System Crasher valkokangas

Saksalaisen Nora Fingscheidtin ensimmäinen pitkä elokuva System Crasher on ravisuttava kertomus yhdeksänvuotiaasta Bennistä (Helena Zengel), jota lastensuojelu yrittää auttaa, kun oma äiti ei enää jaksa.

Ensimmäisinä elinvuosinaan traumatisoituneella tytöllä on pahoja sopeutumisvaikeuksia, joita hallitsematon aggressio pahentaa. Sijaiskodeista toiseen pallotellulle Bennille ei löydy enää sijoituspaikkaa ja tilannetta yritetään ratkaista laajalla rintamalla lääkäreitä myöten. Koulunkäyntiavustaja Mischa (Albrecht Schuch) saa solmittua tyttöön jonkinlaisen yhteyden maaseudun rauhassa, mutta paluu arjen rutiineihin palauttaa ongelmat keskiöön.

System Crashersissa Benniin suhtaudutaan järjestelmän taholta samaan tapaan kuin aikanaan Reganiin Manaajassa (1973). Käytösongelmiin ja sopeutumattomuuteen yritetään lähes maanisesti löytää syytä, diagnoosia ja hoitoa. Kummassakin tapauksessa ongelmien taustalla on syy, jonka edessä järjestelmä on voimaton. Benniä ei tosin riivaa paholainen vaan rakkauden ja läheisyyden kaipuu. Lastensuojelu huolehtii kyllä arjen tarpeista, mutta lapsen kaipaamaa läheisyyttä ja vanhemman rakkautta se ei kykene antamaan.

Kohtaus, jossa Bennistä vastaava lastensuojeluviranomainen luhistuu kyyneliin, kun tytön äiti jälleen kerran pettää antamansa lupaukset ja väistää vanhemmuutensa, on paljon puhuva. Kaiken muun lastensuojelu voi antaa, mutta ei äitiä, ja se on Bennin ongelmien ydin.

System Crasher avaa viiltävästi yhteiskunnan toimintamekanismien problemaattisuutta. Vaikka Bennin ja hänen äitinsä taustatekijöitä ei tarkemmin perata, niin tarinan sivulauseisiin on ujutettu kaikki tarvittava sosioekonomisten tekijöiden synnyttämän eriarvoistumisen aiheuttamista inhimillisistä ongelmista, joiden juurisyiden äärellä ruohonjuuritason auttavat viranomaiset ovat voimattomia. Ongelmaratkaisukeskeisessä tehokkuusyhteiskunnassa ei ole sijaa ihmisyyden perustavimmille tarpeille, läheisyydelle ja rakkaudelle.

Tässä näkökulmassa System Crasher on hyvin lohduton elokuva, minkä voi nähdä myös elokuvan painolastina tulkintatavasta riippuen. Katsoja vangitaan kahdeksi tunniksi Bennin ongelmien noidankehään vailla vapauttavia toivonpilkahduksia. Ankara kompromissittomuus alleviivaa sisällön painokkuutta, mutta saattaa toisaalta etäännyttää liiaksi.

Elokuvan ainoat toivonpilkahdukset ovat sen päähenkilössä. Ongelmallisuudestaan huolimatta Benni on hyvinä hetkinään elämäniloa pursuava leikkisä lapsi. Kontrasti väkivaltaisiin kiukunpuuskiin on jyrkkä, mikä osaltaan korostaa elokuvan sisällöllistä shokkiarvoa, mutta toisaalta luo sen tarvittavan inhimillisen ulottuvuuden nähdä Benni tavallisena lapsena, jolle ei ole suotu lapsen eniten kaipaamaa asiaa: rakastavaa vanhempaa.

Lohduttomuuden horisontista pakeneva inhimillinen valonsäde on Benniä näyttelevä Helena Zengel. Hänen häkellyttävä uppoutuminen rooliinsa saa fiktion vaikuttamaan välillä dokumentilta, mikä on ollut avaintekijöitä elokuvan saamalle huomiolle aina Berliinin Hopeista karhua myöten.