä selvitä niistä vaikeimmista tilanteista, jotka usein perustuvat tiettyyn herkkyyteen, sensitiivisyyteen tai empaattisuuteen.

Isättömyyden tunne ja koulukiusaaminen on kasvattanut Karukosken empatiakykyä, jonka hän on kääntänyt vahvuudeksi omassa työssään. Toisaalta ohjaaja myöntää kyenneensä hoitamaan haavojaan tavalla, että ne ovat arpeutuneet riittävästi. Ja toisaalta mikäli kokemukset olisivat jättäneet hänet liian arpiseksi, työnteko ei välttämättä onnistuisi vaaditulla tavalla.

Ennen Tyttö sinä olet tähteä pystyin hoivaamaan niitä riittämättömyydentunteita, vaikka kyllä sitä riittämättömyydentunnetta varmaan vieläkin on, mitä siitä koulukiusaamisesta jäi. Olen pystynyt kuitenkin hoivaamaan niin, että se on arpeutunut tarpeeksi ja että haava voi hyvin. Iho on uudistunut ja kasvattanut uuden kerroksen, jos puhutaan näin allegorioin. Kun tapasin isäni 14-vuotiaana niin meistä tuli hirveän läheisiä, mutta muistan sen isättömyyden tunteen, minkä se loi minussa. Sain tavallaan sen kokemuksen ja siitä tuli voimavara mitä voi hyödyntää.

Jos puhutaan Tolkienista, niin ne ovat niin älyttömän pitkiä ne päivät ja amerikkalaisessa systeemissä yleensäkin. Jos olet vaikka amerikkalaisessa pankissa töissä niin nukut kahta, kolmea tuntia. Se amerikkalainen systeemi ja se kilpailu pakottaa tekemään niin älyttömästi. Sellaisessa systeemissä pitää olla tietyllä tavalla perusterve, ei voi olla liian arpinen tai siinä voi käydä helposti vaikka niin, että alkaa käyttää huumeita.

Yhteistyö Fox Searchlightin kanssa toimi loistavasti, ja osasyyksi Karukoski arvelee resurssien valtavan määrän. Tarpeen vaatiessa Karukoski olisi saanut leikata elokuvaa vielä lisää. Leikkauspöydällä sai kokeilla niin kauan kuin Karukoski halusi. Mutta mistä tietää, että elokuva on valmis? Kuinka valmiin tai täydellisen elokuvan tunnistaa?

Itse se pitää tietää. Aika harva elokuvahan on täydellinen muutenkaan, että ei kai sitä voi ajatella sillä lailla. Toivon, että voisin joskus elämässäni tehdä täydellisen elokuvan, sellaisen elokuvan jossa en haluaisi tehdä mitään kohtaa uusiksi. Ajatus on, että pyritään mahdollisimman hyvään ja pyritään niin täydelliseen niissä kohtauksissa, kun meillä on mahdollista tai materia antaa myöden. Siihen pitää luottaa, se pitää nähdä ja siinä vieressä pitää olla kannustajia.

Searchlight teki kaiken niin helpoksi. Se luo turvan kommentointiin ja siihen koko systeemiin mitä rakennetaan siinä. Että ”ei ole hätää”. Voidaan vaatia ja kokeilla niin kauan kuin ohjaaja jaksaa. Jossain vaiheessa voin sanoa, että nyt tämä on valmis. Ja sitten he soittavat ja antavat viimeiset kommentit. ”Teet ne päätökset mitkä teet, tämä on ohjaajan elokuva ja me kunnioitetaan sinun ratkaisuja. Kiitos tästä yhteisestä matkasta.”

Karukoski tekisi mielellään Fox Searchlightin kanssa töitä myös jatkossa ja yhtiöllä onkin optio kahteen Karukosken seuraavaan elokuvaan. Yhteistyö sujuu kuitenkin aina ohjaajan ehdoilla. Kukaan ei käske valitsemaan mitään, vaan Karukoski vie ideansa heille.

Sen pitää lähteä minusta itsestäni ja että löydetään joku projekti yhdessä. Kyllä saan lähteä tekemään elokuvan jonnekin muualle, jos emme löydä. Voin tehdä elokuvan vaikka Suomessa, mikä sekin on mahdollista. kun kuitenkin asun täällä ja minulla on tuotantoyhtiö täällä. Olisi ihan mahdollista tehdä välissä suomalainen produktio ja olla kotona, kuitenkin aika paljon matkusteltu viime vuosina.

Taiteen voima

Seuraavasta produktiosta Karukoski ei sanojensa mukaan tiedä itsekään. Hän kertoo keskustelleensa muutamista ideoista Searchlightin kanssa, muttei ole itse vielä päättänyt, mitä haluaisi tehdä. Karukoski myöntää olevansa Tolkienin jälkeen aika uupunut, ja että seuraavaan elokuvaan saattaa mennä parikin vuotta.

Ajatukset täytyy ensin selkeyttää. Vielä en ole päättänyt sitä, eikä mitään ole myöskään kehitelty tässä sivussa. Useinhan leikkausvaiheessa jo kehittelee seuraavaa, jolloin se on ikään kuin valmiina tuotantoon jo melko pian. Olisin ihmeissäni, jos kuvaisin ensikään vuonna mitään. Yleensä olen kuvauksissa noin kahden vuoden päästä siitä, kun olen alkanut kehitellä jotakin.

Oman terveydenkin kannalta voisi olla viisasta kuvata Helsingissä yksi elokuva. Suomessa on hyvä tehdä kunhan vain löytää käsikirjoituksen, joka on hyvä näihin resursseihin. Leijonasydän on hyvä esimerkki siitä: minulla ei koskaan ollut sellaista tunnetta, että meillä olisi liian vähän rahaa. Ja se näkyy ehkä myös sen elokuvan kansainvälisessä menestyksessäkin.

Tolkien tulee pyörittämään Karukoskea ympäri maailmaa. Siitä ja kaikesta kansainvälisestä humusta huolimatta hänellä ei ole aikomuksia muuttaa Suomesta pois, vaikka Los Angelesissa olisi ehkä uraa ajatellen järkevämpi asua.

Kyllä minä täällä asustelen ja koen itseni todella suomalaiseksi. Fiksuahan nyt olisi asua jossain Losissa, jossa olisin työnantajan lähellä, lähtisi varmasti nuo hankkeetkin nopeammin eteenpäin. Olisi helppo käydä tapaamassa, nythän se menee aina niin, että silloin kun olen Losissa, niin tavataan. Se hidastaa hirveästi, eikä Skypen kautta saa samanlaista kontaktia ihmisiin. Eikä välttämättä se intohimo tai hankkeen hyvyys välity myöskään.

Karukoski tuo mukanaan Suomeen omista kokemuksistaan Tolkienin parissa vaatimustasoa. Elokuvan alkuperäinen ensi-ilta oli suunniteltu syksyksi 2018, mutta kun huomattiin, ettei elokuva valmistu aikataulussa, se ei ollut ongelma Fox Searchlightille. Tolkienia haluttiin leikata lisää ja elokuvaa myöhäistettiin vuoteen 2019.

Teoksen ehdoilla. Ensi-iltapäivämäärä ei määritä elokuvan laatua. Suomessa käy aika useinkin niin, että kun ensi-iltapäivä lukee kalenterissa, se leffa tehdään ensi-iltapäivämäärään sen sijaan, että tehdään ensin leffa ja sitten mietitään sitä ensi-iltapäivää. Se on vaikeaa, mutta mahdollista. Rakennetaan ne tuotannot eri tavalla. Olen osakkaana Helsinki-filmissä ja yritämme aina tehdä laadukkaita elokuvia ja rohkeita ratkaisuja niiden suhteen.

Mukana Karukoski tuo myös uskoa omaan tekemiseen ja suomalaiseen ammattitaitoon.

Jos ajatellaan, että meitä tuli monta suomalaista siihen systeemiin ikään kuin mukamas maailman parhaitten kanssa tekemään ja nämä suomalaiset olivat mahtavia! Uskoa siihen, että me osataan kyllä. Ei aina pidä katsoa ylöspäin, että tuolla ne osaa. Itseluottamus ja usko on hirveän tärkeää. Osataan kyllä, pitää vaan tehdä parempia juttuja.

Tolkien saa maailmanensi-iltansa samana päivänä Suomessa ja Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa viikkoa myöhemmin ja suuressa osassa Eurooppaa vasta kesäkuussa. Ruotsi joutuu odottamaan Tolkienin ensi-iltaa syyskuun loppuun. Karukoski sanoo, että elokuvassa on monia teemoja ja katsojilla on oikeus poimia elokuvasta mitä itse haluavat.

Tolkienia ei olla lähdetty tekemään mikään väittämä edellä. Varsinkin kun on kyse tällaisesta elämäkertaelokuvasta, siinä on äärimmäisen monta teemaa. Yksi on tietenkin tämä taiteen teema. Se inspiraatio ja mahdollisuus inspiroida katsojaa, että taide voi muuttaa maailmaa. Nuoret miehet ovat uskoneet siihen taiteen voimaan, itselle se on ollut tärkeää.

Tolkienilla Karukoski haluaa välittää elämäniloa ja leikkisyyttä. Elämä ei saa valua ohi, vaan olisi opittava myös pysähtymään ja nauttimaan rajallisesta ajasta maapallolla.

Rakkaus pieniin asioihin, elämän kauneuteen mikä heillä on ollut. Kun luin Tolkienin kirjeitä, oli upeaa huomata, miten pienistä asioista hän pystyi nauttimaan. Tolkien näki jonkun lehden tippuvan ja hän pystyi nauttimaan siitä, kun se oli niin kaunis hetki. Ja sitten hän kirjoitti siitä kirjan! Se on minusta todella upeaa. Ja se leikkisyys, mikä noissa hahmoissa on, tietyllä tapaa elämän naiivius. Helposti unohtaa, kuinka helposti vaivutaan sellaiseen unenomaiseen realismiin, jossa omassa elämässämme olemme. Realismin uneen. Elämä menee niin helposti ohi, ja kaikki elokuvan hahmot pyrkivät siihen ettei menisi. He pyrkivät nauttimaan elämästä. Ehkä sen haluaisin välittää.

Dokumentaristi ja luontokuvaaja Petteri Saario käsikirjoitti ja ohjasi koko perheen luontodokumentin, Vedenneidon, madaltaakseen lasten ja nuorten kynnystä lähteä luontoon.

Toivon, että elokuva kannustaa ulos luontoon. Luonto on Suomessa suuri voimavara ja sitä käytetään siihen nähden aivan liian vähän. Kaupungissakin luonto on lähellä. Luonnosta puhutaan paljon, mutta sen tärkeyttä ei aina tiedosteta. Olemme vähemmän luonnossa kuin koskaan aikaisemmin, Saario sanoo.

Vedenneito kertoo 13-vuotiaan Emikan ja hänen serkkunsa Antin riemukkaista hetkistä Saimaalla huikaisevan järviluonnon keskellä, neljänä vuodenaikana. He menevät koskemattomaan metsään, uivat, kalastavat ja keräävät mustikoita. Talvella he yöpyvät järven jäällä, revontulten alla. Keväällä he kohtaavat maailman harvinaisimman hylkeen, saimaannorpan.

Elokuvassa Saimaa ja sen eläimet koetaan Emikan katseen kautta. Miltä luonto tuntuu, näyttää ja kuulostaa nuoren tytön näkökulmasta? Voiko luonnossa seikkaileminen olla vastapainoa teini-iän mukana tuleville odotuksille? Millainen on se hetki, kun Emika ja Antti viimein kohtaavat saimaannorpan?

Kun Emika ja Antti tekevät luonnossa kaikkea jännittävää, haluan luoda katsojalle tunteen, että myös hän voi mennä luontoon ja hakea sieltä elämyksiä.

