Kadonneiden jäljillä

Elokuvan historia on täynnä unohdettuja ja kadonneita elokuvia. Valitettavimpia ovat lopulliset katoamiset, esimerkiksi maailman mykkäelokuvista suurimman osan arvellaan kadonneen ikiajoiksi vanhojen nitraattifilmien tuhoutumisherkkyyden takia. Katoaminen ei ole vain vanhojen elokuvien ongelma. J-P Valkeapään esikoiselokuvan Muukalaisen (2009) negatiivi oli vuosia kateissa ja sen pelättiin jopa tuhoutuneen, kunnes negatiivi vihdoin löytyi Saksasta.

Elokuvien tuotannot saattavat olla niin monimutkaisia kuvioita, että alkuperäismateriaalin kohtalo jää tekijöillekin epäselväksi. Taloudellisesti turbulentilla alalla tapahtuu myös paljon erilaisia omistusjärjestelyjä, joiden myötä elokuvien omistus- ja esitysoikeuksista ei ole aina selvyyttä – välttämättä kenelläkään – mikä voi johtaa elokuvan hyvinkin pitkäaikaiseen esittämättömyyteen. Ja jos elokuva ei ole nähtävillä ja saatavilla, se myös helposti unohtuu.

Nykyisessä tallenteiden ja suoratoistopalveluiden maailmassa elokuvien saatavuus tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta on monilta osin silmälumetta. Valtava määrä elokuvia on nykyäänkin yleisön saavuttamattomissa. Osa on konkreettisesti kadonneita, osa oikeuksien takia jossain pölyttymässä, osaan ei ole levittäjillä ja julkaisijoilla mitään mielenkiintoa vähäisen kaupallisen potentiaalin takia. Tämän myötä merkittävä osa elokuvan historiaa on unohtunut, jollei kokonaan niin ainakin yleiseltä tasolta. Ja tässä unohdettujen joukossa voi olla sangen uusiakin elokuvia.

Yleiseen muistiin jäävät useimmiten merkkiteokset, jotka ovat joko suuria yleisö- tai palkintomenestyksiä tai jostain muusta syystä, kuten historiallisista tai taiteellisista syistä, kaapin päälle nostettuja. Oma lukunsa ovat ne elokuvat, jotka saavuttavat jollain erikoisuudellaan kulttimaineen. Valtaosa elokuvista ei näihin saavutuksiin yllä, ja päätyvät ajan mittaan unohduksen poluille.

Film-O-Holicin toimituskuntalaisilta pyydettiin poimintoja näistä unohdetuista ja kadonneista elokuvista. Viisitoista elokuvaa ei edusta edes jäävuorenhuippua unohdetuista elokuvista, mutta jo näinkin vähäisellä otannalla käy selväksi kuinka erilaisia elokuvia unohtuu ja katoaa joskus jopa hyvinkin nopeasti.

Pientä otantaa tarkasteltaessa suuria johtopäätöksiä unohdetuista elokuvista ei voi eikä kannata tehdä, mutta kauhun ja komedian saralla näyttäisi olevan erityisesti unohdettuja helmiä, osin jo ehkä siksi, että kyseiset lajityypit jakavat katsojiakin usein kahteen leiriin: toiset pitävät, toiset eivät. Toki unohdettuihin mahtuu paljon muutakin. Ennen kaikkea elokuvia, joilla on edelleen katsomisarvonsa vuosien ja vuosikymmentenkin jälkeen.

Alla suomenkielisillä nimillä aakkostetusti listattuna pieni otanta unohdettuja helmiä, joita kannattaa katsoa, jos niitä katsottavakseen jostain löytää.

 

Unohdettuja helmiä:

Dawson City: Frozen time

Dawson City: Frozen time (2016) [IMDb]

Huima salapoliisidokumentti Yukonin perukoilta, joka vähintään jokaisen mykkäelokuvan historiasta kiinnostuneen tulisi nähdä.

