The Rider valkokangas

Hollywoodia syytetään usein Yhdysvaltalaisen keskiluokan ja työväenluokan unohtamisesta. Nämä tarinat ovat kuitenkin saaneet viime vuosina kuvittajikseen joukon vahvoja naisohjaajia ja putkahtaneet esiin independent-elokuvan puolella.

Keskilännessä asuvien ihmisten kohtaloita ovat kuvittaneet esimerkiksi Kelly Reichardt Certain Womenissa (2016), Courtney Hunt Frozen Riverissa (2008) sekä Debra Granik Winter's Bonessa (2010) ja Leave No Tracessa (2018). Tuoreimpana täydennyksenä tähän elinvoimaiseen ryhmään voidaan lisätä Chloé Zhao elokuvallaan The Rider.

Vakavan päävamman saanut Brady Blackburn (Brady Jandreau) odottelee kuumeisesti, että pääsisi taas ratsastamaan. Rodeokisassa pudonnut mies ei pelkää satulaan nousemista, mutta paraneminen vie aikaa. Toipuminen ei mene toivotusti – ja Brady joutuu pohtimaan, mitä jää jäljelle cowboysta, joka ei voi ratsastaa.

Elokuvan pääosaa esittävän Brady Jandreaun omakohtaiset kokemukset rodeomaailman vaaroista ja elämästä hevosten kouluttajana ovat Zhaon käsissä muuttuneet koskettavaksi ja eheäksi tarinaksi menetyksestä. Juoneltaan The Riderissa on paljon yhtäläisyyksiä Darren Aronofskyn The Wrestler – painija -elokuvan (2008) kanssa, jossa show-painijana uransa tehneelle Randylle uran lopettaminen tuntuu pieneltä kuolemalta. Kun koko identiteetti on rakentunut yhden asian ympärille, on vaikea nähdä suuren osan elämästä poistuneen taakse. Sama ajatus toistuu myös The Riderissa.

Hevosen rampautuessa se joudutaan lopettamaan. Ihmisten kohdalla elämä jatkuu. Päästäminen menneestä irti on kuitenkin pitkä prosessi. Vaikka Brady alkaa löytää jalansijaa elämästä ilman ratsastamista, eivät hänen kätensä suostu päästämään irti.

The Riderin maailma on jännittävä sekoitus dokumentaarimaista tarinankerrontaa ja unenomaista fiktiota. Zhao ei ole roolittanut elokuvaansa ammattinäyttelijöillä, ja Blackburnin perhettä, isää ja pikkusiskoa, esittääkin oikea Jandreaun perhe.

Sivuosissa kokemattomuus pilkahtaa välillä esiin vaikeammissa kohtauksissa, mutta Brady Jandreausta ensikertalaisuus ei näy. Hänen läsnäolonsa kankaalla on kiehtovaa katsottavaa. Sama välittömyys, joka näkyy Bradyn ja tämän perheen suhteessa, on luettavissa miehen ja häntä vakaammin loukkaantuneen Lanen (Lane Scott) ystävyyden kuvauksestaan. Zhao tuo valkokankaalle ihmiskohtaloita, joita ei usein esitetä, ja hän tekee sen tasa-arvoisesta näkökulmasta, joka ei katso kohteitaan alaspäin.

Elokuvan tunnelmassa on poeettista realismia, joka nousee pitkälti Joshua James Richardsin elegantista kameratyöstä. Myös God’s Own Countryn (2017) huikeista maisemakuvauksista vastannut Richards käyttää hienostunutta väripalettia kaapatessaan laskevan auringon viimeiset säteet tuhkanharmaiden pilvien alta.

Chloé Zhao on luonut The Riderissa rehevän maailman, joka elää runollisessa todellisuudessaan. Se hengittää luontevasti saaden Zhaon mestarillisen työn näyttämään vaivattomalta.