Lapsille ja nuorille tehdään vähän teatterilevitykseen tulevia dokumenttielokuvia, varsinkin sellaisia, jotka kertovat luonnosta ja sen merkityksestä. Siitä, kuinka elämyksellinen luonto on. Niille on hyvin suuri tarve, ja se tarve lisääntyy koko ajan. Vedenneidon kiehtovuus on kertoa luonnosta 13-vuotiaan kokemana.

Vedenneidon taustalla on muutamia vuosia sitten Ylen, Avekin ja elokuvasäätiön käynnistämä Kids@docks-hanke, joka kehitteli uusia sisältöjä lasten- ja nuortenelokuviin.

Tein silloin verkkoon luontodokumentin, jossa Emika oli ja aloimme kehitellä siitä elokuvaa.

Vedenneidon keskushenkilönä nähtävä Emika on Petteri Saarion veljentytär, jolle Saimaa on tuttu ympäristö.

Emika on aina ollut paljon mukanani. Olemme paljon Saimaalla ja se on tullut hänelle hyvin luontevaksi ja tutuksi ympäristöksi.

Luontoelokuvan ainekset

Petteri Saarion mukaan hyvä luontoelokuva rakentuu aivan samoista aineksista kuin mikä tahansa hyvä elokuva. Tarvitaan kiinnostava tarina, aiheen tunteminen, vaikuttava (luonnon) kuvaaminen ja ainutlaatuisten elämysten välittäminen katsojille.

Häntä on aina kiehtonut ihmisen ja luonnon välinen suhde. Se, että olemme osa luontoa. Saario on tutkinut sitä elokuvissaan ja muissa töissään. Niissä ihminen on olennainen osa luontoa, metsien ja järvien kokija, ei pelkästään ulkopuolinen katsoja.

Luonnon ja eläinten kuvaamisessa tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Luonnolla on oma logiikkansa.

Kun Petteri Saario (s.1961) oli lapsi, lapset eivät olleet juuri koskaan sisällä. Heitä ei millään tahtonut saada sisään, ei Saariotakaan.

Luonnossa olen aina tuntenut olevani kotona, sisällä olen kuin kylässä. Luonto on kulkenut mukanani. Katselin esimerkiksi Costeaun Merten salaisuudet -sarjaa. Kirjoitin päiväkirjoihini luonnosta, liimasin ja piirsin niihin luonto-aiheisia kuvia.

Luonnosta tuli hänen ammattinsa.

Olen ollut tv:ssä toimittajana. Keskityin luonto- ja ympäristöaiheisiin. Tein satoja uutisia ja raportteja. 1990-luvun alussa halusin alkaa tehdä niistä muutakin: syvällisempää, mennä enemmän tunne edellä. Nyt olen ollut sillä tiellä jo pitkään, hyvä niin.

Luonto ei ole koskaan tylsä

”Luonto on täynnä ihmeellisiä asioita, eikä siellä ole koskaan tylsää”, Emika sanoo Vedenneito-elokuvassa.

Tuottaja kutsuu Vedenneitoa rakkausprojektiksi. Sitä se on ollut. Emikan ja Antin kanssa oli helppoa työskennellä. Se oli kaikille luonnon kokemista, yhdessä. Monenlaisia kuvauspäiviä oli, kuten tähän työhön kuuluukin. Oli paljon myös hyvää tuuria: upea sää, pakkaset ja revontulet. Jäi hyvä fiilis.

Kun kuvasimme Saimaan saaressa olevalla mökillä, sinne sattui harvinainen kalliosinisiipi-perhonen. Saimme elokuvaan hienon kohtauksen, kun perhonen tulee Emikan sormelle.

Emika on kahden kulttuurin kasvatti, hieman erilainen kuin muut, mutta hän on kääntänyt sen vahvaksi voimavarakseen.

Hän on kärsivällinen ja rauhallinen. Sitä olen aina arvostanut ja ihaillut.

Luontoon ei uskalleta päästää

Petteri Saario on opastanut lapsiryhmiä luontoretkillä ja hän seuraa alan tutkimusta.

Tutkimukset osoittavat yhä vahvemmin sen, kuinka tärkeä luonto on erityisesti lapsille ja nuorille. Luonnossa liikkuminen kehittää tasapainoa, koordinaatiokykyä ja fyysistä kuntoa. Ulkoilmassa oleminen parantaa vastustuskykyä. Luonnossa nuoret voivat vapautua ulkonäköpaineista. Siellä tytöt ja pojat voivat leikkiä yhdessä, eivätkä sukupuoliroolit ole yhtä selvärajaiset kuin muualla. Luonnossa taitojaan voi kehittää loputtomiin.

Kun ennen lapsia ja nuoria ei meinannut saada sisälle, nyt tilanne on päinvastainen.

Muut mielenkiinnon kohteet ovat syrjäyttäneet ulkona olon. Elintavat ovat kaupungistuneet. Seuraukset näkyvät jo nyt: aistit ovat jatkuvan ärsyketulvan ja sisälläolon takia heikentyneet. Esimerkiksi hämäränäkö on heikentynyt.

Lapsia ei enää uskalleta päästää luontoon. Saariolta kysytään onko luonnossa vaarallista, uskallanko ja voinko päästää lapseni sinne.

Luontoa pelätään. Halutaan pitää lapset sisällä ja lähellä. Tutkijat puhuvatkin nyt ”turvaistuinvanhemmuudesta”, joka on sitä kun lapset viedään autolla paikasta toiseen.

Saimaan tilanne

Petteri Saario on seurannut pitkään Saimaan tilannetta.

Tällä hetkellä Saimaan tilanne on hyvä. Pääsääntöisesti veden laatu on hyvä. Ennen huonokuntoisena olleet alueet voivat paljon paremmin, koska teollisuuslaitokset puhdistavat jätevesiään.

Saimaan merkittävimpiä kuormittajia ovat taajama- ja haja-asutus, teollisuuslaitokset, maa- ja metsätalous sekä turvetuotanto. Uusi uhka on Heinävedelle suunniteltava kaivos. Seudulla on syntynyt kansanliike kaivoshankkeen estämiseksi.

Toivottavasti kaivosta ei tule, Saario sanoo.

Hänen mukaansa Saimaa on pääosin hyvässä kunnossa. Siellä on paljon luonnontilassa olevia alueita.

Tärkeintä on seurata asioiden kehitystä, pitää Saimaasta huolta, onhan se maailmanlaajuisestikin todella ainutlaatuinen. Maailman suurimpia järviä. Siellä on 14 000 saarta. Kun aikanaan mietittiin Saimaalle nimeä, yksi vaihtoehto oli Satajärvi, sillä se on kuin labyrintti. Ilmasta näkee hyvin sen monimuotoisuuden ja kauneuden. Ulkomaalaiset ovat Saimaan nähdessään että ”Wau! Onko tällaisia paikkoja vielä olemassa!”

On hienoa, että Saimaalla on luonnontilaisia ja suojeltuja alueita. Olen sitä mieltä, että rantarakentamista pitäisi vielä rajoittaa.

Saimaannorppia on tällä hetkellä noin 400.

Niiden määrä on hieman lisääntynyt. Se on määrätietoisen suojelutyön ansiota.

Saimaannorppa on erittäin uhanalainen ja tarvitsee suojelua edelleen. Sen suurin uhka on menehtyminen kalanpyydyksiin. Sitä uhkaavat myös lisääntyvä loma-asutus sekä Saimaan säännöstelystä aiheutuvat veden korkeuden muutokset.

Tulevaisuudessa saimaannorpan suurin huoli on ilmastonmuutos. Jos lumi- ja jääolot heikkenevät, sen pesintä hankaloituu. Lumi ja jää ovat elintärkeitä poikasten, kuuttien, selviytymiselle, sillä norppa synnyttää poikasensa lumesta rakentamaansa luonnonmukaiseen pesään. Jos ilmasto lämpenee, niiden on turvauduttava ihmisten tekemiin keinopesiin, joita on kehitteillä. Jos saimaannorppa häviää Saimaalta, se häviää koko maailmasta.

Suomen luonnonsuojeluliitto ja Maailman luonnonsäätiö WWF tekevät paljon työtä Saimaan luonnon hyväksi. Myös Luonto-Liitolla on monenlaista toimintaa, sen tavoitteena on esimerkiksi järviluonnon suojelu. Mahdollisuuksia vaikuttaa Suomen luonnon tilaan siis on, jokapäiväisessä arjessammekin.

Kansainvälisessä vertailussa Suomen luonnon tila on hyvä. Ilma on puhdasta ja suurin osa järvistä on hyvässä kunnossa. Mutta haasteita on paljon: Itämeri ei voi hyvin, rannikkovedet ovat rehevöityneet, kohtelemme huonosti metsiä, eläinlajeista joka yhdeksäs on uhanalainen… On paljon tehtävää.

Vedenneidolle jatkoa?

Petteri Saario työstää parhaillaan Ylelle Ahdin valtakunta -sarjaa, joka on leikkausvaiheessa. Loppusuoralla on myös metsäaiheinen dokumenttielokuva.

Vedenneito-elokuvan palaute on ollut hyvää. Luulen, että sille tulee jatkoa. On ollut suuri etuoikeus tehdä dokumenttielokuva ensisijaisesti lapsille ja nuorille, koko perheelle.

Uransa aikana kymmeniä elokuvia ja sarjoja ohjanneen, kansainvälisesti arvostetun dokumentaristin dokumentteihin kuuluvat muun muassa kansainvälisillä festivaaleilla laajasti kiertäneet ja palkitut Sergei Verenseisauttaja (2009) ja Aktivisti (2017) sekä huippusuositut tv-sarjat Järviemme helmet (2015) ja Erämaan lumo (2018).

Joonas Berghällin juuret ovat pohjoisessa, tarkemmin Kemissä, jonka teatterissa hän kävi nuorena paljon. Ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Berghäll kertoo, ettei pienempänä käynyt elokuvissa juuri lainkaan. Lumikuningatar (1986) oli ensimmäinen elokuva, jonka hän näki sukuloidessaan Helsingissä. Kiinnostus liikkuvaa kuvaa kohtaan alkoi murrosiän kynnyksellä, ja Berghäll muistaa vieläkin tilanteen, kun ohjaajan vaistot heräsivät kotona telkkaria katsellessa.

Se oli yksi televisio-ohjelma. Muistan kuinka huudan olohuoneessa täysillä, että miksi ohjaaja kuvaa sitä voittajaa, kun yleisössä sen äidin ja isän reaktio on paljon vahvempi. Koin, että se draama on tuolla eikä siinä, joka pitää isointa ääntä itsestään.

Berghäll tunnetaan dokumenteistaan, mutta hän itse näkee itsensä ensisijaisesti elokuvantekijänä. Juuri nyt deadline painaa päälle, sillä kesän aikana pitäisi valmistua hänen ensimmäisen pitkän fiktionsa ensimmäinen käsikirjoitusversio.

Minulla on joku ongelma itseni kanssa, koen etten osaa tehdä elokuvia yhtään. Olin pitchaamassa Baby Janea kansainvälisille rahoittajille, ja sitten Ruotsin suurimman studion pomo ja saksalainen iso levittäjä keskeyttivät puheeni ja sanoivat, että mikset Joonas ohjaa itse pitkää fiktiota, nämä dokkarit, joita teet, ovat enemmänkin elokuvia. Olisi unelma joskus tehdä pitkä fiktio.

Miesten ääni

Miesten vuoro antoi miehille puheenvuoron ja tavoitti suuren yleisön tavalla, johon harva kotimainen dokumentti on pystynyt. Miesten kielen kannat kirvoitti saunan pehmeä ja hyvää tekevä löyly. Miehiä ja poikia on Berghällin uusin elokuva, sisarteos Miesten vuorolle. Sen keskiössä on suomalainen mies ja elämän vaietut kipupisteet.

