Tyhjä penkki

Runsaat kaksikymmentä vuotta sitten ohjaaja Klaus Härö hautasi pöytälaatikkoonsa käsikirjoituksen, joka ei ehkä ole sitä tyyliä, mitä olemme myöhemmin oppineet häneltä tuntemaan. Elämää kuoleman jälkeen (Livet efter döden) on Härön ensimmäinen hänen omaan käsikirjoitukseensa pohjautuva elokuva.

Itseään Härö ei ensisijaisesti pidä käsikirjoittajana, mutta rohkeni kirjoittamaan elokuvan siitä huolimatta. Hän on nähnyt viime vuodet ja vuosikymmenet lähietäisyydeltä käsikirjoittajamestareiden työskentelyä.

Kun on saanut tehdä töitä erittäin hienojen käsikirjoittajien kanssa, on saanut ihan eliittiluokassa opiskella käsikirjoittamista. Ja kun on tehnyt kuusi elokuvaa, voidaan sanoa kuusi elokuvaa harjoitellut, niin uskaltautui tähänkin. Se antoi uskallusta paitsi kirjoittaa, mutta myös tehdä ehkä vähän pesäeroa edellisiin elokuviin.

Vaikka Elämää kuoleman jälkeen onkin ruotsalaisista kansankomedioista ja amerikkalaisista indie-elokuvista ammentava komedia, kuten Härö elokuvasta itse ajattelee, siinä on silti ohjaajan tyylille uskollista kuvien runoutta ja visuaalista kauneutta.

Toivon, että elokuva on paitsi kaunis, niin myöskin naseva ja sellainen oman lookkinsa löytänyt. Inspiraatioinani ovat olleet tällaiset leffat, joita ei välttämättä ole tehty suurella rahalla, vaan joiden keskiössä ovat hyvin vahvat tilanteet ja henkilöt.

Vihreä pakettiauto

Kaukaa viisaasti Härö teki tapahtumista itselleen muistiinpanoja jo nuoruudesta lähtien. Hän myöntää arkailleensa pitkään projektiin tarttumista, mutta enemmän ammatillisista kuin henkilökohtaisista syistä. Onko näin henkilökohtaisesta aiheesta elokuvaksi? Häröä rohkaisi myös kysymys: odottaako hän vielä toiset kaksikymmentäviisi vuotta elokuvan tekemistä, vai tarttuuko siihen nyt.

Yllättävä avain itselle oli elokuvan vihreä pakettiauto. En ole automiehiä, eikä minua autot erityisesti säväytä, mutta muistan, että meillä oli 90-luvulla tällainen pieni herneenvärinen pakettiauto. Se oli sillä tavalla tahattoman koominen, että oli asia mikä tahansa, niin jos auto sattui paikalle, niin se aiheutti hymähtelyä. Sitä ei voinut ottaa tosissaan. Minä muistin tämän auton, ja yhtäkkiä havahduin.

Pian Härö näki vihreän pakettiauton eräänlaisena sukkulana, jolla matkustetaan kahden maailman välillä. Hän muistaa, kuinka istui isänsä ja äitinsä kanssa pakettiautossa, nenä tuulilasissa. Isä ajoi ja äiti istui keskellä. Äiti istui isän ja pojan välissä, mahdollisia nahisteluja selvittämässä. Yhtenä päivänä äiti oli poissa ja pakettiauton keskimmäinen penkki oli tyhjä.

Tämä automatka, tämä vihreä auto on vähän tällainen sukkula, jolla mennään kahden maailman välillä: sen oikean maailman, tavallisen arjen välillä ja sen surun maailman, missä tämän elokuvan päähenkilöt ovat. Äiti on poissa kotitalosta ja isä ja poika joutuvat klaaraamaan keskenään. Ennemmin tai myöhemmin jonkun on pakko sanoa jotain. Joku möläyttää jotain, ja tietysti kun tilanne on niin kriisiytynyt, kuten suruaikana on, eikä oikein osata puhua tai käsitellä tunteita, ainakaan sanallisesti, niin joku sanoo todennäköisesti jotain väärin.