Sanna Olkkonen

Elämän edessä

Finding Forrester (2000) [IMDb]

Tämä Gus Van Santin loistelias elokuva on tuntunut jääneen auttamattomasti unohduksiin, vaikka universaali aihe koskettaa ja on ajankohtainen sijainnista tai aikakaudesta riippumatta. Elokuva on tehty suurella herkkyydellä. Se on oodi taiteelle ja intohimolle oppia. Mahdollisesti elokuvan kepeä pinta on saanut sen jäämään ”1990-luvun popcorn-leffojen” genreen, mutta varsinkin tänä päivänä elokuvalla on valtavasti sanottavaa. Tämä on se elokuva, joka jäi Sean Conneryn todelliseksi joutsenlauluksi.

Jesse Raatikainen

Enkelit

The Choirboys (1977) [IMDb]

Kulttiohjaaja Robert Aldrichin aliarvostetuin elokuva losangeleslaisten poliisien arjesta, jossa raskas työ vaatii työvuorojen jälkeen vielä raskaammat huvit. Ex-poliisi Joseph Wambaugh'n romaaniin perustuva epätasainen, mutta silti todella hauska äijäkomedia huippunäyttelijöin.

Kimmo Hämäläinen

Ford Fairlane – rokkidekkari

The Adventures of Ford Fairlane (1990) [IMDb]

Ford Fairlane on epäilemättä elokuva, jota ei voi pitää klassikkona. Sekava ohjaustyö, huono kassamenestys ja nuivat arviot varmistivat, että teos häipyi nopeasti unholaan keskiverto-ohjauksista tunnetun Harlinin välityönä. Komediana elokuva nauttii kuitenkin kulttimainetta.

Stand up -koomikko ja alansa monityöläisenä tunnettu Andrew Dice Clay oli lähes täydellinen valinta päärooliin, ja näiltä osin elokuva rakentuu miehen karisman varaan. Ratkaisu lienee ollut lähes yhden kortin varassa, koska Clay sai suorituksestaan "vuoden huonoimman näyttelijän" tittelin (Golden Rasberry Award, 1991). Rock-maailman salapoliisitehtävissä toilaileva Fairlaine on lähes yhtä epäuskottava ja korni kuin lopussa booliin lirahtava pissa. Löyhästi etenevä tarina kulkee vitsien ja toilailujen varassa, johon välillä liimataan tehosteiksi toimintakohtauksia.

Yhdistelmänä tämä kaikki kuitenkin toimii yllättävän hyvin. Harlin on tunnetusti onnistunut kasaamaan jopa puhtaasta sekasotkusta täysin toimivia kokonaisuuksia. Elokuvan kiehtovuus perustuu nimenomaan siihen, miten se kommentoi omaa aikaansa. Ford Fairlane kertoo jotain hyvin oleellista aikansa rock-kulttuurista ja on selvästi kannanotto myös tuolloin juuri päättyneen 1980-luvun musiikkiteollisuuden henkiseen krapulaan. Omalla kieroutuneella tavallaan se on myös vahva viittaus alan maskuliiniseen ja heteronormatiiviseen maailmankuvaan, joka sopivasti reviteltynä tehoaa naurunherkistäjänä omaan kohdeyleisöönsä. Nykyisin vastaava käsikirjoitus tai tuotantokonsepti lentäisi välittömästi tuottajien roskakoriin.

Omalla tavallaan Ford Fairlane edustaa Harlinin parasta tuotantoa, vaikka suuri osa sen tehosta perustuukin nostalgiaan. Elokuva kommentoi kulttuuria, jota ei ole enää olemassa.

Petri Saarikoski

Hitler & kumpp.