Vaikka Miehiä ja poikia jatkaa samojen teemojen käsittelyä kuin Miesten vuoro, Berghäll ei ajatellut Miesten vuoroa uutta elokuvaa tehdessään. Miesten vuorosta on vierähtänyt jo yhdeksän vuotta, mutta Berghäll kertoo pari vuotta sitten havahtuneensa siihen, että miesten asiat eivät ole vieläkään liikahtaneet eteenpäin yhteiskunnassa. Berghällissä syttyi palo tehdä uusi elokuva, jossa käsiteltäisiin miesten tarinoiden kautta tasa-arvoa, joka ei aina toteudu miestenkään kohdalla. Tuotantopäätös saatiin vuonna 2017.

Dokumenttielokuvaa katsellessa ei aina tule mieleen, että se rakentuu paljolti hyvin saman kaltaisille elementeille kuin fiktiokin. Koulujen mediakasvatuksella onkin loistava tilaisuus käsitellä dokumentin kautta sitä, miten todellisuutta ja totuudellisuutta rakennetaan. Kyse on mekanismeista, joilla meidät vakuutetaan, että juuri tämä on totta. Dokumentti on koostettu ja leikattu mahdollisimman sujuvaksi, niin että katsoja saa uppoutua tarinaan, joka usein noudattelee draaman kaarta, johon olemme tottuneet. Hyvä tarina vie mennessään. Elokuvana dokumentti herättää katsojissa tunteita, samaistumisen kokemuksia ja parhaimmillaan myös kysymyksiä.

Ohjaaja käsikirjoitti itsensä mukaan

Dokumentti saattaa olla myös hyvin tarkkaan etukäteen käsikirjoitettu. Joonas Berghällillä oli olemassa jo jonkinlainen käsikirjoitus Miehiin ja poikiin, mutta rahoittajat pyysivät häntä kirjoittamaan lisää. Haastateltavien sanomisten ennakointi on paitsi haastavaa, myös sotii Berghällin metodeja vastaan. Rahoituksen saamiseksi oli laitettava itsensä peliin.

Yritin vakuuttaa heidät, että enhän minä voi kirjoittaa, mitä joku turkulainen tai tamperelainen mies puhuu. Kun pakotettiin lisää kirjoittamaan, päätin kirjoittaa omat tarinani sinne, ja osa rahoittajista sanoi, että mitä jos laittaisit itsesi mukaan elokuvaan.

Berghällin mukaan dokumentin käsikirjoittamista on viime vuosina lisätty ja viety eteenpäin, mikä on hänen mukaansa vikatikki. Berghällin näkemys on, että liika käsikirjoittaminen vaikuttaa negatiivisesti aitouteen.

Haluan haastatella ihmistä vain kerran, koska toinen kerta on jo feikkiä.

Haastateltavien löytämisessä apuna olivat niin Facebook kuin eri järjestötkin, joiden kautta saatiin esimerkiksi sairaaloiden sydänosastoille tietoa, että tällainen dokumentti olisi tekeillä. Haastateltavia löytyy Berghällin mukaan myös kaverien kautta tai vaikkapa huoltoasemalta, mutta kuvattavaksi päätyy hyvin suppea otos.

Unohdettujen miesten ja poikien puolesta

Lähtölaukauksena Miehiä ja poikia -elokuvalle toimi Berghälliä askarruttava kysymys siitä, miksi suomalainen mies kuolee keskimärin kuusi vuotta ennen kuin nainen. Berghäll sanoo, että asia ei ole juuri nyt nelikymppiselle miehelle ajankohtainen, mutta…

Entä jos olisi vaikkapa 65-vuotias ja haluaisi nähdä oman kolmevuotiaan lapsenlapsensa lakkiaiset? Kuusi vuotta voikin yhtäkkiä muuttua hyvinkin merkitykselliseksi.

Berghäll kokee, että tietyissä asioissa miesten oikeudet eivät toteudu tasa-arvoisesti vieläkään, yli kymmenen vuotta Miesten vuoron tekemisen jälkeen. Tasa-arvo on ollut Berghällille aina päivänselvä asia, siitä piti hänen äitinsä huolen, mutta Berghällin mukaan tasa-arvon pitää toteutua tasapuolisesti, niin että samat oikeudet ja velvollisuudet koskevat niin miehiä kuin naisia.

Kysyn usein itseltäni, että entäpä jos tämä tai tuo tapahtuisi tytölle tai jollekin ihmisryhmälle Suomessa, niin olisiko siihen puututtu?

Berghäll joutuu usein toteamaan, että suomalaisen miehen oikeuksista ei oikein kukaan tunnu pitävän huolta. Syitä löytyy varmasti monia. Yhdeksi syyksi Berghäll näkee sen, etteivät miehet oikein tunnu pitävän huolta omista oikeuksistaan, eli eivät valita. Miehinen mies kun ei valita, vaan menee mieluummin avantoon eikä tule pois, kuten kävi Studio Julmahuvin lyhytelokuvassa Roudasta rospuuttoon.

Tasa-arvokysymykset ovat milteipä poikkeuksetta hyvin tunnepitoisia ja latautuneita, joten kritiikkiin saa varautua, mikäli uskaltaa puolustaa miesten oikeuksia, olemmehan tottuneet siihen ajatukseen, että vaaka on kallellaan miesten hyväksi. Jos naisen euro onkin keskimäärin vajaa miehen euroon nähden, on miehen elämä taas lyhyempi kuin naisen. Ja köyhän ja kipeän risainen elämä on lyhyempi miltei aina. Elintasosairaudetkaan eivät jakaannu jostain syystä tasapuolisesti.

Edeltävä elokuvani käsitteli naisten oikeuksia ja äitejä (Äidin toive). Tasa-arvo kuuluu kaikille, mutta se on selvästi punainen vaate. Saan kyllä osumia, kun menen puolustamaan suomalaista miestä ja tasa-arvoa. Jos ajattelen sitä, että kaksi vuotta sitten suomalaiset pojat tippuivat Pisa-tutkimuksessa Euroopan pohjamutiin, niin onhan se käsittämätöntä, että tässä maassa valtion taholta ei kukaan ole tehnyt asialle mitään.

Yksinhuoltajaisien kohtalo nousee vahvasti esiin myös Miehiä ja poikia -elokuvassa nähtävässä Kimmon tarinassa. Berghäll sanoi löytäneensä kymmenittäin tarinoita isistä, jotka eron jälkeen eivät saa tavata lapsiaan kuka viikkoihin, kuka kuukausiin, osa jopa vuosiin.

Se kummastuttaa. Samaan aikaan Suomi valitaan jälleen kerran maailman onnellisimmaksi maaksi. Siinä on joku yhtälö, jota en ymmärrä.

Kira Jääskeläisen uusin dokumenttielokuva Pohjankävijäin merkintöjä (2019) sai ensi-iltansa Tampereen elokuvajuhlilla. Elokuvassa Jääskeläinen matkustaa Koillis-Siperian Tšukotkaan matkaseuranaan saman reissun vuonna 1917 tehnyt tutkimusmatkailija, arkeologi ja valokuvaaja Sakari Pälsi.

Pälsi kuvasi Tšukotkassa dokumenttielokuvan, työskenteli turkistenostajana saadakseen rahaa paluumatkaa varten ja kirjoitti ahkerasti muistiinpanoja sekä kirjeitä, jotka esiintyvät myös Jääskeläisen elokuvassa. Venäjän vallankumous venytti Pälsin matkaa Beringinsalmen rannoille lopulta kahteen ja puoleen vuoteen.

Pälsin vanha ja Jääskeläisen uusi materiaali kohtaavat elokuvassa runollisella tavalla välillä jopa päällekkäin asetetuissa kuvissa. Pääosassa ovat kuitenkin paikalliset alkuperäiskansat tšuktšit ja jupikit – erityisesti kolmen naisen, Ainanan, Elizavetan ja Tatjanan elämäntarinat. Kuten Pälsi jo kirjasi muistiinpanoihinsa yli sata vuotta sitten, heidän elämäntapansa ja kielensä on ollut uhattuna jo kauan.

Paluu Tšukotkalle

Jääskeläinen on tuntenut osan elokuvan henkilöistä jo 15 vuoden takaa, jolloin hän teki ensimmäisen matkansa Tšukotkaan Kööpenhaminan yliopiston opiskelijana. Maisemat ja ihmiset jäivät hänen mieleensä, ja Jääskeläistä alkoi kiinnostaa yhä enemmän ihmisten kohtaaminen – miten heidän kauttaan olisi mahdollista kertoa tarinoita.

Muutamaa vuotta myöhemmin Jääskeläinen aloitti kuvaamaan alueella ensimmäistä elokuvaansa Tagikaks – olimme valaanpyytäjiä (2012), joka kertoo kahdesta siperianjupikveljeksestä Koljasta ja Sašasta.

Dokumenttielokuvassa olen pystynyt yhdistämään niin monet asiat, joita olen tehnyt ja joista olen kiinnostunut. Musiikki on elokuvissani hirveän tärkeällä sijalla, opinnot Venäjältä ja tietysti elokuvahistorian ja teorian opinnot ovat auttaneet todella paljon, kertoo Jääskeläinen Tampereella elokuvan ensi-illan jälkeen.

Pälsi ja itkevä tšuktši

Sakari Pälsi on ehkä vähän unohtunut Suomessa, ja osa filmimateriaalista oli välillä ollut kadoksissa useita kymmeniä vuosia, kunnes se löytyi sattumalta helsinkiläiseltä ullakolta 1970-luvun lopulla.

Ennen ensimmäistä matkaansa Tšukotkaan Jääskeläinen sai ystävältään Pälsin Pohjankävijän päiväkirjan mukaan, ja tästä alkoi pitkä yhteinen matka. Tutustuttuaan laajemmin tutkimusmatkailijan elokuviin ja kirjoituksiin, Jääskeläinen innostui.

Päiväkirjaa lukiessani minulle tuli sellainen olo että eihän tämä ole miksikään muuttunut. Minulla oli ollut ihan samanlaisia tuntemuksia kuin Pälsillä matkustaessaan jo 100 vuotta sitten Koillis-Siperiassa.

Filmimateriaalihan on ihan ainutlaatuista, etenkin kun ajattelee, että se on kuvattu jo ennen Robert Flahertyn Nanook of the Northia (1922).

Robert Flahertyn elokuvaa pidetään yhtenä ensimmäisistä koskaan tehdyistä dokumenttielokuvista ja klassisena kuvauksena eskimoiden elämästä.

Elokuvassa keskeisellä sijalla on eräs pieni mursunluinen patsas, ”Itkevä tšuktši”, jossa istumaan kyyristynyt ihmishahmo pitelee käsiä kasvojensa edessä. Patsas oli erityinen, koska Pälsi ei halunnut luovuttaa sitä kokoelmiin, vaan piti patsaan itsellään. Pälsin Arktisia kuvia -kirjassa (1920) on myös luku patsaasta.

Elokuvassa patsaan arvellaan olleen jäähyväislahja. Sille annetaan monia merkityksiä: patsas yhdistetään paitsi alkuperäiskansojen kohtaloon, myös Pälsiin itseensä. Elokuvassa pohditaan myös, itkeekö patsas vai ei, ja liittyisikö se mahdollisesti johonkin rituaaliin, josta ei ole säilynyt tietoa.

Kenellä on oikeus tehdä elokuvaa?

Kuvausryhmä järjesti kuvauspaikoilla myös elokuvanäytöksiä, joissa esitettiin Pälsin elokuvaa Tšukotkasta. Niihin kutsuttiin ihmisiä, jotka olisivat saattaneet tuntea joitain elokuvassa näkyviä henkilöitä. Välissä oli kuitenkin kulunut liikaa aikaa, eikä tällaisia tunnistamisen hetkiä tapahtunut.