Isän ja pojan suhde

Härö kertoo, että teini-ikäisenä hänellä oli välillä hyvinkin tulehtuneet välit isänsä kanssa. Härö oli 23-vuotias elokuvaopiskelija, kun hänen äitinsä menehtyi. Hän keskeytti opintonsa ja palasi kotiin isänsä luokse. Härö ajatteli, että nyt kun hän on isänsä kanssa kahden, he voisivat vihdoin löytää toisensa. Se osoittautui toiveajatteluksi.

Ajattelin, että tästä tulee sellainen aika elämässäni, kun me olemme tosi lähellä. Siitä ajasta tuli kaikkea muuta. Pienet asiat, jotka olivat ihan jonninjoutavia, saivat ihan valtavat mittasuhteet, kun taas ne isot kysymykset, joista olisi pitänyt jutella, jäivät täysin käsittelemättä.

Isänsä jurous ja erakkoluonne häiritsi Häröä. Myöhemmin ohjaaja tosin on löytänyt myös itsestään joitakin samoja piirteitä, joita hänen oli nuorempana vaikea hyväksyä omassa isässään. Elämää kuoleman jälkeen on Härön mukaan kuitenkin eräänlainen rakkaudenosoitus nyt jo edesmenneelle isälle.

Elokuvahan kiteyttää puolessatoista tunnissa sen, mikä on tapahtunut tosielämässä ehkä vuosienkin aikana. Sillä lailla tähän kiteytyy pidempi prosessi. Kaikki ei tapahtunut näinä viikkoina, niin kuin elokuvan edetessä tapahtuu. Ja jos tämä elokuva minulle jotakin henkilökohtaisella tasolla on, niin eräänlainen rakkaudenosoitus isälleni, joka ei ollut täydellinen, mutta oli kuitenkin minun isäni.

Härön mieleen nousi elokuvaa tehtäessä kysymys, kuinka hänen isänsä olisi reagoinut lopputulokseen. Hän toteaa samalla, ettei kyseessä ole mikään paljastuselokuva. Härö ei halua syyllistää ketään, tai tunne ketään kohtaan katkeruutta.

Uskon, että tässä elokuvassa on kuitenkin tällainen ihmistä ymmärtävä sävy. Isä olisi varmaan vähän kyllä sanonut, ettei se noin mennyt, ja minä olisin tietysti sanonut, ettei mennytkään, sehän on dramatisointi! Se on kärjistys siitä, jos olisi viety tämä piirun verran pidemmälle. Mitä jos olisit oikeasti sanonut ne asiat, mitä ajattelit, tai oikeasti tehnyt ne asiat mistä partaan mutisit. Luulen, että toisaalta isä olisi salaa ollut ylpeä, tai tyytyväinen, siitä, että hänestä oli elokuvan aiheeksi.

Läheisen menetys on vaikea paikka

Kuoleman tai surun kohtaaminen on vaikeaa kaikille, eikä Härö itse ole poikkeus. Toisen ihmisen lähestyminen voi olla vaikeaa, kun ei tiedä mitä pitäisi sanoa. Moni saattaa jättää kokonaan lähestymättä, koska ei osaa kohdata vaikeaa tilannetta.

Meidän suomalaisten, ja ihmisten yleensäkin, on varmaan aika vaikea puhua tunteista. Sitten surun tai kriisin hetkellä meidän on hirveän vaikea sanallistaa ja puhua näistä asioista. Vaikeinta on varmaan se, kun joku läheinen on menettänyt jotakin. Mitä sille menee sanomaan? On se sitten kuolema, työpaikan menetys tai joku muu suru niin ajatellaan, että ”kyllä mä menisin sitä tapaamaan, mutta en tiedä mitä sanoa”.

Totta kai surun hetkellä ihmiset sanovat hölmöjäkin asioita, mutta voi lähettää kukkia ja tervehdyksiä. Ne voivat tuntua vähäpätöisiltä siinä hädän hetkellä, eikä ne sitä surua poista, mutta uskon, että kun se suru vähän hälvenee niin sitä muistaa, että hekin muistivat, hekin välittivät. Kyllä sekin on hieno asia, että osoittaa välittämisen kömpelölläkin tavalla. Parempi olla hiljaa, vaan kätellä ja lähettää kukat, kun sanoa mitään kauhean fiksua. Varmaankin huonoin tapa on se, että sanoo jonkun menetettyä omaisen, että se menee nopeasti ohi. Se on varmaan se mitä ei halua kuulla, sitä haluaisi, että se omainen olisi vielä elossa.

