Vastapuolten valssi

Kun Jordan Peelen Get Outista (2017) kuoriutui pysäyttämätön palkintorohmu, kaatoi se paljon raja-aitoja, joita usein halutaan asetella genre-elokuvien ja perinteisten laatuelokuvien välille. Get Outin kauhu kumpusi yhteiskunnallisista epäkohdista ja rasismista, mikä nosti sen asemaa tärkeänä elokuvana. Kauhuelokuvat ovat kuitenkin kautta historiansa käsitelleet vaikeita asioita, kuten esimerkiksi surua, toiseutta ja ulkopuolisuutta. Peelen uusin elokuva Us sukeltaa kuitenkin jopa syvemmälle puhtaan kauhun maailmaan, vaikka sekään ei unohda yhteiskunnallisia juuriaan.

Pienenä tyttönä Adelaide (Lupita Nyong'o) vieraili vanhempiensa kanssa huvipuistossa ja eksyi. Kohtalokas ilta rannalla jätti jälkensä muuttuneen tytön. Adelaide palaa miehensä (Winston Duke) ja lastensa (Shahadi Wright Joseph ja Evan Alex ) kanssa lapsuutensa järvenrantatalolle, mutta ei pääse eroon pahaenteisestä pilvestä, joka tuntuu ympäröivän aurinkoista kesälomaa. Auringon laskettua perhe saakin yllättäviä vierailijoita, kun ajotielle ilmestyy neljä muukalaista, jotka muistuttavat suuresti itse talon asukkaita.

Tuntemattomien asioiden ja ihmisten pelkääminen on helppoa, mutta mitä tehdä, kun olet oma vihollisesi. Pahaenteisessä perheessä Wilsonin perhe näkee omien ominaisuuksiensa peilautuvan vääristyneenä takaisinpäin. Miksi ja mistä muukalaiset tulevat? He tuntuvat tuntevan Wilsonin perheen ajatukset ja vaistot paremmin kuin perhe itse. Onko Wilsoneilla sisällään samanlainen pimeä puoli, joka on vain uinunut hiljaa kaikki nämä vuodet vai kohtaavatko he nyt ensimmäistä kertaa vaiennetun raivon, joka on seurannut heitä tähän asti?

Us on Get Outia puhtaammin kauhuelokuva, jonka maailmassa positiiviset aatteet vääristyvät ja turvalliset tavarat muuttuvat tappaviksi aseiksi. Pitkin elokuvaa vilahtelee viittauksia tuttuun kauhukuvastoon, mutta tapa, jolla Peele käsittelee niitä, on tuore sekoitus uutta ja vanhaan. Hänen cocktailinsa on arvaamaton ja liikkuu kauhugenren sisäisten tyylisuuntien välillä sulavasti.

Veriseksi yltyvä elokuva leikittelee kauhuelokuvien ystäville tutuilla odotuksilla. Peele kertoo tarinansa erityisesti kuvien avulla, miksi esimerkiksi It Followsin (2014) kuvanneen Mike Gioulakisin tapa kiinnittää katsojan huomio varjoissa liikkuviin hahmoihin toimii nerokkaasti. Jokainen kuva ja sana ovat täynnä informaatiota, jonka tarkoitus ei heti käy ilmi, mutta osana suurta palapeliä saa uuden merkityksen. Elokuvan pahaenteisen ilmapiirin takaa Michael Abelsin mestarillinen musiikki.

Lupita Nyong'o hallitsee suvereenisti elokuvaa. Pelkästään hänen roolisuorituksensa Adelaidena, joka muuttuu haavoittuvasta naisesta päättäväiseksi selviytyjäksi, olisi kiehtovaa katsottavaa, mutta kaksoisrooli tuntemattoman perheen johtajana hyytää syvältä. Nyong'on liikehdinnässä on luonnotonta, jopa tanssillista outoutta. Käheät kuiskaukset ja kivettyneet kasvot ovat vääristyneet tuskasta ja raivosta, joiden pidätteleminen on mahdotonta. Roolit vaativat Nyong'olta fyysisesti ja emotionaalisesti rohkeaa venymistä, jonka hän saa näyttämään vaivattomalta.

Vaikka Nyong’o voitti jo ensimmäisestä isommasta roolistaan 12 Years a Slaven (2013) Patsyna Oscarin, on Us yllättäen vasta hänen ensimmäinen pääroolinsa. Nyong'on tavoin Black Pantherista (2018) tuttu Winston Duke tuo koomista keveyttä perheen tarinaan isävitsejä veistelevänä aviomiehenä ja lapset tekevät varmaa työtä vaativissa rooleissaan. Kaikki kalpenevat silti Nyong'on varauksettoman roolisuorituksen äärellä.

Us toimii kuin hienosti rakennettu kellopeli. Sen palaset loksahtavat oikeisiin kohtiin saumattomasti, mutta hienosäädettyä tarinaa enemmän askarruttamaan jäävät suuret kysymykset, jotka ympäröivät keskiössä olevaa mysteeriä. Toisiin voi olla helppo siirtää kaikki ne virheet, joita emme halua itsessämme tunnistaa. Us pakottaa Wilsonin perheen kohtaamaan pimeän puolensa samalla, kun se kehottaa katsojaansa pohtimaan, mitkä äänet he ovat vaientaneet omassa elämässään.