Paikalliset olivat muuten hyvin kiinnostuneita Pälsin elokuvasta, ja kiinnittivät huomionsa esimerkiksi vanhoihin vaatteisiin, kuten mursunsuolesta tehtyihin sadetakkeihin, joita ei enää ole valmistettu pitkään aikaan.

Elokuvaa katsoessa ei voi välttyä ajatuksilta, jotka liittävät Pälsin valkoisen miehen taakkaan”. Eräs haastateltavista kritisoi myös löytöretkeilyn käsitettä: ei Koillis-Siperiaa löydetty”, olihan siellä asunut ihmisiä jo tuhansia vuosia ennen länsimaisten miesten saapumista alueelle, korkeintaan voisi sanoa, että alueen olemassaolo tuli länsimaiden tietoisuuteen.

Vaikka Pälsi kirjoitti kirjoissaan esimerkiksi arktisista roduista”, hän oli myös jossain määrin myös edellä aikaansa. Toisin kuin tuohon aikaan oli tapana, Pälsi esimerkiksi kirjoitti kirjoissaan paljon ihmisistä yksilöinä ja kirjasi paikallisten taide-esineiden tekijöiden nimet tarkasti Arktisia kuvia –kirjaansa.

Joskus elokuvaa tehdessä mietin itsekin, onko minulla oikeus tehdä tätä, sillä Tšukotkalla on myös omia dokumentaristeja. Kuvausmatkasta tuli kuitenkin myös kulttuurinvaihtoprojekti, jossa kerroimme paikallisille Pälsistä ja he kertoivat meille omia tarinoitaan. Tämä ulottuvuus ehkä jossain määrin oikeutti elokuvaprojektin myös itselleni.

Suljettujen kylien historiaa

Elokuvassa käsitellään paikallisten alkuperäiskansojen traumaattistakin historiaa, kuten kotikylistään siirrettyjen ihmisten kokemuksia. Siirrot alkoivat jo 1930-luvulla, vaikka suurin osa niistä tapahtui 1950-luvulla. Neuvostojärjestelmä kannusti poronhoitoa harjoittavia tšuktšeja myös asettumaan aloilleen. Tšukotkalla poropaimentolaiset kuitenkin elävät edelleen paimentolaisina, vaikka lapset ovatkin sisäoppilaitoksissa.

Ihmiset pakotettiin jättämään kotinsa ja muuttamaan kylistä suurempiin asutuskeskuksiin. Koska saman kylän ihmiset usein ripoteltiin eri paikkoihin, he eivät pystyneet enää ylläpitämään kulttuuriaan ja kieltään. Monet alkuperäiskansojen kielet ovat kuolleet vuosien varrella, ja jäljelle jääneet ovat erittäin uhanalaisia.

Elokuvassa tšuktšinainen Ainana palaa hylättyyn kotikyläänsä pitkän ajan jälkeen. Hiljaisessa kohtauksessa Ainana sytyttää rannalle nuotion, jossa hän uhraa mursunlihaa ja valaan rasvanpalasia niiden muistoksi, jotka elivät kyseisellä paikalla.

Suljettujen kylien historia oli Jääskeläiselle tuttu jo entuudestaan, ja tässä elokuvassa hän halusi syventää aihetta tuomalla esiin erityisesti yksilöiden elämäntarinoita.

Mieleeni on jäänyt koskettava kohtaaminen Elizavetan kanssa. Aiemmalla tapaamisellamme hän oli ollut niin virallinen, ja kysyimme voisimmeko tavata hänen kotonaan. Siellä Elizaveta olikin paljon rennompi ja halusi esitellä meille suvun suojelijan, puupatsaan, joka otettiin mukaan suljetusta kylästä.

Monet haastateltavista Jääskeläinen oli tuntenut jo pitkään ja osaan kuvausryhmä tutustui vasta matkalla. Kiinnostavia yhteyksiäkin löytyi matkalla – kuten se, elokuvassa haastateltu Tatjana oli sukua kuuluisalle Teneskin-tšuktšipäällikölle. Myöhemmin selvisi vielä, että Teneskinillä oli ollut toinen vaimo Alaskassa ja että Tatjanalla oli yhä sukulaisia Amerikassa.

Yhteydet Beringinsalmen yli ovat edelleen läheiset. Nuoret siperianjupikit ja Alaskan eskimot ovat perustaneet jopa yhteisiä whatsapp-ryhmiä, joissa he käyttävät jupikin kieltä

Sään armoilla

Kuvausten aikataulu ja olosuhteet olivat haastavat.

Tavoitteenamme oli kuvata seitsemän lokaatiota kuudessa viikossa, ja kaikki paikalliset olivat sitä mieltä, että suunnitelma ei ole realistinen. Siellä kaikki on niin riippuvaista säätiloista. Paikasta toiseen liikutaan silloin, kun sää on otollinen.

Välillä kuvausryhmä olisi halunnut viipyä pidempään yhdessä paikassa, mutta heidän oli pakko lähteä liikkeelle, kun se oli mahdollista. Ja toisinpäin, välillä kuvaukset oli jo saatu päätökseen, mutta myrskyt ja etenkin Beringin salmen kuuluisa sumu, josta kaikki tutkimusmatkailijat Beringinstä Nordenskjöldiin ja Pälsiin ovat kirjoittaneet, estivät matkaan lähdön.

Meillä oli kuitenkin hieman onnea matkassa, ja saimme lopulta tehtyä kaikki kuvaukset, joita olimme suunnitelleet.

Vaikka matkasuunnitelmat ja teemat olivat selkeitä ennen kuvausmatkaa, loksahtivat elokuvan palat paikoilleen vasta leikkausvaiheessa.

Pohdimme paljon, mikä on Pälsin osuus elokuvassa, mikä nykyhetkessä kuvatun materiaalin osuus ja mikä on minun osuuteni. Elokuvan kaari oikeastaan syntyi vasta leikkauspöydässä, leikkaaja Mervi Junkkosen kanssa.

Elokuva esitetään myöhemmin Ylen kanavilla.

Junantuoma, tuore ylioppilas Jonna (Roosa Söderholm) ja itsevarma, karismaattinen Piki (Maria Ylipää) kohtaavat Helsingin yössä. Sattuman yhteen sitomat naiset rakastuvat ja valloittavat vuosituhannen vaihteen Helsingin ja sen yöt. Rakkauteen kietoutuu vallankäyttöä ja riitoja sekä Pikin yhä tiukemmin otteeseensa kietova paniikkihäiriö.

Ohjaaja Katja Gauriloffin matkaan Sofi Oksasen vuonna 2005 julkaistu romaani, Baby Jane, tarttui vuonna 2012.

Asun Rovaniemellä, olen pohjoisesta kotoisin. Oli juhannus ja lähdin ruokakauppaan, lähi-Siwaan. Siellä näin jonotellessani tämän kirjan pokkarihyllyssä ja otin sen matkaani. Luin kirjan heti kotona. Se vaikutti niin vahvasti minuun: sen tunnelma, ihmiset ja ajankuva. Kaikki kuvat alkoivat nousta mieleeni vahvasti ja soitin saman tien tuottaja Joonas Berghällille, Gauriloff kertoo.

Elokuva lähti kunnolla käyntiin kaksi vuotta sitten, kun käsikirjoittajapariksi löytyi Veera Tyhtilä.

Olin lukenut yhden aiemman käsikirjoituksen Veeralta ja tiesin siinä olevan rohkea nainen. Meillä tuntuivat palaset loksahtavan palaset hyvin kohdalleen.

Naisten päivänä ensi-iltansa saava elokuva on kokonaisuudessaan vahvasti naisten käsissä. Tiedotustilaisuudessa seisoo rivillinen naisia: ohjaaja-käsikirjoittaja Katja Gauriloff, käsikirjoittaja Veera Tyhtilä, pääosan esittäjät Maria Ylipää, Roosa Söderholm, kirjailija Sofi Oksanen ja toinen tuottaja Satu Majava.

Baby Janen tarinassa minuun vetosi vahva sisältö ja mahdollisuus tehdä naisten tarinaa. Ei vain seksuaalisuudesta vaan se, että tarinassa on kaksi vahvaa päähenkilöä, jotka ovat naisia: erilaisia naisia, moniulotteisia naisia, Gauriloff sanoo.

Oksasen kirjan vahva visuaalisuus teki Gauriloffiin vaikutuksen.

Olen aina ollut kiinnostunut kontrasteista. Näin kirjassa kaksi vahvaa maailmaa: oli Pikin tummempi, synkempi, ehkä jopa klaustrofobinen maailma, joka alkoi pienenemään, ja sitten oli Jonnan avara, valoisa, vähän etäinen maailma. Näiden kahden maailman suhde kiinnosti.

Mielenterveyshäiriöiden käsitteleminen oli Gauriloffille toinen tärkeä teema. Vaikka asiasta puhutaan nykyään paljon enemmän kuin vielä vuosituhannen alussa, aihe on edelleen tärkeä.

Mielenterveysasiat ovat jokaista lähellä – jos ei henkilökohtaisesti, niin ainakin jonkin läheisen kautta. Masennus on aika yleistä. Ja onneksi mielenterveysongelmista nykyään puhutaan, varsinkin nuoret puhuvat hyvin avoimesti. Mutta eivät mielenterveysongelmat ole minnekään hävinneet. Saavatko ihmiset oikeasti apua? Yhteiskuntamme on jakautumassa hyvä- ja huono-osaisiin myös tässä suhteessa ja kuilu vain kasvaa, Gauriloff pohtii.

Itsensä haastamisen tärkeys

Gauriloff on tullut tunnetuksi dokumentaristina. Ensimmäinen pitkä dokumentti Säilöttyjä unelmia (2012) sai ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla ja sai myös parhaan dokumenttielokuvan Jussi-ehdokkuuden. Viimeisin dokumentti, Kuun metsän Kaisa (2016), palkittiin parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinnolla vuonna 2016. Menetystä dokumentille on tullut myös kansainvälisillä festivaaleilla.

Gauriloffille ensimmäinen fiktioelokuva on ohjaajan omin sanoin “ison unelman täyttymys”. Siirtyminen dokumenttielokuvasta fiktion puolelle ei Gauriloffia jännittänyt.

Minun on aina pitänyt lisätä paukkuja ja haasteita itselleni – niin olen tehnyt tähän asti. Se pitää hoksottimet sellaisessa asennossa, että töitä on mielenkiintoista tehdä, Gauriloff sanoo.

Ammatillisesti palkitsevinta oli työskennellä monen eri taiteenalan ihmisen kanssa.

On hienoa, kun mukana on lavastussuunnittelijoita, pukusuunnittelua, maskeerausta, ja upeat näyttelijät. Dokumenttielokuvan parissa työskentelee monta vuotta hyvin yksin – kuvaaja, tuottaja ja leikkaaja ovat lähimmät työkumppanit. Tässä sai tehdä kaikkien eri taiteilijoiden kanssa. Palkitsevinta on huomata, että nuo ymmärtävät minun visioni, ja teemme kaikki samaa elokuvaa: tuntui, että olen onnistunut jossakin, Gauriloff sanoo.

Gauriloffin mukaan dokumenttielokuvassa on kuitenkin tietyllä tavalla vapaampi toteuttamaan omaa visiotaan, jota fiktioelokuvan puolella rajoittaa esimerkiksi budjetti. Eroja löytyy myös tuotannon fyysisestä skaalasta, jota ei dokumenttielokuvan tekemiseen tottunut osannut ensin ajatella.