Surullista, mutta hauskaa

Härö kertoo, että jo varhaisessa vaiheessa hänelle oli tärkeää, että raskasta aihetta käsitellään kepeästi. Hän havaitsi jo nuorena, kuinka koomisia tilanteita tällaisesta voi tahattomasti syntyä. Härö ajatteli, että jos tämä ei olisi näin surullista, tämä voisi olla komediaa.

Ei voi olla totta mistä me nahistellaan, tuleeko hautajaisiin voileipäkakku vai voileipiä. Mitä merkitystä sillä on? Ihan sama, mennään kaikki vaikka mäkkäriin tämän jälkeen, mutta miksi emme muistele tätä edesmennyttä. Sehän on se vaikea, mennä hautajaisiin ja olla puhumatta säästä tai uudesta autosta. En väheksy niitäkään puheenaiheita, mutta olisi kiva ainakin hetkittäin sanoa, että vitsi kun mulla on tätä ihmistä ikävä. Puhua niistä oikeista asioista, koska en minäkään niissä niin hyvä ole.

Härö sanoo, ettei elokuvassa ole tarkoitus nauraa kuolemalle, vaan ihmisten taipumuksille ottaa itsensä toisinaan niin kovin vakavasti.

Otan ihmisten surun tosissani, mutta sitten kun joku rupeaa oikein huutamaan ja meuhkaamaan, että ”minä suren mutta te ette sure, te ette ymmärrä, minä olen ainoa joka ymmärtää”, niin siitä syntyy helposti sellaista tahatonta komiikkaa, kun ihminen tärkeilee. Siitä se komiikka syntyy, kun me ihmiset emme osaa olla ihmisiksi. Toivon, että tämä elokuva ottaisi ihmiset vakavasti, mutta pistäisi ihmisten tärkeilyn ja itseriittoisuuden naurunalaiseksi.

Suomalaisuudesta ruotsiksi

Ennakkoyleisö on Härön mukaan ottanut elokuvan hyvin vastaan. Paras palaute on ohjaajalle ollut se, kun joku on sanonut tunnistavansa elokuvasta itsensä. Härö oli valtavan iloinen, kun Pohjois-Suomessa järjestetyn näytöksen jälkeen joku oli sanonut elokuvan olevan niin suomalainen. Siis elokuvan, joka kertoo pienestä suomenruotsalaisesta perheestä, ja jossa puhutaan ruotsia.

Päätös kuvata elokuva ruotsiksi on Suomessa aina melko iso valinta. Härö kertoo harkinneensa elokuvan tekemistä suomen kielellä, mutta luontevaa oli kuvata sillä kielellä, jolla hän on keskustelut käynyt ja kuullut myös oikeassa elämässä.

Muistan elokuvan tapahtumat, joihin tämä pohjautuu, kaikki ruotsin kielellä. Kaikki nämä mahdottomat keskustelut, miten puhutaan toistemme ohi ja kierretään ympyrää, eikä osata puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Ja silloin kun tein näitä ensimmäisiä muistiinpanoja, dialogia oli varmaan 50–60 sivua ainakin. Kaikki puheet olivat ruotsiksi.

Mutta entä se väitteistä suurin? Onko elämää kuoleman jälkeen, kuten elokuvan nimi sanoo. Härö vastaa nopeasti, epäröimättä.

No minä henkilökohtaisesti uskon, että on elämää kuoleman jälkeen. Mutta tässä elokuvassa on kysymys siitä, millaiseksi se elämä muodostuu meille omaisille, jotka jäädään tänne elämään kun lähiomainen on menehtynyt ja millaista elämää me täällä eletään. Vaikka tämä nimi kuulostaa aika suureelliselta, niin oikeastihan tässä on kyse sillä tavalla pienestä asiasta, että me kuvataan pari viikkoa ihmisten elämää juuri sen jälkeen, kun läheinen on poissa, ja miten ne jäljellejäävät sitten klaaraa. Siitä tässä on kysymys.

Lue myös