The Hitler Gang (1944) [IMDb]

John Farrow’n ohjaama elokuva käsittelee Hitlerin valtaannousua puolidokumentaariseen tyyliin. Hollywoodin sodanaikaiseksi propagandaelokuvaksi Farrow’n teos on historiallisesti yllättävän tarkka kuvaus natsijohtajien valtapelistä. ”Hitlerin jengiä” kuvataan siinä rikollisjärjestönä samaan tyyliin kuin myöhemmissä rikoselokuvissa mafiaa. Virallista vhs/dvd-julkaisua ei elokuvasta ole tehty. Itsekin katsoin elokuvan YouTubesta – kunnes se taas katosi.

Kimmo Ahonen

Hulluuden syövereissä

In the Mouth of Madness (1994) [IMDb]

Nykyisessä H. P. Lovecraftin adaptaatioiden buumissa usein unohtuva pienimuotoinen klassikko, joka harmillisesti ei ole päässyt edes ohjaansa John Carpenterin kauhuelokuvien kaanoniin. Sam Neillin venyvyyttä osoittava rooli hulluuteen ajautuvana vakuutustutkijana, joka lähtee jäljittämään Uudessa-Englannissa majailevaa kauhukirjailija Sutter Canea tämän teoksia ympäröivän muinaisen kauhun syövereistä kumpuavien visioiden alkaessa käydä toteen. Vainoharhaisen kauhun ilmapiirin luova elokuva kommentoi samalla kustannusteollisuuden kaupallisuutta ottaen luulot pois jopa Stephen Kingiltä.

Tuomo Marttila

Joki

Joki (2001) [IMDb]

Jarmo Lampelan elokuva lukeutuu vuosituhannen alun vaikuttavimpiin suomalaiselokuviin, joka episodirakenteellaan oli kerronnallisesti kansainvälistä tasoa. Yhteiskunnallisesti merkittävä elokuva on teemoiltaan edelleen ajankohtainen, mutta on 20 vuodessa kadonnut jonnekin takavasemmalle, jopa vuosituhannen vaihteen suomalaiselokuvista puhuttaessa. Viimeksi seitsemän vuotta sitten Yle Teemalla esitetyn Joen soisi löytyvän uudestaan jo ihan esimerkiksi ja muistutukseksi siitä, miten korkeatasoista ja hyvin käsikirjoitettua draamaa Suomessa on osattu tällä vuosituhannella tehdä.

Juha Rosenqvist

Katherine Mortenhoen ostettu kuolema

La Mort en direct / Death Watch (1980) [IMDb]

Kuolemansairaasta naisesta tulee mediasensaatio maailmassa, jossa ihmiset eivät enää kuole nuorina sairauksiin. Bertrand Tavernier ohjasi eurooppalaisena yhteistuotantona dialogivetoisen ja mietiskelevän science fiction -elokuvan modernien länsimaisten yhteiskuntien vieraantumisesta kuolemaan. Elokuvan parhaisiin oivalluksiin kuuluu, että sen kuvaama tulevaisuus näyttää muutamaa teknologista edistysaskelta lukuun ottamatta elokuvan valmistumisajankohdalta 1970-luvun lopulla. Se saa elokuvan maailman tuntumaan todelliselta ja arkiselta.

Tähtien sodan (1977) menestys sai elokuvastudiot tekemään suuret määrät lapsiyleisölle suunnattuja yksinkertaistettuja avaruusseikkailuja, ja 1970-luvulla kukoistuskautta eläneitä aikuisille suunnattuja älyllisempiä science fiction -elokuvia alettiin tehdä vähemmän. Katherine Moertenhoen ostettu kuolema edustaa 1970-luvun aikuisille suunnatun filosofisemman science fiction -elokuvan viimeisiä teoksia. Kansainvälisestä näyttelijäkaartista (Romy Schneider, Harvey Keitel, Harry Dean Stanton, Max von Sydow) huolimatta tämä eurooppalainen elokuva on jäänyt tunnetumpien amerikkalaiselokuvien varjoon.