Dokumentissa liikun kahden kuvaajan kanssa ja teemme mitä haluamme. Fiktiossa tilanne on eri. Työskentelin tässä elokuvassa saman kuvaajan kanssa kuin dokumenttiprojektissani ja mieleeni tuli, että otetaanpa tuosta vaikkapa nuo pilvet kuvaan. Ja sitten kun kamera siirtyy, ympärillä alkaa heti kamala hälinä, kun koko koneisto liikkuu kuvaajan mukana, ei vain kamera. Sitten huomaa, että ei se ollutkaan niin helppoa, Gauriloff naurahtaa.

Seuraavaksi agendalla on pitkä elokuva. Sen, onko kyseessä seuraavaksi fiktiota vai dokumenttia, näyttää vain aika. Työn alla on parhaillaan fiktioelokuvan käsikirjoitus. Gauriloff on äitinsä puolelta kolttasaamelainen, ja omaa vahvan saamelaisen identiteetin. Saamelaistaustaansa Gauriloff on käsitellyt myös dokumenteissaan Huuto tuuleen (2007) ja Kuun metsän Kaisa.

Saamelaistausta on minulle tärkeä ja tulen siihen varmasti palaamaan myöhemminkin. Koen myös tärkeäksi sen, että kulttuurissamme on paljon kertomattomia tarinoita, ja meidän pitää kertoa ne itse. Ei riitä, että niistä kertovat jotkut muut, Gaurilofff painottaa.

Seitsemäs Risto Räppääjä -elokuva aloittaa uuden aikakauden Sinikka ja Tiina Nopolan lastenkirjoihin perustuvien elokuvien sarjassa. Kolme edellistä räppääjä-elokuvaa olivat Timo Koivusalon ohjaamia ja tuottamia, mutta nyt tuotannosta vastaa taas ensimmäiset kolme elokuvaa tuottanut Rimbo Salomaa.

Salomaan mukaan Nopolat olivat ottaneet häneen yhteyttä ja ehdottaneet yhteistyön jatkamista. Ensimmäisenä Salomaa oli soittanut säveltäjä Iiro Rantalalle, joka teki musiikin kolmeen ensimmäiseen elokuvaan. Kun Rantala oli saatu mukaan, Salomaa pyysi ohjaajaksi Markus Lehmusruusua, joka on ohjannut komediasarja Konttoria Solar Filmsille.

Olen tekstilähtöinen ohjaaja, ja ensi töikseni luin Risto Räppääjä ja pullistelija -kirjan, joka tuntui monella tapaa omakohtaiselta. Huomasin ymmärtäväni hahmoja, ja tarina oli samastuttava. Aloimme työstää käsikirjoitusta yhdessä Tiina ja Sinikka Nopolan kanssa, Lehmusruusu kertoo.

Saa tanssia

Risto Räppääjät olivat Lehmusruusulle jonkin verran tuttuja sekä kirjoina että elokuvina, sillä hänellä itsellään on pieni lapsi. Elokuvaa tehdessään ohjaaja halusi kuitenkin tietoisesti unohtaa aiemmin tehdyt filmatisoinnit ja keskittyä omaan visioonsa.

Halusimme tehdä hauskan, vauhdikkaan ja koskettavankin koko perheen elokuvan, jossa musiikki ja tanssi olisivat entistä enemmän keskiössä. Myös visuaalisesti tarinankerronta haluttiin kohottaa uudelle tasolle.

Elokuvan koreografiasta vastaa tanssija-koreografi Reija Wäre. Lehmusruusun mukaan musiikin ja koreografian kanssa tehtiin paljon töitä jo käsikirjoitusvaiheessa.

Musiikki- ja tanssinumerot eivät pysäytä tarinaa, vaan ne ovat osa sitä. Henkilöille tulee ikään kuin pakottava tarve laulaa juuri sillä hetkellä. Elokuvan loppukohtaukseen halusin sellaisen fiiliksen, että tanssia saa, vaikkei niin osaisikaan.

Näyttelijäkaarti uusiutui

Kukaan uuden Risto Räppääjän näyttelijöistä ei ole esiintynyt sarjan aikaisemmissa elokuvissa, vaan roolituksenkin osalta on aloitettu puhtaalta pöydältä. Kaikki henkilöhahmot ovat nyt hiukan nuorempia; Risto Räppääjä, Nelli Nuudelipää ja Sylvester Pöntinen ovat 11-vuotiaita.

Rimbo Salomaan mukaan lapsinäyttelijöitä etsittiin pääkaupunkiseudun musiikkipainotteisista kouluista ja tekijöiden omien some-kanavien kautta. Videohakemuksissa piti esitellä itsensä, laulaa ja tanssia.

Risto Räppääjää näyttelevä Silmu Ståhlberg löytyi lopulta Kuopiosta. Salomaa kiittelee Ståhlbergin vanhempia, jotka jaksoivat ajaa poikaa pääkaupunkiseudulle kuvauksiin.

Markus Lehmusruusu ei ole tässä mittakaavassa aiemmin ohjannut lapsia, mutta työskenteli ensimmäisenä opiskelukesänään lasten kesäleirillä ohjaajana.

Lapsen maailma on tullut tutuksi myös oman lapsen kautta, ohjaaja sanoo.

Monenlaista mieheyttä

Lehmusruusulle oli tärkeää, että elokuvassa ei aliarvioida lapsikatsojia.

Valitettavan usein lastenelokuvissa yksinkertaistetaan ja pehmennetään asioita liikaa. Vaikeita asioita ei uskalleta käsitellä, vaikka lapset niitä kuitenkin kokevat. Esimerkiksi 11-vuotiailla on jo vaikka minkälaisia ihmissuhdekuvioita. Myös isäsuhde on keskeinen teema elokuvassa.

Aikuiskatsojalle elokuvasta nousevat ehkä eniten esiin erilaiset miehenä olemisen tavat ja maskuliinisuuteen liitetyt stereotypiat. Kulttuurisesti miehille suotu liikkumatila on edelleen monilta osin kapea, ja se näkyy nuorten poikienkin elämässä.

Mediassa puhutaan nykyään paljon poikien hyvinvoinnista, toksisesta maskuliinisuudesta ja siitä, mitä mies saa olla. Se on tavallaan osa sitä samaa keskustelua kuin #MeToo ja naisten voimaantuminen. Miehinen kovistelu ja ahtaat roolimallit pitää kyseenalaistaa, Lehmusruusu sanoo.

Sekä Ristoa että Sylvesteriä on kiusattu koulussa runoharrastuksen takia. Elokuvassa kuitenkin painotetaan, ettei pullistelukaan ole pahasta, jos voimaharjoittelu todella kiinnostaa.

Tärkeintä on, että jokainen saa olla juuri sellainen kuin on ja että sama vapaus annetaan myös muille.

Masentunut ja orava

Risto Räppääjä ja pullistelija on Markus Lehmusruusun (s. 1983) ensimmäinen pitkä elokuva. Vuonna 2015 Aalto-yliopistosta valmistunut elokuvaohjaaja on tehnyt aikaisemmin lyhytelokuvia, mainoksia ja tv-sarjoja.

Lehmusruusu kokee absurdin draamakomedian itselleen läheiseksi tyylilajiksi.

Pidän tilanteesta nousevasta komediasta ja erityisesti traagisen kautta syntyvästä huumorista, joka voi sekä naurattaa että itkettää samaan aikaan.

Lehmusruusu kertoo viime vuosien olleen ammatillisesti tapahtumarikkaita ja työntäyteisiä. Tällä hetkellä hän työstää ensimmäistä omaa pitkän elokuvan käsikirjoitustaan, joka on valittu maineikkaan TorinoFilmLabin projektiin. Myös Juho Kuosmasen Cannes-palkittu Hymyilevä mies (2016) syntyi TorinoFilmLabin myötävaikutuksella.

Käsikirjoitukseni yhdistelee draamakomediaa ja scifiä. Se kertoo masentuneesta miehestä, joka löytää viimeisen oravan maailmassa, jossa ei enää ole eläimiä.

Miia Tervon ensimmäinen pitkä fiktioelokuva Aurora on Lapin arktiseen kaupunkighettoon sijoittuva tummasävyinen rakkaustarina. Ohjaaja on itse Lapissa, Rovaniemen maalaiskunnassa kasvanut, joten hän halusi esikoispitkässään kuvata pohjoista henkistä maisemaa ja todellisuutta sisältäpäin. Tervo myös käsikirjoitti elokuvan itse. Hän kertoo olevansa melko nirso käsikirjoitusten kanssa, ja kun sopivaa tarinaa ei tullut vastaan, oli käsikirjoitus tehtävä itse, vaikka käsikirjoittaminen sinällään ei Tervon mukaan häntä järin innostakaan. Tämä tarina kuitenkin vaati tulla kerrotuksi.

Jos jokin alkaa syntymään, niin sitten seuraan sitä. Täytyy paljastaa, että suoraan sanottuna ajattelin tämän olevan niin kreisiä, että kukaan ei uskalla rahoittaa tätä. Olikin aika yllätys, kun se menikin läpi.

Avuksi tuli Dionysos Filmsin Max Malka, jonka kanssa Tervo oli opiskellut samaan aikaan TAIKissa. Tutustuminen tapahtui pääsykokeissa.

Olin kuvaamassa TAIKin vessassa omaa pääsykoetehtävääni, kun Max käveli vessaan sisälle ja pilasi tehtäväni, ja me ystävystyimme. Max tuotti TAIKissa ensimmäisen harjoituselokuvani Lumikko. Olemme myös toistemme lasten kummeja.

Tervo kertoo elokuvan idean muhineen jo seitsemän vuotta eri muodoissaan hänen päässään. Viimeisen kolmen vuoden aikana eri ideat alkoivat hitsautua yhteen. Naisten päihteidenkäyttö oli eräs teema jota Tervo halusi käsitellä. Hänellä oli pitkään tekeillä elokuvaprojekti nimeltä Nakit silmillä, mutta se ei oikein saanut tuulta alleen. Läheskään kaikki elokuvat eivät Suomessa saa rahoitusta, seikka joka usein unohdetaan.

Tervo kertoo, että häntä kehotettiin ensin tekemään fiktiivinen lyhytelokuva, sillä Tervo tunnetaan paremmin dokumentaristina. Hän teki lyhytelokuvan nimeltä Pieniä kömpelöitä hellyydenosoituksia, joka sai hyvän vastaanoton, ja se auttoi rahoituksen saamisessa Auroralle.

Suomeen viime vuosina tulleet pakolaiset – pakolaiskriisiksikin tätä ilmiötä joskus kutsutaan – eivät Miia Tervon mukaan vaikuttaneet siihen, että eräällä elokuvan päähenkilöistä on pakolaistausta. Tervolla oli aihe mielessään omakohtaisesta kosketuspinnasta johtuen aloittaessaan käsikirjoituksen hahmottelua jo vuosia sitten.

Serkkuni tapasi aikanaan Prismassa henkilön, joka haki turvapaikkaa Suomesta.

Tervo kertoo tuntevansa hyvin elokuvassa kuvatut henkilöhahmot, sillä niissä jokaisessa on jotain tuttua, ja myös jotain ohjaajasta itsestään. Elokuvan tekeminen voi olla myös terapeuttista, sillä Tervon mukaan hän pyrkii elokuvassa kääntämän omat näköalattomuuden, häpeän ja arvottomuuden kokemuksensa huumoriksi. Juuri ne kokemukset, jotka Tervon mukaan ovat joskus estäneet häntä rakastamasta.

Helsingissä kuin ulkomailla

Koska Tervo itse on pohjoisesta kotoisin, mutta asuu Helsingissä, on hänellä aitiopaikka tarkkailla Pohjoisen ja Etelän asukkien eroavaisuuksia.

Kyllä siinä on eroja. Kun muutin Helsinkiin, niin ajattelin, että olen muuttanut ulkomaille. Ihmisten kohtaaminen on erilaista.

