The Lighthouse valkokangas

Ephraim Winslow (Robert Pattinson) saapuu ensimmäiselle majakanvartijan työkeikalleen vuonna 1890. Vanhempi majakanvartija Thomas Wake (Willem Dafoe) omii majakanvalon hoidon itselleen ajaen Winslowin hoitamaan vähemmän romanttisia toimia. Sää, taikauskot, alkoholin väärinkäyttö sekä henkilöiden salaisuudet ja välit ajavat katsojan hahmojen mukana sekavaan tilaan. Ajan kulku, hahmojen mielenterveys sekä todellisuuden ja fantasian rajat hämärtyvät, kun The Lighthouse nostelee pikkuhiljaa vaihdetta kovemmalle.

Kerronnan kautta syntyvä sekavuus on kunnioitettavaa. Siitä mitä elokuvassa oikeasti tapahtuu, ei voi ottaa varmasti mitään selvää, mikä on itsessään ehkä monesta kyseenalaista. Aina se ei ehkä toimi elokuvan puolesta, mutta ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö se olisi selkeästi tarkoituksenmukaista. Se mitä majakkasaarella varsinaisesti tapahtuu, on loppujen lopuksi irrelevanttia.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Robert Eggers on tavallaan kasvanut edellisestä elokuvastaan, kulttimainetta nauttivasta noitailu-kauhusta The VVitch (2015). The Lighthousen myötä käy selväksi, että hienovaraisuus ei kuulu miehen sanavarastoon. Eggers on painanut kaasun pohjaan ja päättänyt laittaa ranttaliksi. The Lighthouse on räväkästi leikattu, suunniteltu ja kerrottu elokuva. Äänisuunnittelu vetää usein pois elokuvasta, joskus ehkä jopa tarkoituksella. Välillä kakka- ja pippelijutut keventävät kokemusta, joskus ne rikkovat tunnelmaa. Joskus ne onkin toteutettu täysin eri tavalla ja auttavat ahdistavan saastaisen tunnelman luomisessa.

Useat päätökset elokuvan suhteen ovat kunnioitettavan rohkeita ja radikaaleja, mutta joskus niistä välittyy jonkinlainen lapsellisuus. Katsellessa joutuu silloin tällöin pohtimaan, ymmärtääkö Eggers, miten hänen valintansa elokuvassa välittyvät; mikä on tarkoituksellista ja mikä ei. Onnistumisista ja epäonnistumisista huolimatta on parempi kuitenkin vetää uniikilla ja kiinnostavalla tavalla överiksi kuin jättää elokuva puolitiehen tekemällä keskinkertainen ja unohdettava mussuttelu.

Elokuvaa kannattelee ahdas tunnelma. Äänimiksauksen, mustavalkoisuuden ja kuvasuhteen kautta luodaan tiivis meininki, jota kannattelee erinomaiset roolisuoritukset. Vain kahden näyttelijän kannattelema tunnelma nojaa täysin näihin roolisuorituksiin ja hyvään aikakaudelle uskolliseen dialogiin. The Lighthouse on näyttelijöidensä elokuva, mitä alleviivaa se, miten vähän loppujen lopuksi itse tapahtumilla on väliä. Käsikirjoituksen on tarkoitus asettaa näyttelijöitä kiinnostaviin tilanteisiin ja ylläpitää sekavan ahdistava tunnelma. Mihinkään avantgardeen ei kuitenkaan ylletä, mikä on todennäköisesti oikea valinta, sillä näyttelijät tarvitsevat suorituksilleen kuitenkin jotain mistä pitää kiinni.

Uniikki ilme ja yksinkertainen asetelma antaa tilaa kaikenlaiselle elokuvalliselle hassuttelulle. Tarina pysyy tavallaan hyvinkin paikallaan simppelissä asetelmassaan, mutta toisaalta elokuva on myös hyvin kiireinen. Kyseessä on kiinnostavan ristiriitainen tahditus, joka toimii elokuvan puolesta. Ristiriitainen on myös tunnelma, huumori värittää monia tilanteita ja sen onnistuneisuudesta voi olla montaa mieltä. Kevennykset olisi voitu jättää monelta kohtaa pois ja muutenkin harrastaa tiettyjen aspektien kanssa edes hieman koheesiota tai hienovaraisuutta.

Ilmiselvällä ja välillä jopa hieman nolohkolla symboliikalla läimitään kyllä häikäilemättä vasten kasvoja. Kaipa se kuuluu elokuvan radikaaliin ilmeeseen siinä missä satunnaiset huumorin välkkeet sekä jossain toimivan ja liian ilmiselvän välillä pyörivä ääniraitakin. Monille nämäkin aspektit osuvat varmasti täyskymppiin, itselle elokuvan vie erinomaisuuteen ehkä näiden sekä onnistuneempien osien summa. Toimivimmat osat, eli ylivedetyt näyttelijäsuoritukset, dialogi ja tunnelma kannattelevat vähemmän onnistuneitakin aspekteja.

Leikkaus, kuvaus, liian ilmiselvä symboliikka ja muut välillä ehkä kyseenalaisetkin valinnat saavat tavallaan uutta makua kokonaisuudesta. Se saa katsojan pohtimaan aitoa suhdettaan näihin valintoihin. Kaiken kaikkiaan lopputulos on ainakin muistettava. Ristiriitaisin tuntein on pakko myöntää elokuvan jäävän mieleen ja olevan kunnioitettavan persoonallinen luova tuotos. Jo pelkästään se tekee The Lighthousesta erään suositeltavimmista amerikkalaisista elokuvista tältä vuodelta. Yksityiskohdista sopii sitten väitellä ja keskustella jälkeenpäin, sekin on oikeastaan elokuvan kannalta vain hyvä asia.