Mikko Launis

Kauhujen linna

The Innocents (1961) [IMDb]

Jack Claytonin ohjaamasta brittiläisen kauhuelokuvan pikkuklassikosta ei ole Suomessa julkaistu tallennetta. Ainoa televisioesitys on kesältä 1981, jolloin sen näin 11-vuotiaana – ja pelkäsin. Se on yhä vaikuttava katsomiskokemus: psykologisen draaman aavemainen tunnelma on rakennettu hienovaraisin elokuvallisin keinoin.

Kimmo Ahonen

Kontroll

Kontroll (2003) [IMDb]

Vuosituhannen vaihteen elektroindustrialilla ryyditetty mustan huumorin kuvaus Budapestin metron lipuntarkastajista. Paikoin ääneen naurattava komedia työpaikan ankeuttajista, paikoin traaginen ja romanttinen trilleri, tunnelmaltaan koko ajan ihanan tumma realistisempi pari Gaimanin Lontoon metro-odysseialle Neverwherelle. Luuserit henkilöhahmot tulevat lähelle, erilaisten genrejen sekoittaminen toimii yllättävän hyvin ja elokuvaa varten sävelletty sykkivä musiikki pitää elokuvan vauhtia yllä koko matkan. Metron käyttäminen ei enää tunnu samalta tämän jälkeen.

Sanna Olkkonen

Seitsemän seinähullua sankaria

Mystery Men (1999) [IMDb]

Seitsemän seinähullun sankarin eli Mystery Menin ensi-ilta ansaitsisi tulla siirretyksi aikakoneella 20 vuotta eteenpäin, sillä julkaisuajankohtanaan suuri yleisö ei vielä supersankarigenrestä riittävästi ymmärtänyt. Se oli yleisön puutteesta huolimatta jo ilmestyessään supersankariparodian riemuvoitto, huikean tähtikoomikkokaartin pikakivääritulitussketsien onnistunut naurukimara, oivallisen asiantunteva ja metatietoinen genreanalyysi sekä seikkailullisen juonensa ohella läpeensä humaani ja lämminhenkinen tutkielma siitä, missä vaiheessa harrastus muuttuu elämäntavaksi ja miten se heijastuu perhe-elämään ja parisuhteisiin.

Erityisesti William H. Macyn nerokkaasti ja taitavilla nyansseilla esittämän duunaritaustaisen Eddien elämä on rinnastettavissa mihin tahansa keski-ikäisen miehen intohimoiseen harrastukseen, joka vie miehen usein mukanaan ja josta vaimo ja lapsi välillä vähän kärsivätkin, mutta ovat kuitenkin tyytyväisiä siihen, että miehellä on oma harrastus. Toisilla se on perhokalastus, toisilla lintujen tarkkailu, toisilla elokuvaharrastus, Eddiellä se on tee-se-itse-supersankarointi heiluttamalla isoa lapiota koodinimellä Lapioija.

Sarjakuvaan perustuva mutta heti kättelyssä alkuperäisteoksen turhat rönsyt roskikseen heittävä ja omille poluilleen lähtevä teos kestää loppumattoman määrän uudelleenkatselua ja jokainen katselukerta avaa jotain uutta. Anna mysteerimiehille mahdollisuus!

Jussi Lahtonen

Sudet tulevat

The Company of Wolves (1984) [IMDb]

Irlantilainen ohjaaja Neil Jordan tunnetaan kenties parhaiten Veren vangit (1994) -vampyyrielokuvasta, mutta hänen uransa alkuajoilta löytyy myös yksi unohdettu helmi: Angela Carterin ihmissusinovelleihin pohjautuva Sudet tulevat. Carterin proosa on tunnetusti sekoitus feministisiä satujen uudelleenkertomuksia ja maagista realismia. Samoin Sudet tulevat on unenomainen sukellus nuoren tytön alitajuntaan, missä Punahilkka kiipeää metsän korkeimpaan puuhun, sinisistä linnunmunista kuoriutuu pieniä patsaita ja noidan kirous muuttaa koreat häävieraat susiksi. Mielikuvituksella ei ole rajoja. Erityisen upea on elokuvan lavastus, joka luo juuri sopivan mystiset puitteet utuiselle satumetsälle. Viime vuosien liukuhihnatuotetut Hollywoodin satuelokuvat kalpenevat tunnelmaltaan täydellisen tulkinnan rinnalla.