Rovaniemellä ja yleensäkin pienemmillä paikkakunnilla ei elokuvatarjonta ole välttämättä kummoinen, mutta onneksi videovallankumous auttoi pahimpaan elokuvan janoon. Yliopistopaikkakunnilla vaikutti ennen suoratoistoaikoja lisäksi usein innokkaita ja asiantuntevia elokuvakerhoja, jotka pyörittivät ohjelmistossaan niitä vaikeampia elokuvia. Miia Tervoon teki aikoinaan suuren vaikutuksen Sally Potterin ohjaama ja käsikirjoittama Virginia Woolfin kirjaan perustuva Orlando (1992). Se oli ohjaajan ensimmäinen niin sanottu arthouse-elokuva, jonka hän näki.

Kotona yhä uudelleen ja uudelleen VHS-kasetilta katsotut Avaruusseikkailu 2001 (2001: A Space Odyssey, 1968) ja monien muidenkin ikisuosikki Päättymätön tarina (The Never Ending Story, 1984) jättivät jälkensä tulevan elokuvantekijän tajuntaan. Myös rennommat komediat kuten Prinssille morsian olivat Tervolle mieleen.

Täytyy lisätä tuohon vielä yksi, joka teki tosi ison vaikutuksen: Tarkovskin Peili (Zerkalo, 1975). Vaikka sekin kuulostaa niin mahtipontiselta, niin sille ei voi mitään.

Miia Tervo ei sinällään koe olevansa leimallisesti sen enempää dokumentaristi kuin fiktioelokuvan tekijäkään, vaan enemmän tarinakertoja, joka haluaa löytää tarinasta jotain, jonka hän itse tunnistaa, ja joka häntä itseä kiinnostaa. Hän kuitenkin tiedostaa, että aina aiheitaan ei voi välttämättä valita, ja uskoo kehittyvänsä vielä elokuvantekijänä.

Mielenkiintoisempi tie on se, että tekee mitä täytyy, mutta kun on aikuinen, voi olla että joskus joutuu tekemään vain duunia, ottamaan sellaisen keikan, joka ei välttämättä ole se kaikkein rakkain. Mutta sillä maksaa vuokran!

imo Vuorensolan ohjaama Iron Sky The Coming Race jatkaa ensimmäisen Iron Sky -elokuvan tarinaa. Uudella elokuvalla on tarkoitus laajentaa Iron Sky -franchisea, johon liittyy myös tuleva The Ark – An Iron Sky Story (2019), jolla ollaan suuntaamassa Kiinan markkinoille. Iron Sky The Coming Racelle suunnitellaan myös jatko-osaa, mutta varsinaisesta suljetusta trilogiasta on vaikea puhua, sillä tulevienkin elokuvien tapahtumat lomittuvat toisiinsa. Iron Sky -universumi siis laajenee koko ajan.

Ensimmäisestä Iron Sky -universumin osasta on vierähtänyt jo peräti seitsemän vuotta. Vuorensolan mukaan uutta osaa suunnitellessa alku näytti lupaavalta. Suomalaisittain valtava noin 20 miljoonan budjetti saatiin kasaan ja kuvaukset tehtyä, ja ensimmäiset versiotkin leikattua, kunnes ongelmat alkoivat. Asiat viivästyivät ja eräs rahoittajista jätti leikin kesken. Vaikeudet alkoivat saada absurdeja mittasuhteita. Vuorensola toteaakin, että vaikeimman kautta on menty.

Eräs meillä työharjoittelijana aloittanut tyyppi väitti, että hän omistaa Iron Skyn oikeudet, ja jouduimme oikeudessa taistelemaan tällaista hullua vastaan. Koko tuotanto on ollut hyvin vaiherikas. Katselin pitkään puolivalmista elokuvaa työpöydälläni ja mietin, miten saamme tämän ikinä valmiiksi.

Tuottaja Tero Kaukomaa ja faniyhteisö saavat Vuorensolalta ansaitsemansa kiitokset, että elokuva ylipäätään saatiin valmiiksi.

Projekti lähti liikkeelle käsikirjoituksesta, jota Iron Sky -yhteisö sai kommentoida. Fanit pääsivät myös osallisiksi kuvauksiin taustanäyttelijöinä – dinosauruksen ruuaksi, kuten Vuorensola toteaa – ja eri versioita elokuvasta näytettiin pienille faniryhmille matkan varrella. Elokuvan koko budjetissa fanirahan osuus ei ollut iso prosentuaalisesti, mutta ohjaajan mukaan sillä oli iso merkitys henkisesti.

Seikkailuelokuvan hengessä

Vuorensola kertoo, että hänen lähtöajatuksensa uuden Iron Sky -elokuvan kohdalla oli paluu niihin tuntemuksiin, kun hän itse katsoi ensimmäistä kertaa Spielbergin Indiana Jones -elokuvia. Niistä ensimmäisen eli Raiders of the Lost Arkin (1981) tarinan takaa löytyvät herrat nimeltä George Lucas ja Lawrence Kasdan, joiden aivot askartelivat samoihin aikoihin Tähtien Sota -elokuvien parissa. Klassinen seikkailuelokuva, oli se sitten ulkoavaruuteen tai Tellukselle sijoittuva, on Vuorensolalla verissä.

Halusin tehdä elokuvan, jonka hahmot tai miljöö eivät tule kadulla vastaan. Halusin myös ottaa askeleen eri suuntaan ensimmäisestä Iron Sky -elokuvasta vain sen takia, että se oli oma maailmansa ja tämä omansa. Iron Sky ykkönen oli ehkä enemmän Star Warsia, kakkonen on ehkä enemmän Indiana Jonesin ja Jurassic Parkin maailmaa, jos haluaa jotain verrokkeja löytää.

Vuorensolan omat fanituksen kohteet, kuten David Lynchin elokuvat, eivät näy ohjaajan itsensä mukaan hänen elokuvissaan, mutta Vuorensolaa viehättää ajatus tietystä vapaudesta tehdä elokuvalla mitä haluaa.

Natseissakin on eroa

Kun kuunatsien parissa kerran liikutaan, on pakko kysyä Vuorensolalta tämän elokuvissa esiintyvien natsien alkuperästä ja esikuvista. Kaikkihan muistavat Spielbergin Indiana Jones -elokuvien pökkelöt mutta viihdyttävät sarjakuvanatsit, joita ei ole tarkoitettukaan tosissaan otettaviksi. Vuorensola muistuttaa, että natseista on tehty pulp-viihdettä jo 1950- ja 1960-luvulla. Hänen mukaansa natsi-estetiikkaa on käytetty paljon ilmentämään äärimmäistä pahaa. Iron Sky -elokuvissa natseja käsitellään äkkiväärän huumorin kautta, ja kaikki tietävät missä mennään.

Natseja pitää kohdella kahdella tavalla, historiaa ei saa unohtaa missään vaiheessa. Natsit perustivat koko uskontonsa sille, että he nostivat itsensä korokkeelle ja väittivät olevansa yli-ihmisiä. Minun mielestäni meidän taiteentekijöiden tehtävä on töniä heidät alas sieltä. Natsiaatteelle ei ole tilaa siinä maailmassa, missä me elämme. Etenkin nykyään pitää muistaa, ettei natsiaate ole kadonnut keskuudestamme minnekään.

Iron Sky The Coming Race -elokuvassa vilahtaa myös punaisen planeetan pinta. Koska ohjaaja Timo Vuorensolalla on päällään NASA-paita, kysynkin häneltä mennäänkö Marsiin lähitulevaisuudessa?

Jos sinne mennään, niin siinä pitää olla jokin tosi hyvä poliittinen syy. Kiinahan on laskeutunut Kuun pimeälle puolelle ensimmäisenä. Kiina, Intia ja muut haluavat vahvistaa osuuttaan avaruuskansana. Sanoisin, että meidän elinaikanamme kyllä, mutta en odottaisi, että viiden tai kymmenenkään vuoden päästä vielä. Uskon kyllä, että tulemme näkemään ensimmäinen Mars-laskeutumisen. Meidän jälkeläisemme aivan ehdottomasti. Se, mitä sieltä löytyy tai mitä siellä tehdään, on jo toinen kysymys.

.

Anna Heinämaan käsikirjoittama ja Klaus Härön ohjaama Tuntematon mestari kertoo iäkkäästä taidekauppiaasta (Heikki Nousiainen), joka on lopettelemassa kannattamattomaksi käynyttä liiketoimintaansa. Bongattuaan huutokaupassa arvokkaaksi epäilemänsä muotokuvan hän kuitenkin haaveilee tekevänsä vielä yhden kunnon tilin.

Heinämaa käsikirjoitti myös Härön ohjaaman Miekkailijan (2015), joka voitti parhaan elokuvan Jussi-palkinnon ja oli Suomen ehdokas Oscar-kisaan. Miekkailijan tekemisen aikaan Heinämaa mainitsi Härölle kirjoittavansa tarinaa taidekauppiaasta. Käsikirjoittaja oli itse työskennellyt viipurilaissyntyisen äitinsä taidekaupassa 1990-luvulla, ja Härö oli toinen ihminen, jolle hän ideastaan kertoi. Ensimmäinen oli äiti.

Sanoin heti, että tämä kuulostaa kiinnostavalta. Se, että joku lähtee tekemään jotakin viimeistä kertaa, on mitä suurimmassa määrin elokuvallista, Härö sanoo.

Tarinankerrontaa kuvin

Tuntematon mestari on ensimmäinen Klaus Härön ohjaama elokuva, joka sijoittuu nykyaikaan. Menneisyyden kuvaaminen ei ole ollut mitenkään suunnitelmallista, vaan pikemminkin sattuman kauppaa.

Jokaista toteutunutta projektia kohtaan on useita toteutumattomia. Ennen kaikkea haluan kertoa tarinoita kuvin ja tehdä elokuvia, jotka kestävät aikaa.

Härön mukaan oli haastavaa löytää nykyaikaan sijoittuvan elokuvan visuaalisuus, koska ympäröivä maailma on niin hajanainen ja täynnä sälää. Toisaalta hän kertoo aina kaivanneensa spontaanisuutta, jota menneeseen aikaan sijoittuvan elokuvan kuvauksissa on vähän.

Menneisyys sallii tyylittelyn toisella tapaa kuin nykyajan kuvaaminen, mutta siinä pitää aina huomioida, että tuota ja tuota ei voi näyttää. On mainossälää, autoja ja roskaa.

Kun Tuntemattoman mestarin visuaalisuus löytyi, asioita alettiin rajata pois eheyden luomiseksi. Elokuvan on kuvannut Suomen ykköskuvaajiin kuuluva Tuomo Hutri.

Jokaisen kuvan eteen tehtiin hartiavoimin työtä. Kuviin on haettu laskevan auringon valoa ja fiilistä.

Helsinki-elokuva

Elokuvassa liikutaan paljon Helsingin ydinkeskustassa: Bulevardilla, Vanhassa kirkkopuistossa ja Ekbergin kahvilassa. Myös rautatieaseman historiallisessa Eliel-salissa sijaitseva hampurilaisravintola Burger King on nyt ikuistettu valkokankaalle.

Kuvauspaikat olivat jo Annan käsikirjoituksessa. Rautatieaseman Burger Kingistä pidän kovasti. Tila pääsee paremmin oikeuksiinsa, kun vanhat ravintolarakenteet on purettu pois tieltä.

Päähenkilön taideliikkeen lähettyvillä sijaitsee kuvitteellinen Dubrowskin huutokauppakamari, joka muistuttaa erehdyttävästi Bukowskin huutokauppaa. Taidehuutokauppaa pyörittää varsin kiero Dick Sundell, jota näyttelee Jakob Öhrman.

Olen itse suomenruotsalainen, kotoisin Porvoosta. Tämä on itse asiassa vasta toinen suomenkielinen elokuvani. Helsingissä tapaa tällaista vähän arroganttia bättre folk -suomenruotsalaisuutta, jota Dick Sundell edustaa. Itse en samastu siihen, Härö sanoo.

”Suomen Henry Fonda”

Taidekauppiasta näyttelevä Heikki Nousiainen oli pääosassa jo Härön elokuvassa Postia pappi Jaakobille (2009). Siitä lähtien ohjaaja on lukenut käsikirjoituksia sillä silmällä, josko niissä olisi rooli Nousiaiselle.

Heikki Nousiainen on suomalaisen elokuvan Henry Fonda. Hän on niin vilpitön ja auki, että pelkkä hänen olemuksensa koskettaa. Heikin kanssa työskentely on ohjaajalle juhlaa.

Härö kertoo nähneensä Nousiaisen Kansallisteatterin lavalla jo teini-ikäisenä ja seuranneensa näyttelijän uraa siitä lähtien. Myös taidekauppiaan tytärtä näyttelevää Pirjo Lonkaa hän sanoo ihailleensa kaukaa jo pitkään.

Taidekauppiaan ja hänen tyttärenpoikansa (Amos Brotherus) välille kehittyvä opettaja-oppipoika -asetelma on Härön mielestä paljon kiinnostavampi tiedonvälityksen muoto kuin netin hakukoneilla tapahtuva surffailu.

Googlessa olet yksin avaruudessa.

”Palvelusta ei haluta maksaa”

Klaus Härö ei omista älypuhelinta eikä katso juurikaan televisiota. Elokuviakin hän sanoo katsovansa nykyään hyvin vähän.

Hyvä jos tusinan katson vuodessa. Ihailen 1970- ja -80-luvun hyvin kirjoitettua, ohjattua ja näyteltyä elokuvaa, joka on usein amerikkalaista. Uudemmista elokuvista olen pitänyt Alexander Paynen Nebraskasta.

Elokuvan, kirjallisuuden ja kuvataiteen tulevaisuuteen Härö suhtautuu luottavaisesti.

Eivät ne ole lähdössä mihinkään. Klassiset teokset jäävät elämään.

Kivijalkakauppojen kohtalo Häröä sen sijaan huolettaa.

Suomalaiset eivät halua maksaa palvelusta. Ammattiosaamisen arvostus on hävinnyt. Tuntematon mestari on oodi kivijalkakauppiaalle, joka osaa työnsä.

Laulaja-lauluntekijä Juice Leskinen (1950–2006) istuu niin tukevasti kansakunnan kaapin päällä, että heikompaa ohjaajaa hirvittäisi kajota hänen ikoniseen hahmoonsa. Teppo Airaksisella on kuitenkin puolellaan se etu, että hän ei ole koskaan ollut Juice-fani.

Se on tehnyt elokuvan ohjaamisesta paljon helpompaa, Airaksinen sanoo.

Antti Heikkisen kirjoittamaan Juice-elämäkertaan löyhästi perustuva Juice on ollut tuottajavetoinen hanke. Heikkisen Risainen elämä -teos ilmestyi syksyllä 2014, ja saman tien tuottaja Marko Talli kysyi Airaksiselta ja käsikirjoittaja Antti Heikki Pesoselta, saisiko elämäkerran pohjalta tehtyä elokuvan.

Lauri Törhönen sanoi elokuvakoulussa, että hyvän elokuvan voi tehdä vaikka puhelinluettelosta. Olen vähän eri mieltä, joten ensin piti miettiä, onko kirjassa meitä puhuttelevaa tarinaa, Airaksinen sanoo.

Omalta tuntuva kulma löytyi lopulta parisuhteen, vanhemmuuden ja työn kuvauksesta.

Tuskin kenenkään elokuvantekijän unelma on tehdä mitään suurmieselokuvaa. Päätimme näyttää mieluummin vähemmän kuin enemmän ja tehdä niin pienen elokuvan, kuin vain ikinä uskallamme.

Vaimon ja lapsen näkökulmat esiin

Airaksisen mukaan tekijät saivat tehdä paljon työtä saadakseen kerronnan painopisteen pois Juicen saavutusten kertaamisesta.

Juice on nostettu jalustalle, osittain varmasti ansaitusti. Mutta elokuva ei voi olla kuin wikipedia-artikkeli. Käsikirjoitusversioita tehtiin monta, ja prosessi oli paikoin aika raskas.

Koska materiaalia oli niin paljon, tiukka tosiasioissa pitäytyminen päätettiin tietoisesti unohtaa. Elokuvassa Juicen rinnalla on esimerkiksi koko ajan yksi ja sama nainen, vaikka todellisuudessa tyttöystäviä ja vaimoja oli vuosien varrella useita.

En halunnut, että kukaan pääsisi sanomaan, ettei se noin mennyt.

Ohjaajalle oli tärkeää tuoda tarinaan Marja-vaimon ja Johanna-tyttären näkökulmat.

Vaikka elokuva kertoo 1970-luvusta, siitä pitää silti nähdä, että se on tehty vuonna 2018, hän perustelee.

Muusikon arki

Juice-elokuvassa kuvataan paljon 1970-luvun arkea.

Sanotaan, että viikossa on seitsemän tiistaita. Sellaista arjen tuntua tavoittelimme elokuvaan, ja siksi siinä kokataan ja istuskellaan pöydän ääressä niin paljon. Juice oli sitä paitsi loistava kokki, Airaksinen tietää.

Lavastaja Petri Neuvosesta tuli minulle täydellinen tuki ja turva, sillä hän on elänyt 70-luvun Tampereella.

Tavoitteena oli myös kuvata muusikon työn arkea, joka jää Airaksisen mielestä usein puuttumaan muusikoiden elämäkertaelokuvista. Juicessa inspiraatio voi iskeä vaikka pöntöllä istuessa, ja säveltäjä-sanoittaja pyytää ovenraosta kitaran vessaan.

Tunnen itsekin muusikoita, ja musiikki on koko ajan läsnä kaikessa heidän tekemisessään. Halusin elokuvaan mukaan musiikin fiilistelyä.

Imitointia haluttiin välttää

Vuonna 1982 syntynyt Teppo Airaksinen ei tuntenut Juicen tuotantoa läpikotaisin työtä aloittaessaan.

Äitini sanoi minulle, että laita nyt siihen elokuvaan sitä musiikkiakin. Neuvoa oli helppo noudattaa, sillä Juice osasi työnsä. Elokuvakoulussakin neuvottiin näyttämään ihmistä työssään.

Juicea näyttelevä Riku Nieminen laulaa kaikki kappaleet itse. Nieminen on saatu muistuttamaan ulkoisesti Juicea, mutta näköispatsasta ei ole lähdetty tekemään.

Olisi ollut naurettavaa ja ulkokohtaista, jos Riku olisi lähtenyt vain matkimaan Juicea. Suomessa on vahva imitaatioperinne, ja imitaatiot ovat suosittuja. Tässä elokuvassa imitointia haluttiin välttää, eikä Riku yritäkään puhua ja liikkua niin kuin Juice.

Alkoholismin kuvauksessa elokuva poikkeaa monista rappioromantiikkaa tihkuvista taiteilijaelämäkerroista. Mieleen painuu esimerkiksi kohtaus, jossa pieni Johanna joutuu kuuntelemaan vanhempiensa rajua riitelyä.

Alkoholismi ei ole naurun asia eikä mikään klisee, Airaksinen summaa.

Kun Saara Cantell alkoi ohjata lastenelokuvia Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -satukirjojen pohjalta, ajatuksena oli tehdä trilogia. Kolme ensimmäistä kirjaa ilmestyivät vuosina 1966, 1968 ja 1971, ja ne olivat Cantellille tuttuja jo hänen omasta lapsuudestaan. Neljäs kirja ilmestyi vasta vuonna 1984 ja oli jäänyt ohjaajalle vieraaksi.

Elokuvatrilogian kolmannen osan valmistuttua olin aivan vakuuttunut, että en tee neljättä Onneli ja Anneli -elokuvaa, Cantell sanoo.

Käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälä teki kuitenkin käsikirjoituksen myös neljänteen elokuvaan. Tuottaja Teea Hyytiä maanitteli Cantellia lukemaan käsikirjoituksen.

Tuottajien sinnikkyyden ansiosta luin Samin käsiksen ja tajusin, etten halua antaa tarinaa kenenkään toisen ohjattavaksi. Käänsin siis takkini.

Uudet pääosanesittäjät

Kolmessa ensimmäisessä elokuvassa päähenkilöitä näytelleet Aava Merikanto ja Lilja Lehto olivat kasvaneet liian isoiksi esittämään Onnelin ja Annelin kaltaisia pikkutyttöjä.

Aluksi tuntui tosi hankalalta, että pääosanesittäjät vaihtuivat. Tunne kuitenkin helpotti, kun järjestimme isot koekuvaukset, ja sitä kautta löytyivät Olga Ritvanen ja Celina Fallström. Tytöt eivät tunteneet toisiaan entuudestaan; toinen on Turusta, toinen Vantaalta.

Aava Merikannolle ja Lilja Lehdolle löytyi rooli uudestakin elokuvasta: he ovat koutsanneet Celinaa ja Olgaa Onnelin ja Annelin rooleihin.

Vanhat ja uudet pääosanesittäjät tapasivat muutamia kertoja. Olga ja Celina olivat jo entuudestaan Onneli ja Anneli -elokuvien faneja, joten ensimmäisellä tapaamisella he menivät aivan mykiksi idoliensa Aavan ja Liljan edessä. Ensimmäinen Olgan koskaan näkemä elokuva oli juuri Onneli ja Anneli (2014).

Tekstiilikaksosten paluu

Ikänsä puolesta uudet pääosanesittäjät ovat hieman nuorempia kuin Merikanto ja Lilja olivat kolmatta elokuvaa tehtäessä.

Jos päähenkilöiden ikää katsotaan, tämä elokuva sijoittuisi jonnekin toisen ja kolmannen väliin, Cantell sanoo.

Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen -elokuvassa (2017) teini-ikää lähestyvät Onneli ja Anneli eivät enää pukeutuneet identtisesti, eivätkä he muutenkaan olleet ihan niin toistensa kaltaisia. Neljäs elokuva ottaa siinä mielessä askeleen taaksepäin, että tytöt ovat taas tekstiilikaksosia ja täydentävät toinen toistensa lauseet. Ratkaisu lienee nuorten katsojien mieleen.

Visuaalista yhtenäisyyttä elokuvaan tuo myös sininen väri eri sävyissään.

Sininen on lempivärini ja valikoitui teemaväriksi intuitiivisesti. Koska ympäröivässä maailmassa on aina paljon kaikkea visuaalisesti hallitsematonta, väri tuo kuviin yhtenäisyyttä. Räikeimmistä karkkiväreistä on pyritty tässä elokuvassa pois.

Maaseudun eläimet

Aikaisemmat Onneli ja Anneli -elokuvat on kuvattu Loviisassa, ja tapahtumapaikkana on idyllinen pikkukaupunki. Uusimmassa elokuvassa oleskellaan enimmäkseen maaseudulla, Tingelstiinan ja Tangelstiinan eksentrisen keksijäveljen (Ville Myllyrinne) kotitilalla.

Ympäristönvaihdoksen myötä erilaiset kotieläimet ovat aikaisempia elokuvia keskeisemmässä roolissa.

Elokuva on kuvattu viime kesänä Turun seudulla. Maaseutua ja eläimiä kuvataan lapsen näkökulmasta, mukana on esimerkiksi lähikuvia leppäkertuista.

Korvapuusteille perso Puustinen-possu suorastaan varastaa show’n monta kertaa. Lopputeksteistä selviää, että vikkelää possua esittää itse asiassa neljä eri minipossua.