Anni Varis

Till Eulenspiegelin legenda

Legenda o Tile (1977) [IMDb]

Till Eulenspiegel oli myöhäiskeskiajan alasaksalaisten kansantarinoiden kiertelevä veijarihahmo, joka siirtyi painetulle sivuille jo 1500-luvulla ja jolle on löydetty jopa mustan surman uhrina elämänsä päättänyt tosielämän esikuva. Belgialainen Charles De Coster siirsi kuuluisassa romaanissaan hahmon pari sataa vuotta myöhempään aikaan Alankomaiden kapinan sankariksi.

Herroja jekuttava, harhaoppisuudesta syytetty trickster-vallankumouksellinen on innoittanut elokuvantekijöitäkin: Joris Ivens oli filmaamassa tarinaa 1950-luvulla ja itäsaksalainen versio sai ensi-iltansa 1975. Mittavin elokuvaversio on kuitenkin Aleksandr Alovin ja Vladimir Naumovin neuvostotuotanto Till Eulenspiegelin legenda (1977) – kaksiosainen valkokangasversio on viisituntinen, televisioversio vielä pidempi. Nimiosassa elokuvassa on virolainen Lembit Ulfsak, jonka viimeinen elokuvarooli oli suomalaisessa Ikitie-elokuvassa, ja sankarin matkakumppanina, eräänlaisena Sancho Panzana, ikoninen Jevgeni Leonov.

Nykyaika kuitenkin tuntuu elokuvan jotenkin unohtaneen ainakin entisen Neuvostoliiton ulkopuolella ja jättäneen sen tunnetun ohjaajaparinsa muiden töiden varjoon, tekstitettyä kotitallennettakaan ei ole tainnut missään ilmestyä. Yleisradio esitti elokuvan varsin tuoreeltaan pariinkin kertaan ja sen verkkaisen surumielinen, fatalismilla ja vähän magiallakin höystetty kerronta teki historiasta kiinnostuneeseen koulupoikaan vähintään yhtä suuren vaikutuksen kuin tuolloin televisiossa myös pyörineet Andrei Tarkovskin elokuvat ja muokkasi aika lailla jopa käsityksiä maanosan historiasta. Romaanin flaamilainen ilmapiiri tavoitettiin kuvaamalla Tallinnassa, Jurmalassa ja Gdanskissa.

Jarkko Silén

Top Secret!: Huippusalaista!

Top Secret! (1984) [IMDb]

Itä-Saksa on natsien hallussa ja siellä toimii myös ranskalainen vastarintaliike sekä Val Kilmer (Nick Rivers), mutta tässä tapauksessa se ei ole mikään ihme. Top Secret! parodioi todella mieleen jäävästi Elvis- ja sotaelokuvia samaan tapaan kuin Hei, me lennetään! otti kantaa katastrofielokuviin.

Pilvi Meriläinen

Walk Hard: The Dewey Cox Story

Walk Hard: The Dewey Cox Story (2007) [IMDb]

Lämmin ja sydämellinen komedia kiteyttää rockin historian naurettavat ylilyönnit ja hedonismin käyttäen hyväkseen rock-elämäkertaelokuvien joskus kliseistäkin kerrontatapaa. Elokuvan maestrona rokkaa John C. Reilly, jonka joviaali olemus siivittää tämän elokuvan Spinal Tapin veroiseksi rockumentiksi.

Janne Kahila