Pääpossu Putin siskot olivat sen stuntteina. Minipossut olivat kuvauksissa vielä vauvoja ja aika vaikeasti ohjattavia. Eläintenkouluttaja Tuire Kaimio oli mukana kuvauksissa.

Michael Monroen yllättävä rooli

Sami Keski-Vähälän käsikirjoitus ei pyri olemaan uskollinen Kurenniemen alkuteokselle.

Kirjassa oli esimerkiksi yhtenä sivujuonteena saastuttava tehdas, joka on jätetty elokuvasta pois, Cantell mainitsee.

Tarinan pääpahis on Antti Aution mainiosti tulkitsema Oskari Oikotie, jonka synti on liiallinen suoraviivaisuus. Yksioikoiselta Oskarilta puuttuu inhimillistä joustoa ja vivahteiden tajua, mutta toivoton tapaus hänkään ei ole.

Oskari löytää sisäisen seikkailijansa unimaailmassa, jonka kokovalkoinen ylimaallisuus saattaa johdattaa aikuiskatsojan ajatukset niin piilotajuntaan kuin tuonpuoleiseenkin.

Unimaailman kutovan vastaanottovirkailijan pikkuroolissa yllättää Michael Monroe.

Käsikirjoittajalla oli mielessään aivan erilainen hahmo, ehkäpä keski-ikäinen nainen. Keksin kuitenkin kysyä Michaelia rooliin, ja hän innostui asiasta. Hän jopa opetteli kutomaan roolia varten.

Yliopistossa sosiologian lomassa fiktioelokuvaa opiskellut ja Robert Altmanin tuotannossa harjoitellut amerikansuomalainen Emma Tammi päätyi lopulta dokumenttielokuvien Fair Chase (2014) ja Election Day: Lens Across America (2017) ohjaajaksi. Nyt hän on ohjannut ensimmäisen fiktioelokuvansa The Windin (2018), jossa draamaelokuvaan yhdistyvät kauhu -ja lännenelokuvien genret. Dokumenttien ja fiktioelokuvien parissa työskennellyt Tammi pitää lajityyppejä pohjimmiltaan samanlaisina.

Minusta molempia yhdistää kiinnostus ihmisiin. Useimmat dokumentit tarkastelevat ihmisiä kuten narratiiviset elokuvatkin. Erona on työskentely näyttelijöiden kanssa, mikä on erittäin palkitsevaa ja jonka tekemistä haluaisin jatkaa tulevaisuudessakin.

Tammi lukee parhaillaan useita fiktioelokuvien käsikirjoituksia, ja jos kiinnostava tarina löytyy, se voisi päästä tuotantoon ensivuoden puolella. Teresa Sutherlandin käsikirjoittama The Wind kuitenkin ajoi Tammen lopulta fiktioelokuvien ohjaajaksi, joten palataan sen tuotantoon.

Nopea tuotantoprosessi

Tammea pyydettiin hänen dokumenttiensa tuottajan toimesta The Windin ohjaajaksi. Teresa Sutherland oli jo laatinut kauhuelokuvan käsikirjoituksen 1800-luvun lopulla eläneiden uudisraivaajanaisten kokemuksia hyödyntäen. Tuotantoaikataulu oli tiukka aina pari kuukautta kestäneestä esituotannosta Tammen mukaan maratonia nopeudessaan muistuttaviin kuvauksiin, jotka piti saada purkkiin New Mexicossa noin neljässä viikossa ennen kuin sää muuttuisi liian kylmäksi. Kuvauspaikkana toimivat Santa Fen ulkopuolisella preerialla valmiina olleet kaksi tilaa.

Rajatut kuvauspaikat ja pienehkö kuvausryhmä mahdollistivat kuvaamaan yhtenä päivänä enemmän kohtauksia, jotka Tammi ja kuvaaja Lyn Moncriefin suunnittelivat paljolti paikan päällä kuvauspaikan tarjoamien mahdollisuuksien mukaisesti.

Pyrimme joka päivä kuvauksissa kattamaan kertomamme tarinan perustan, mutta yritimme myös rikkoa rajoja varmistamalla, että kuvaisimme joka päivä kourallisen kokeellisempia ottoja (paremman sanan puutteessa), jotka olisivat elokuvan muotoa rikkovia yllätystekijöitä. Lähestyimme elokuvaa klassisella tavalla, mutta halusimme myös otoksia, jotka tuntuisivat uudenlaisilta.

Pienen budjetin asettamista kuvauksellisista rajoitteista syntyi siis myös innovatiivisuutta, mikä näkyi Tammen mukaan niin kuvausryhmän kuin näyttelijöidenkin työskentelyssä. The Windia kannattelee kaikissa kohtauksissa mukana olevan Caitlin Gerardin omistautunut roolisuoritus, jossa hänen täytyi selvitä pitkistä yökuvauksista sekä tuoda esiin päähenkilö Lizzyn kokemat usein äärimmäiset tunnetilat. Lizzyn elokuvassa kohtaamat vaikeudet, kauhuelementtejä lukuun ottamatta, perustuivat 1800-luvun lopulla eläneiden naisten päiväkirjoihin.

Historialliset lähteet inspiraationa

Käsikirjoittaja Sutherlandin käyttämät kirjoitetut lähteet toimivat valokuvien ohella viittauskohteina ja inspiraationa myös The Windin kuvausten aikana New Mexicossa. Tammi kuvailee Sutherlandin käsikirjoitusta varten tekemän historiantutkimuksen toimineen pohjana, jota muut tuotantoryhmän jäsenet saattoivat seurata. Tammi hämmästeli, kuinka hyvin kaikki tuotannossa mukana olleet olivat informoituja aikakauden historiasta elokuvan lyhyestä esituotantoajasta huolimatta. Käsikirjoituksen lisäksi oikeista historiallisista henkilöistä kertovat päiväkirjat ja kuvat inspiroivat hänen mukaansa kaikkia kuvauksissa mukana olleita.

Lavastajamme ja tuotantosuunnittelijamme sisustivat kaiken ja tekivät upeaa työtä tehdäkseen mökeistä mahdollisimman autenttisia. He lavastivat kuvauspaikan kattamaan 360 astetta, joten missä tahansa kuvausten vaiheessa me pystyimme vaihtamaan kameranpaikkaa, joka oli mahtavaa, koska näyttelijät pystyivät myös löytämään lavasteista erilaisia esineitä.

Elokuvantekijänä Tammi arvosti historiallisten esineiden kuten arkkujen ja huopien käyttöä lavastuksessa niiden lisätessä elokuvan todellisuudentuntua ja tehden näyttelijöiden työstä mielekkäämpää.

Elokuvan vähäisestä dialogista johtuen äänisuunnittelu nousi keskeiseen asemaan tuotannossa. Tammen mukaan elokuvan äänimaailman luomisessa, jossa yksittäisiä ääniä on vaikea erottaa toisistaan, hyödynnettiin paljon kuvauspaikan ympäristön todellisia ääniä, kuten narratiivisesti lähes hahmoksi nousevan tuulen ääniä. Nämä yhdistettiin ääniefekteihin ja elokuvamusiikkiin, jossa säveltäjä Ben Lovett käytti oikeiden satoja vuosia vanhojen instrumenttien epätäydellisiä ääniä autenttisen äänimaailman luomiseksi.

Amerikan asuttamisen historian kannalta keskeinen siirtolaisnäkökulma tuli elokuvaan Caitlin Gerardin ideasta hyödyntää sukunsa kautta osaamaansa saksan kieltä, mikä vetosi myös Tammeen, jonka isän perhe lähti Suomesta siirtolaisina Yhdysvaltoihin.

Minua on aina kiehtonut ajatus, joka on yksi tämän elokuvan teemoista, eristäytyneisyydestä ja ulkopuolisena olemisesta ympäristössä, joka ei hyväksy sinua. Uskon, että nämä tuntemukset ovat kokemuksena yhteisiä kaikille siirtolaisväestöille ja ajatus Lizzyn hahmon samanlaisesta taustasta oli erityisen kiinnostava.

Viittauksia genren klassikoihin

Tammi rakastui käsikirjoitukseen, jossa klassisten lännenelokuvien puitteet yhdistyivät aikaisemmin kertomattomaan tarinaan uudisraivaajanaisten näkökulmasta. Tammen kuvaaja Lyn Moncriefin kanssa suunnittelemat otokset saivat paljon vaikutteita John Fordin klassisten lännenelokuvien maisemakuvauksesta.

Päästessämme kuvaamaan New Mexicon kaltaiseen maisemaan anamorfisilla linsseillä mielessämme olivat kaikki elokuvat, joiden kanssa olimme kasvaneet. Innostavaa oli, kuinka pystyimme kertomaan tarinan, joka valotti ennen kertomatonta aihetta.

Tammi halusi kertoa tarinan tuon aikakauden naisten kokemuksista, mitä oli aikaisemmissa genren elokuvissa käsitelty vain vähän. The Windissa maisemien ja ympäristön oleminen keskeisessä osassa tarinaa sai vaikutteita Ingmar Bergmanin elokuvista. New Mexicon preerian autius välittyi Tammelle ja muulle tuotantoryhmälle jo matkalla kuvauspaikalle.

Oli mahtavaa, kuinka ympäristö vaikutti tunnelmaan, jota pyrimme elokuvalla luomaan. Eristyneisyyden tunne ympäröivän maan ja taivaan tyhjyyden keskellä sai aikaan tunteen ankarasta ympäristöstä ja uhasta, jolta päähenkilömme Lizzy yrittää suojautua.

Ympäristö, joka kääntyy elokuvan hahmoja vastaan, sekä vähitellen rakentuva narratiivi hulluteen ajautuvasta päähenkilöstä saivat Tammen mukaan inspiraationsa Stanley Kubrickin Hohdosta (1980). Tammi lähestyi tarinan kauhuelementtejä The Windin alussa Carrien (1976) tavoin todellisuuspohjalta. Jokapäiväiset tapahtumat preerialla, kuten susien hyökkäys, toimivat kauhun lähteenä, mutta elokuvan edetessä nämä tapahtumat saavat yliluonnollisia piirteitä.

Elokuvantekijä ja humanisti

Tammi toteaa yhteiskunnallisen tilanteen Yhdysvalloissa olevan intensiivinen, mutta hän ei halua kuvata pelkästään amerikkalaista kokemusmaailmaa vaan käsitellä elokuviensa kautta myös yleisinhimillisiä teemoja.

Yksi asioista, joita todella rakastan, amerikkalaisen lännentarinan kulkua seuraavassa, The Windissa on Lizzyn kokemus, joka tuntui hyvin inhimilliseltä ja universaalilta sen puhuessa ihmisten tarpeesta olla toisten ihmisten kanssa, jolloin eristäytyminen on monin tavoin pahin mahdollinen rangaistus.

Useita elokuvafestivaaleja kiertänyt The Wind on vedonnut laajasti hyvin erilaiseen yleisöön, sekä kauhuelokuvafaneihin että draaman ystäviin, missä Tammi näkee keskeisenä tekijänä elokuvan monipuolisuuden, joka tarjoaa katsojille yhdistelmän erilaisia elementtejä ennakko-oletuksista riippumatta. Elokuvan positiivista vastaanottoa voidaan selittää kauhugenren lisäksi sen käsittelemillä teemoilla ihmisyydestä ja yksinäisyydestä, jotka vetoavat katsojiin kansallisuudesta riippumatta.

The Wind saa ensi-iltansa Yhdysvalloissa alkuvuodesta 2019. Elokuvan Suomen ensiesitys oli Night Visions -festivaalilla, mutta elokuvan laajemmasta kansainvälisestä levityksestä, josta vastaa Magnolia Pictures, ei ole vielä tarkempaa tietoa.